maanantai 12. joulukuuta 2011

Life as IF

Juuri kun eilen löin hanskat tiskiin ja päätin olla haahuilematta, niin tänään taas sain vähän lisätoivoa. Elikkä minulla on sittenkin mahiksia sen aiemmin kertomani muutoksen suhteen. Loppuviikosta saa lisätietoa. Päivällä, kun uutinen tuli, niin tuntui, ettei päässä veri kierrä, jännitti niin. Nyt vasta tajusin, kuinka älyttömän paljon minä sitä muutosta haluan. Toivoa sopii, että olen muidenkin mielestä niin hyvä, kuin kuvittelen olevani :)

Toisaalta tämä JOS-elämänvaihe ahdistaa, mutta toisaalta se on myös mukavaa.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tyhjyys

Valehtelisin, jos sanoisin viime viikkojen olleen jotenkin helppoja. Eivät ole olleet. Töissä kaikki kaatuu päälle ja ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä otin vastaan ylimääräisiä velvoitteita. Tai oikeastaan tiedän. Ajattelin, että ylimääräiset vastuulliset tehtävät saisivat minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Tosiasiassa saan pääasiassa paskaa niskaani, mutta itsepähän läksin hommaan, joten mitäpä sitä itkemään.

Monta muutakin asiaa olen aloittanut tämän syksyn aikana täyttääkseni elämääni, yrittänyt löytää paikkaani maailmassa, mutta eipä sitä tunnu löytyvän. Viime viikolla hammaslääkärissä ollessani tuijottelin kattoon kiinitettyä aforismi kylttiä, yksi aforismeista oli "murheet voi kantaa yksinään, mutta onneen tarvitaan kaksi". Kiitti vaan siitäkin lohdutuksesta. Valitettavan totta se on, pienet onnenhetket haipuvat todella nopeasti jonnekin kaukaisuuteen, jos ei ole ketään kenen kanssa ne jakaisi.

Minun ongelmani on se, etten halua olla häiriöksi. En soita kavereille, kun tietyn pisteen jälkeen ei enää jaksa aina olla se, joka ottaa yhteyttä. Minulla on myös usein tunne, että "häiritsen" ihmisiä. En halua tehdä itsestäni numeroa. Menneisyyteni takia olen joka porukassa "uusi", eli on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka tunnen pitkältä ajalta. Heidän kanssaan tuota häirintä ongelmaa ei ole. Valitettavasti heistä useimmat eivät asu samalla paikkakunnalla.

Olen ihminen, joka tietää, miten tavoitteisiin päästään ja miten unelmat toteutetaan. Ongelma vain on se, ettei minulla ole unelmia, eikä haaveita. Minä en tiedä mitä minä haluan tai tiedän, eli en halua yhtään mitään. Miten ihminen voi oppia haluamaan asioita ja uneksimaan asioista? Buddalaisten mukaan halusta irtipäästäminen on jotenkin ihailtavaa. Voi olla, mutta sen jälkeen eläminen on pelkkä taakka. Tavoitteet ja unelmat kuuluvat elämään ja antavat elämälle tarkoituksen. Keinotekoiset tavoitteet eivät siinä auta, tämä on jo nähty esim. opiskelujen ja muiden kanssa moneen kertaan.

Viime aikoina olen alkanut pohtia onko ongelma siinä, etten uskalla uneksia. Että unelmani olisivat niin erilaisia, tai "vääriä", ettei minulla ole siihen rohkeutta. Olisi helppoa uneksia vähän paremmasta työstä/asunnosta/autosta/rakkaudesta/hoikkuudesta mutta ne eivät ole minun unelmieni aiheita. Elämä on ollut niin turbulenttia aikanaan, että nyt haluan takertua siihen turvallisuuten, mikä minulla on. En halua liikaa keikuttaa tätä kiikkerää paattiani.

Niin ja mitä siihen minun mahdolliseen elämänmuutos kaavailuuni tulee, niin ilmeisesti se meni mönkään. Mikäs siinä, pettymyksiinkin on totuttava. Harmi että sen asian suhteen heräsin vähän liian myöhään, enkä osannut satsata asiaan tarpeeksi.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Hyvää itsenäisyyspäivää (vähän erilainen postaus)

Ihan tässä tuota juhlimista seuratessani tuli mieleen, että, kuinka moni muistaa, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917, ei 1940, ei 1944. Veteraanit taistelivat itsenäisyyden puolesta, mutta Suomi oli itsenäinen jo ennen sotia, muistaako kukaan? Entä muistaako kukaan että vuonna 1917 ja 1918 täällä teurastettiin aika paljon jengiä, mutta ei venäläisiä, vaan toisia suomalaisia, ihan vaan koska sattuivat olemaan eri mieltä, kuin toiset suomalaiset? Oli oikein kunnon lahtajaiset silloin uuden itsenäisyyden kunniaksi. On vitun hienoa, että meillä oli ne sotavuodet, varmaan lahdattaisiin täällä vieläkin toisiamme, jos ei ois tullu uhkaa ulkoapäin.

Tämä asia on minulle itselleni läheinen, koska toinen isoisäni oli niitä, jonka perheestä iso osa joutui Siperiaan ja itsekin oli vankileirillä vain siksi, että mielipide oli poliittisesti "väärä" taisi tosin itsekin muutaman tyypin ampua ihan vain yleisessä härdellissä. Vasta sotavuodet toivat hänelle taas ihmisarvon, kun puolusti itsenäisyyttä siinä, missä "kunnon ihmiset". Toinen isoisä taas oli sitä jengiä, joka siinä sisällissodassa oli voittajia, elikkä oli varmasti pikkupaikkakunnalla lahtaamassa niitä toisia. Sota aikaan sitten liian vanhana päärintamalle lahtasi lännsirajalla karkureita (kuinka moni edes tiesi, että Suomella oli sotien aikaan miehiä myös länsirajalla? ei kukaan? arvasin...).

Suomen itsenäistyminen ei ollut mikään helppo prosessi. Sisäinen hajaannus oli repivää ja ilman ulkoista vihollista voi olla, ettei oltaisi näin(kään) yhtenäinen kansakunta, kuin ollaan. Valitettavasti näyttää, että taas ollaan hajaantumassa. Tuntuu, että kaikilta puuttuu ymmärrystä, niin niiltä, jotka väittävät itseään suvaitsevaisiksi, että niillä, jotka avoimesti myöntävät ennakkoluulonsa.

Ei siitä niin kauaa ole, kun "kommareiden" lapset ei saaneet leikkiä "porvareiden" lasten kanssa ja päin vastoin. Nyt sitten yhdet kieltää lasta leikkimästä "mamujen", toinen "homojen" ja kolmas "persujen" kakaroiden kanssa. Mikä ihme siinä on, ettei ihminen kykene olemaan edes yhtä sukupolvea edes lievästi suvaitsevainen? Tarvitaanko aina joku ulkoinen vihollinen yhdistämään porukka ja jos sitä ei ole, niin sitten tapellaan keskenään?

Itsenäisyys on hieno asia, silloin kun se tarkoittaa vapautta. Jos kuitenkin aletaan erottelemaan, kenelle se vapaus kuuluu ja kenelle ei, niin koko itsenäisyys vesittyy. Itsenäisyys tarkoittaa vastuuta. Suomi itsenäistyi, koska täällä ajateltiin, että asiat pystytään hoitamaan täällä itse paremmin, kuin ison keskusvallan alla. Pienemmässä jengissä on helpompaa hoitaa yhteisiä asioita, niin että ketään ei sorreta. Jos siinä pienemmässä valtiossa taas aletaan jotain ihmisiä sortamaan, niin ollaanko silloin yhtään parempia, kuin se iso valtio, josta erkaannuttiin? Kun ei ole vara maailmassa siihen, että jokainen nököttäisi keskellä omaa saartaan, niin jossain kohtaa asioita pitää oppia hoitamaan yhteiseksi hyväksi. Siis oikeasti YHTEISEKSI. Ei vain niiden hyväksi, jotka ajattelevat "oikein".

maanantai 28. marraskuuta 2011

Post-studium angustia

Taas on yksi todistus plakkarissa ja heti ahdistaa. Kaksi ja puoli vuotta samassa työpaikassa ja viimeisimmät opinnot saatu loppuun. Tässäkö tämä elämä (taas) on? Opiskelu on jotenkin niin kiinteä osa elämää, että nyt meinaa kädet täristä, kun seuraava opiskelusuunnitelma on vasta ensi syksylle. Toivottavasti työpaikka juttu tärppää, niin siitä saisi elämään jännitystä joksikin aikaa. Toisaalta nyt töissä on ollut niin vivahteikasta jaa haasteellista, että sielläkin on ollut ihan hauskaa. Työn luonteen takia ihmiset kaatavat kaikkea paskaa päälleni, mutta en hommaan alkanut ottaakseni sen henkilökohtaisesti. Niin oudolta, kun se kuulostaakin, niin otin homman vastaan siksi, ettei siinä voi miellyttää kaikkia. On siis pakko kyetä tekemään asioita niin kuin itse parhaaksi näkee. Rankkaa se kyllä on, mutta kiehtovaa.

Yksi työkaveri sanoi, ettei osaa kuvitella minua vihaisena. Aika jännää. Toisaalta jos suutun ja menetän malttini, niin se ei ole kaunista katseltavaa. Joten on ehkä parempi, että se puoli pidetään töissä poissa näkyvistä.

Viikonloppuna siivosin kaapit ja valokuvakovalevyltä kuvia. Siis kuvia minun ja exän yhteiseltä taipaleelta. Tuli houkutus laitella kuvia tanne blogiinkin. Ei niin, että ihmisiä tunnistaisi, mutta ehkä joitain yksityiskohtia tms. Tuskin kuitenkaan niitä vanhoja kuvia tänne alan laitella, huolimatta siitä, että mukana oli muutama oikeasti hyvä kuva. Hemmetin paljon niitä siirtyi kuitenkin bittiavaruuteen. Hyvä niin.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Ystävyys? Tunteminen?

Nyt viikonloppuna sain yllättävän tekstiviestin. Eräs ihminen halusi tavata, oli käymässä kaupungissa. Tämä samainen ihminen oli kesällä sanonut, ettei pidä minusta. Sama ihminen välillä tuntui hukkuvan negatiivisuuteen. Sama ihminen ei kykene ymmärtämään juomattomuuttani. Poistin ensin viestin ja ajattelin antaa asian olla.

Harkittuani asiaa vastasin kuitenkin ja ehdotin, että käytäisiin syömässä. Tämä ihminen oli taas alkuillasta iloinen, juteltiin ja näin hänen jopa aidosti hymyilevän. Hän on yksinäinen, mutta yksinäisyys on itsevalittua. Hän oli tehnyt isoja muutoksia elämässään, mutta uutta suuntaan ei ollut. Tuli olo, että hän "ajaa asioita alas". Lopettaa, mutta ei aloita mitään uutta. Kaikki muutaman vuoden takaiset suunnitelmat olivat kadonneet jonnekin.

Illan jatkuessa hän totesi, että olisi valmis vaikka kuolemaan, kun on jo kokenut "kaiken". Jotenkin kommentti säikäytti. Minusta hän ei todellakaan voi sanoa niin. Hän on elänyt rankkaa elämää, paennut sitä, luonut omat pikku ympyränsä. Mutta minusta maailmalla olisi hänelle vielä paljon tarjottavaa. Kaunis ja älykäs nainen. Mutta jotenkin tuntuu, ettei hän vain "näe".

Hänen mielestään minä elän jotenkin outoa elämää, kun olen aktiivinen monilla elämän osa-alueilla, töissä, harrastuksissa ja myös yhteiskunnallisesti ainakin vähän kantaaottava. Hän kaipaili kovasti menneitä. Sitä, kun olimme kuningattaria, kaiken muun ylä- ja ulkopuolella. Kaipaan välillä itsekin sitä, mutta en kaipaa siihen liittyvää nöyryytystä ja sitä, että häpeä piti huuhtoa pois viinalla.

Myöhemmin illalla eräässä baarissa seuraamme liittyi nuori mies. Mies halusi puhua siitä, että samana päivänä hänen kaverinsa oli ollut todistamassa onnistunutta itsemurhaa. Nuori mies kertoi itkeneensä päivällä. ITKENEENSÄ! Tuntemattoman ihmisen kuolemaa, jota ei ollut edes nähnyt. Tajusin siinä hyvässä humalassa olevaa ystävääni kuunnellessa ja omia ajatuksia tutkaillessani, että kuinka kyyniseksi sitä on tullut. Edes kavereideni itsemurhat eivät ole saaneet minua kyyneliin. Kuinka sillä hetkellä kadehdin tuota nuortamiestä, ihminen, joka kykenee vielä tuntemaan, johon toisen ihmisen kuolema vaikuttaa noin voimakkaasti. Tunsin itseni äärimmäisen vanhaksi ja äärimmäisen kyyniseksi.

Juttu siirtyi itsemurhiin ja ystävänikin kertoi yrityksistään ja erityisesti viimeisestä yrityksestään, jonka jälkeen hän oli päättänyt, ettei enää yritä tappaa itseään. Nuorimies esitteli omien yritystensä jälkiä ranteistaan. Mietin, että tällainenko ihminen on.

Sanoin lähteväni kotiin. Ystäväni kanssa todettiin, että aina meillä ei ole asiat menneet, ihan kohdilleen, eivätkä tule menemään. Mutta silti voimme aina tavatessamme alkaa alusta. Ei tehdä sellaisia siltoja, joita ei voisi polttaa ja rakentaa uudelleen. Sovittiin, että soitellaan aamulla, mutta ei olla soiteltu. Seuraavan kerran taas nähdään muutaman kuukauden kuluttua.

Ystäväni "tragedia" on se, että hän näkee elämänsä yhdenlaisena kertomuksena. Hän ei suostu näkemään vaihtoehtoisia tarinoita, vaihtoehtoisia loppuja. Illuusioista luopuminen on raskasta. Tiedän, koska teen sitä joka päivä.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Feeling like a rat...

Uppoavasta aluksesta rotilla on tapana häippästä ensimmäisenä. Paristakin entisestä työpaikasta olen häippässyt, kun homma on alkanut kusta. Yhden osalta noita huonoja signaaleja ei luuri muut edes tunnistaneet. Nyt töissä homma alkaa mennä huonoon suuntaan. Oman työpaikkani suhteen en ole huolissani, mutta enemmän siitä, mitä työ tulee jatkossa sisältämään. Eilen laitettu työhakemus ei siis ollutkaan mikään huono idea.

Mitä enemmän olen eilen ja tänään asiaa makustellut, sitä paremmalta ajatus alkaa tuntua. Uusi työ tarjoaisi uusia haasteita, maiseman vaihdos tekisi hyvää mm. eilen mainitemieni takaumien takia, joita tämä kaupunki on täynnä. Lisäksi siellä, minne olisin lähdössä minulla on useampiakin hyviä ystäviä.

Tämä rotta siis jättää uppoavan laivan tai itseasiassa lähteä riippumatta siitä, uppoaako laiva vai ei. Siis riippuen siitä, saanko paikan vai en. Toisaalta työpaikkoja kyllä aukeaa jatkossakin. Olen melkolailla täpinöissäni tästä. Asunto on tietenkin ongelma, mutta asiat nyt tuppaavat järjestymään.

Mitä sitten yksinäisyyteen tulee. Mitähän se minäkin inisen? Suurta rakkautta ei elämässä ole, eikä parisuhdetta, mutta ystäviä kyllä. Siis ihan oikeita ystäviä. Jos nyt ei ihan joka ilta olekaan jotakuta, jota voisi nähdä, niin useamman kerran viikossa kuitenkin näen jotain kavereistani. Viime viikollakin perjantai taisi olla ainoa ilta, jolloin ei ollut mitään ohjelmaa, johon olisi liittynyt tuttuja ja silloinkin kävin päivällä kaupungilla lounaalla ystävän kanssa.

Kimmon mainitsema yksinäisyys parisuhteessa on myös tuttua, enkä nyt tarkoita tuota viimeisintä liittoa, jossa en saanut puhua ede puhelimessa ilman kontrollia. Ensimmäisessä avioliitossa olimme molemmat aika yksinäisiä. Kummallakin oli aika vähän omia kavereita. Minä tosin aina järkkäsin joitain pariskunta tapaamisia jne. mutta sitten muutto uudelle paikkakunnalle heitti meidät keskelle totaalista yksinäisyyttä. Siihen asti, kun mies oli tuolla paikkakunnalla yksin, hänellä oli ystävyyssuhteita opiskelukavereihinsa. Syystä tai toisesta nämä suhteet katkesivat, kun minä tulin sinne. Hän ei ollut myöskään kovin innostunut esittelemään minua ystävilleen. Joitain "pariskuntakavereita" oli, mutta niistä tuttavuuksista kertonee paljon se, etten ole ollut ko. ihmisten kanssa missään tekemisissä eron jälkeen.

Minulla on myös perhe. Ei mitenkään läheinen, mutta olemassa. Rakas täti, sisarukset ja sisarusten lapset. Ja vielä liuta serkkuja, serkkujen lapsia. Ihmisiä, jotka ovat ja tulevat aina olemaan osa elämääni ja minä heidän elämäänsä, vaikka ei niin aktiivisesti tavatakaan. Ihmisiä, jotka tietävät kuka minä olen ja mistä tulen. Vähän kuin lapsuudesta ja nuoruudesta olevat muutamat ystävyyssuhteet.

Elikkä kuten olen usein sanonut, omasta selviämisestäni. Mikäs on selvitessä, kun on olemassa terveet ja laajat juuret. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja sisaruksilla alkaa olla jo ikää. Silti kuulun johonkin ja tulen varmaankin aina kuulumaan. Sellaisessa tilanteessa on helppo ottaa riskejä elämässä ja lähteä seikkailemaan. Toivottavasti ensi vuosi tuo minulle uuden seikkaiulun uudessa kaupungissa :)

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Takaumia ja ahdistusta

Vähän eiliseen kirjoitukseen liittyen, jatketaan samoilla linjoilla.

Kaippa se on myönnettävä, että tässä on jonkinlaisesta masennuksesta kyse. Tarvitaanko hoitoa... no sitä en osaa sanoa. On näistä ennenkin selvitty. Kirjoitetaan enemmän.

Tuossa vastauksessani Kimmon kommenttiin mainitsin yllättävästä itkuisuudesta. Ihmiseksi, joka ei itke "koskaan" minua on itkettänyt harvinaisen paljon. Itkenyt en kuitenkaan juuri ole. Mieleen on noussut muiston riekaleita lapsuudesta ja molemmista avioliitoista. Eilen illalla kävin melkein molemmat liitot (tai tietyt osat niiden hyvistä puolista) läpi pienoiskoossaan.

Osittain voisin selittää tätä tämänhetkistä olotilaa silläkin, että taas yhdet opinnot ovat loppusuoralla. Olen varmaan koko ikäni tehnyt työn ja ihmissuhteiden ohella jotain opiskelun tynkää ja nyt sitten ei ensi viikon jälkeen enää olekaan mitään (paitsi pari töihin liittyvää kurssia, mutta niitä ei lasketa, kun niistä ei tule tutkintoa tai pätevyyttä).

Tavoitteita, unelmia, niitä minulta puuttuu. Vielä jokin aika sitten en nähnyt asiaa ongelmana, mutta ongelmahan se on. On vaikeaa kokea elämä mielekkääksi, kun ei oikeastaan halua mitään. Tai "haluaa", mutta ne ovat enemmän sellaisia "haluan, ettei tuota tapahdu" tyylisiä asioita, joissa ei oikeastaan ole mitään tavoittelemista.

Olen yrittänyt keksiä asioita, joita haluaisin. Räpellellyt lehtileikkeitä "aarrekrttaa" varten ja lueskellut naistenlehdistä elämänkertajuttuja. Mutta ei ole tullut mitään mieleen. Olen mukana aika monensorttisessa yhdistys yms. toiminnassa, mutta se on vain elämän täytettä. Yritystä tehdä itsensä tarpeelliseksi ja kuulua johonkin.

Mutta kärsivällisyys ja se, että oikeasti katselee ympärilleen. Eipä tähän muuta ratkaisua ole. Kaippa ne tavoitteet siitä kirkastuvat.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Rakkaudesta ja yksinäisyydestä

Edellisessä kirjoituksessa taisi jo tulla selväksi suhtautumiseni miehiin. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa rakaudesta ja yksinäisyydestä. Minulle rakkaus on jotain, joka tapahtuu toisille ihmisille. En edes muista koska olisin itse rakastanut, vielä vähemmän muistan sitä miltä tuntuu olla rakastettu.

Eräs ihminen totesi, että elämässäni on täytynyt olla paljon rakkautta, kun olen ollut kaksi kertaa naimisissakin. Eipä olisi voinut paljon enemmän erehtyä. Toinen avioliitto ja koko suhde oli molemmin puolin outoa pakkomiellettä. Mies lumoutui ja minä sokaistuin hänen ihailustaan. Ensimmäisessä avioliitossa taas olin kyllä rakastunut ja rakastin, mutta vastarakkautta en saanut. Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen, että "olisihan se pitänyt arvata", mies ei halunnut puhua rakkaudesta.

Kotona ei koskaan puhuttu rakkaudesta. Vanhempani määrittelivät itsekin liittonsa bisnes suhteeksi. Isä hankki rahan, äiti hoisi lapset ja kodin. He tulivat hyvin toimeen keskenään ja tasapainottivat toisiaan ihmisinä, mutta... No esimerkkinä kerrottakoon vaikka tarina siitä, kuinka kuuntelin salaa kaverini kanssa, kun äitimme juttelivat keskenään. Kaverini äiti oli aika humalassa. Oma äitinikin oli jonkin verran ottanut. Kaverin äiti vuodatti pitkät pätkät siitä, kuinka ihania lapsia hänellä on ja kuinka hän lapsiaan rakastaa ja rakastaa puolisoaankin, vaikka se on joskus niin vaikeaa. Oma äitini oli hiljaa, tuki ja välillä vähän lohduttikin ystäväänsä tämän tunteikkaassa vuodatuksessa. Ei kuitenkaan itse sanonut mitään, ei lapsista, eikä miehestä. Jälkeenpäin oltiin molemmat vähän nolona kaverini äidin puheista. Näin jälkikäteen olen kateellinen.

Tuleva joulu ahdistaa. Se ei varmaan ahdistaisi, jos en olisi näin läpikotaisin jouluihminen. Mitä hemmettiä minä teen? Yksin kotona? Sukulaisten nurkissa? Siinäpä ne vaihtoehdot. Kumpikaan ei houkuttele. Ei varsinkaan sukulaiset. Siskoissa ei ole mitään vikaa, mutta siskojen miehissä kyllä. Veljen porukka taas on sellainen, että en oikein osaa ajatellakaan olevani tervetullut. Jos joisin , niin varmaan viettäisin jouluaaton baarissa ja vetäisin pääni täyteen, eksyisin jonnekin tallille moottoripyösäporukoiden kanssa... Mutta se ei nyt taida olla vaihtoehto.

Ystäväni suunnittelee lapsen hankkimista keinohedelmöityksellä. Kun ei ole miestä kuvioissa, niin se on hänelle ainoa vaihtoehto. Syyksi hän sanoi sen, että hän haluaa jakaa omaa rakkauttaan ja saada lapsen ehdotonta rakkautta osakseen. Niimpä. Tuo keskustelu pani itsenikin miettimään asioita. Ehkä haluttomuuteni lapsien suhteen johtuukin kyvyttömyydestä rakastaa ja olla rakastettu? Korjaisiko lapsi asian? Tähän asti olen nähnyt lapsen vain ja ainoastaan hyvään parisuhteeseen kuuluvana elementtinä. Mutta voisiko lapsi ehkä sittenkin tuoda elämääni jotain, mitä siitä puuttuu?

Tosiasia on se, että elämäni suunta ja tarkoitus on totaalisen hukassa. Mietin syytä siihen, miksi en juo, eikä minulla ole siihen yhtään hyvää syytä. Ihan samahan se olisi juoda vaikka itsensä hengiltä. Mitä väliä? Paitsi ettei nyt juuri huvita. Mutta entä jos jossain vaiheessa huvittaa? Ankkureita elämään ei juuri ole. Muutama ihminen saattaisi vähän surra poistumistani, mutta ei kovin moni. Vertaan omaa tilannettani hoitokodissa asuvaan tätiini. Hänellä sentään on yksi poika ja yksi lapsenlapsi. Hyvähän ystävilläni on väittää, että onhan minulla sisarusten lapset... Niin on tädillänikin, mutta me kaikki olemme aika kaukana. Ja mitäpä ne, joilla on oma perhe, tädistään välittäisivät.

Alamaissa? Kyllä.

Loppuun vielä linkki sarjissuosikkiini "Mustaan hevoseen": Sarjis

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Miehistä

Mikäpäs olisi parempi päivä kirjoittaa miehistä, kuin isäinpäivä. Nyt sitten kannattaa lopettaa lukeminen heti alkuunsa, jos oletat tekstin olevan kaunista. Se ei sitä ole, kuin korkeintaan välillä ja vahingossa.

Vierailin eilen tätini luona. Täti on se sama, joka reilu vuosi sitten sai aivoinfarktin ja välillä jo lopullisen kuolemantuomionkin, eli letkuty vaan irti ja mommo kuoppaan. Mutta eipäs vainkaan. Teräsmuori pyörittelee nykyisin hoitokodissa rullatuoliaan varsin näppärästi ja kirvaa, kun ei ole juttukavereita. Samalla on kuitenkin onnellinen, että nyt saa asua omassa pienessä huoneessaan, jossa on vessa ja pikkuruinen keittiökin.

Mutta miksi tätini kirvoittaa minut kirjoittamaan miehistä? Tätini oli aikanaan naimisissa alkoholistin kanssa. Mies oli muusikko ja viina maistui. Itse muistan tädin miehen pääasiassa hauskana tapauksena, mutta myöhemmin äidiltä ja siskoilta kuullut jutut ovat panneet ajattelemaan toisin. Ja ihmetyttihän minuakin pienenä se, miksi tädin mies ei oikein tuntunut tekevän mitään töitä, vaikka täti teki useampaakin työtä.

Täti jäi aikanaan, leskeksi. Siitä taitaa olla aikaa jo ainakin 20 vuotta, ellei enemmänkin. Vireä ja elämäniloinen täti löysi rinnalleen uuden miehen. Ikäihmiset eivät muuttaneet yksiin, mutta matkustelivat ja mökkeilivät yhdessä, yli kymmenen vuotta. Kaikki loppui tädin aivoinfarktiin. Mies otti sen raskaasti, pari kuukautta kävi katsomassa, mutta sitten hommasi jostain päivätansseista uuden heilan. Ei kuulema halunnut saattaa toista naista hautaan. Nyt siis täti, on taas yksin. Tädin ainoa toive olisi, että hänen yli 50 vuotias poikansa olisi jonain päivänä "oikea mies". Poika kun on osin seuraillut isänsä jalanjälkiä ja tuuria naisten kanssa voisi kuvailla huonoksi.

Rapaus oli vain yksi esimerkki siitä, miksi minusta miehet ovat epäluotettavia, ka se on miesten geeneissä tai jotain. Oma ensimmäinen mieheni häipyi, kun olisin tarvinut häntä eniten. Kyllästyi kipuiluun ja itseni etsimiseen. Toisesta nyt ei kannata puhuakaan. Vanhomman siskoni mies on nyt vanhoilla päivillään heittäytynyt alistavaksi ja mustasukkaiseksi, toisen siskoni mies petti ja jätti, kolmas siskoni on nyt taas onnellisesti naimisissa, saman miehen kanssa, jonka kanssa on ollut 30-vuotta, mutta väliin mahtuu pätkä, jolloin hän mietti itsemurhaa, kun mies viihtyi enemmän muiden naisten kanssa.

Isäinpäivänä sitten olisi luonnollista pohtia omaa isää. Isää, joka melkein kymmenen vuotta salasi äidiltä, että hänellä oli lapsi jonkun muun naisen kanssa. Isä, josta pienenä kysyin, että kuka tuo mies on, joka välillä täällä käy kylässä. Isä, joka ensimmäisissä häissäni sanoi, että minut oli tehty pelastamaan hänen ja äidin avioliitto ja sen myös tein. Isä, jolle minä olin edustustytär, jota kuskattiin kaikissa tilaisuuksissa kauniin vaimon kanssa keräämässä huomiota. Nuorekkaan näköinen vaimo ja pieni tyttö nostivat isän imagoa. Minun kanssani äiti kävi helposti 10-15 vuotta nuoremmasta. Vanhemmista sisaruksista ei niissä tilaisuuksissa juuri puhuttu.

Toisaalta isän kanssa käytiin kahdestaan kalalla, tehtiin metsäreissuja ja laulettiin. Isää en yhtä kertaa lukuun ottamatta muista nähneeni humalassa ja vain pari kertaa hän huusi minulle. Isä oli tavattoman älykäs, hyvä neuvottelija ja sosiaalisesti äärimmäisen lahjakas. Hän tuli toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Mutta tyttären luottamusta miehiin elämänkumppanina isä ei kasvattanut. Isä toi rahan kotiin ja äiti hoisi kakien muun. Missään asiassa ei voinut ajatella, että isä hoitaisi sen.

Kumpikin aviomiehistäni on ollut isättömiä, ensimmäisen isä joi itsensä hengiltä ja toisen isä häippäsi sen kummempia kommentoimatta. Että eivätpä hekään kunnollisen isän mallia mistään olleet saaneet.

Summa summarum. Turha varmaan inistä ja kaivata hyvää ihmissuhdetta, kun luottamuksessa on sellainen miehen mentävä aukko. Minä nyt en vaan luota miehiin. En kyllä kovin paljoa naisiinkaan. Jokainen ihmissuhcde on minulle riskilaskelma, joihinkin luotan enemmän, joihinkin vähemmän. Sen tiedän, että jos maailma joskus kaatuu päälle ja kaikki menee päin persettä, niin ainoa ihminen, johon voin luottaa olen minä itse. Kukaan ei kaipaa, eikä kukaan tule sairaalaan katsomaan.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Pahoja muistoja ja tuntemuksia

Tänään on pahoja muistoja menneestä putkahdellut sieltä täältä. Luennolla, luennoitsija viittaa työhönsä terapeuttina ja katsoo suoraan silmiin, kun puhuu siitä, ettei raiskatuksi joutuminenkaan välttämättä tarkoita elämän loppumista. Luennon aihe ei siis ollut seksuaalisuus, vaan ihan vain yleensä asioista selviäminen, mutta piti vain ottaa tosi rankka esimerkki...

Exän itsestään usein netissä eri yhteyksissä käyttämä kuva pomppaa esiin yllättäen. Facebookissa, kylläkin toisessa yhteydessä ja ihan muun ihmisen toimesta.

Samainen luennoitsija heittää päivän päätteeksi kommentin, että näitä keskustelumenetelmiähän voitte sitten kokeilla illalla kotona. Katsotaan työkaverin kanssa toisiamme, hänkin on yksinäinen ihminen ja mietitään, että kukillekkos tässä pitää alkaa puhumaan.

Joinain päivinä vain kaikki tuo mieleen pahoja asioita. Muistoja tai ahdistusta. Vaikka viime aikoina olen yrittänyt asiaa työstää ja mielestäni onnistunutkin aika hyvin. Mutta kun ei vaan tunnu toimivan. Tai no, sanotaan, että prosessissa olen päässyt eteenpäin, mutta just tänään on tullut takapakkia.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Askartelua

Väkertelin blogin ulkonäköä uusiksi ja mietin, että jatkossa voisin tuolta mittaamattomasta valokuva-arkistostani aina jonkun kuvan kirjoitukseen yhdistää. Ihan en ole tyytyväinen näihin asetuksiin, mutta tässä vähitellen hioessa...Ratkaisut on jo mielessä, pitää vain koodailla kuntoon.

Muuten kuulumisia.

Harvinaisen seesteinen olo (flunssasta?) Jotenkin kaikista työ ja muista jutuista huolimatta on sellainen olo, että tässäpä tätä mennään ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tänään olen menossa reikikurssille, jotta ei hömpän harrastaminen unohtuisi :)

Miesrintamalta... joku vanhempi amerikkalainen leskimies oli rakastunut, kun oli törmännyt kuvaani etsiskellessään facebookista entistä koulukaveriaan (sukunimeni on aika harvinainen). Että tällaista, ei ihan sitä, mitä on tilattu, mutta jospas sekin asia tässä täsmentyisi.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Sitaatteja

"Elämä on vastenmielinen ilmiö, ja kaiken siitä tietämämme taustalla aavisteltavissa oleva vastenmielinen totuus tekee siitä joskus vielä tuhat kertaan vastenmielisemmän." (H.P. Luvecraft novelli Arthur Jeremy)

"Koska menneen elämän kokemukset tulevat aina olemaan osa Tuhkimoa, tulee Prinssille olemaan suuri haaste voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa." (Tuhkimo - traaginen tarina -baletin käsiohjelma)


Kaikesta huolimatta minulla on ollut loistava ja ajatuksia herättävä viikonloppu.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Huoh...

En oikeesti tiedä, että pitäisikö tätä edes tunnustaa. Mutta kun lupasin raportin treffeistä. Kaveri osoittautui erityisen turvallisuushakuiseksi ja väitetystä biseksuaalisuudesta huolimatta enemmän homoksi... Taidan luovuttaa. Oikeesti... ihminen, jolle seikkailua riittää uuteen kahvilaan tutustumisessa ja minä? Ei enempää kommentteja tällä erää.

Avautumisia....

Olen täässä pohdiskellut omaa arvomaailmaani, mitä tulee päihteisiin ja ihmissuhteisiin. Lopputulema on se, että kai sitä jonkun sortin streittari on. Vaikka tilaisuuksia olisi, niin yhdenillan jutut tuntuvat samalla tavalla taakse jääneeltä elämältä, kuin viikonloppu kännitkin. (Ja musiikkihan on aina elämässäni näytellyt sen kovimman huumeen osuutta muutenkin).

Lievää moralisointoa on havaittavissa muiden ihmisten suhteen liittyen sitten siihen kännäykseen ja irtosuhteisiin. Huom! siis lievää. Kyse voi olla myös siitä, että minusta asioiden pitäisi muodostaa kokonaisuus. Eli kyse ei olekaan siitä, että en hyväksyisi ihmisten tekemisiä, vaan se, etten ymmärrä/hyväksy joihinkin asioihin liittyvää kaksinaismoralismia.

Otetaan nyt esimerkiksi irtosuhteet. Joku syö e-pillereitä vain "varalta" eli jos sattuisi tärppäämään joskus. Ei siis minkään kipeiden kuukautisten tms. takia. Miksi ihmeessa? Itse silloinkin, kun noita irtonumeroita olen enemmän harrastanut, niin ei ole tullut mieleenkään harrastaa jonkun satunnaisen tyypin kanssa seksiä ilman kortsua. Sanomattakin lienee selvää, että miestä, joka sellaiseen alkaa tai sellaista haluaa, pidän automaattisesti idioottina, mikä asia latistaa halut välittömästi. Maailma on tautinen paikka ja ylipäätään toiseen ihmiseen luottaminen tuollaisessa asiassa on idioottimaista. (Toiseen ihmiseen luottaminen yhtään missään asiassa on mielestäni tyhmää, mutta se on eri asia).

Varalta syötävien pillereiden suhteen minua myös nyppii se, että jos ihminen sanoo vaikka olevansa luonnonsuojelia tai jopa alan aktivisti... siis WTF??? sama homma, kuin ketjupolttaja, joka väittää olevansa edes vähän kiinnostunut sademetsistä (jos ette tienneet, niin (mm) tupakan viljelyä varten niitä sademetsiä raivataan). Itse lopultakaan en ole mikään luontoaktivisti, mutta e-pillereiden turhaan syöminen menee samaan kategoriaan auton tyhjäkäytön kanssa. Miksi kuormittaa turhaan luontoa jos ei ole pakko? Parisuhteessa pillerien syönti on vähän eriasia, koska ne voivat olla tarpeeseen. Ihmetyttää vain se, että joku kuormittaa luontoa ja omaa kehoaan ylimääräisillä kemikaaleilla vain että pääsee mahdollisesti hankkimaan jonkun sukupuolitaudin.

Sitten alkomahooli, jos käyttö rentouttaa ja vapauttaa vähän estoista, niin ihan hyvä, mutta... Tässä taannoin luin yhtä ravitsemuskirjaa, jossa kirjoittaja (lääkäri) totesi, ettei ihminen tarvitse enempää, kujin pari lasia viiniä viikossa. Siis HÄH? Ihminen ei käsittääkseni minkään ruokasuosituksen mukaan tarvitse yhtään alkoholia. Miksi ihmeessä tuota ei nautintoaineena olisi voitu niputtaa vaikka suklaan kanssa samaan kategoriaan, eli "halutessaan tätä nautintoainetta voi dietin kärsimättä nauttia x annosta". Mutta ei. Asia piti ilmaista, ettei ihminen "tarvitse enempää, kuin kaksi lasia viiniä viikossa".

Lisäksi on nämä ravintola suosittelijat, "tämä ruoka maistuu erityisen hyvältä tämän viinin kanssa", no jos suoraan sanon, niin kokki on aika paska, jos ruoka pitää tehdä niin, että sen syöminen edellyttää suun turruttamista alkoholilla. Muistan kyllä edelleen juuston ja viinin hienon yhteyden, mutta saman efektin saa kyllä aikaan esim. hedelmillä ja hilloilla juuston kanssa.

Arvostan ihmisiä, jotka voivat nauttia alkoholia tai olla nauttimatta, mutta niitä on aika vähän. Itse tällaisena hillittömyyteen taipuvaisena ihmisenä mietin sitä, että alkoholin ongelma on se, että vaikka se voi olla nautintoaine, niin sen väärinkäyttö on todella helppoa. Verrataan vaikka tupakkaan. Nautinnolliset savut joskus ovat nautintoa, mutta pakkasessa juokseva sätkää käryyttävä ihminen tuskin nauttii siitä kovinkaan paljon, vaan kyse on riippuvuudesta. Sama sen kännin kanssa. Lasillinen tai kaksi on nautintoa, mutta ihmisessä on jotain pahasti vialla, jos hän nauttii räkäposkella kaupungilla örveltämisestä. Kohmelosta taas ei taida nauttia kukaan. Äiti aikanaan opetti, että "pidä hauskaa, niin että aamullakin on hauskaa" eipä tuota paremmin taida sanoa. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka siihen viinan kanssa pystyvät ja heitä ihailen kovasti.

Mistä sitten päästään johonkin, mitä kutsun "kännikynnykseksi", kaverin kanssa viikonloppuna tätä pohdittiin. Kyseessä on se hetki, jolloin jotkut toteavat, että nyt ei enempää ja toiset taas ottavat vaikka sen "yhden tiukan", päästäkseen yli ja jatkaakseen juomista. Kun itse vielä juopottelin, huomasin tilanteen, kun kynnys oli ylitetty ja tajusin, että kohta ollaan ihan kännissä, samalla tajusi, että jo juotu alkoholi aiheutti kännin vaikka olisin lopettanut heti. Loogisesti tästä seurasi se, että oli "ihan sama" ottaa vähän lisää.

Anyway... mulla piti kirjoittaa tänään jostain ihan muusta (illan treffeistä), mutta se nyt jäi. Kirjoitamma treffeistä sitten jälkikäteen, jos niissä jotain kirjoitettavaa on.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Hyviä viboja

Ensinnä täytyy tunnustaa, että perjantai-ilta ei ollut niitä kaikkein parhaimpia. Varmaankin sen selvännäköjutun jälkeen olo oli turhautunut. Elämäni rakkaus ei tullut siis kotiin, eikä tajuntani muutenkaan avautunut, jollei v***sta lasketa.

Eilinen oli sitten ihan toista luokkaa. Aamupäivästä kävin shoppailemassa onnistuneesti, kaksi takkia, puseroita ja kaikkea muuta mukavaa. Iltapäivällä tuli sitten hyvä ystävä syömään. Oli kiva kokata, kun oli ruokavieras, joka vieläpä arvosti siikaa ja kanttarellimuhennosta. Seuraan liittyi toinenkin kaveri ja ilta kului rattoisasti. Kun nämä kaksi vierasta lähtivät, kolmas kaveri soitti ja houkutteli kaupungille.

Kahteen naiseen sitten lähdettiin katsastamaan kaupungin yöelämää. En edes muista milloin viimeksi olisin käynyt missään. Jotenkin näin asiat ihan eritavalla. Tuntui, että maailmalla oli paljon mukavannäköisiä miehiä liikkeellä. Jännää oli se, että pitkästä aikaa tunsin, että myös minua katseltiin. Tapasin parin vuoden takaisen kesäkollini, joka yllättäen tuli juttelemaan ihan asiallista asiaa. Kertoi, että maanantaina viimeistelee opintonsa ja sen jälkeen saa tutkinnon. Jännää, miksi ihminen, jonka elämä kuitenkin pyörii ihan muiden asioiden (musiikin tekemisen) ympärillä halusi minulle tuon asian kertoa. Muutenkin taisi olla varmaan ensimmäinen kerta, kun juteltiin muuta, kuin veisteltiin tyhmiä vitsejä.

Hän ei suinkaan ollut ainoa mies, joka tuntui kiinnittävän minuun huomiota.Ehkä kuitenkin olen liian kranttu, kun kukaan ei lähtenyt mukaan. Ylenmääräinen känni oli useimmissa tapauksissa se tärkein syy. Mutta pönkittihän se itsetuntoa, kun baarissa kävellessä mies pysähtyy kohdalle ja sanoo "vau". Hykerryttävää.

Näin baarissa myös erään entisen ystäväni, jonka kanssa ystävyys katkesi siihen, ettei hän ystävänäkään kyennyt hyväksymään minua minuna. Oli jännää, että kaikki hänen kanssaan samassa seurueessa olevat kyllä minua tervehtivät, mutta hänen kanssaan onnistuimme väistämään toisiamme varsin lahjakkaasti. Porukan ilmeistä huomasin, että minusta oli kyllä puhuttu, mutta ainakin osasta heistä tiedän, että he osaavat ko. ihmisen puheet pistää omaan arvoonsa.

Toinen jännä tapaaminen oli eräs kaveri, joka jostain syystä tuntuu tärkeältä ystävältä, vaikka aika vähän ollaan tekemisissä. Hän tunnusti minulle, että kantoi syyllisyyttä siitä, että joskus vuosia sitten oli vähän sekoillut exäni kanssa baarissa. Lohduttelin, että ei haittaa (eikä haitannut sillonkaan). Muistan ko. illan aika hyvin ja sen, ettei tämä nainen kyllä mihinkään syyllistynyt, muuhun kuin korkeintaan normaaliin känni flirttailuun. Mikä oli minun etuni, koskapa sain olla sinä iltana about rauhassa ja jutella meillä sen viikonlopun vieraana olleen kaverin kanssa rauhassa. Olenkin joskus ihmetellyt, että kas kun ei siitä kaverista kovin paljoa exä koskaan mustasukkaillut, mutta tässä ehkä syy.

Olo illan jälkeen on jotenkin "puhdistunut". Oli käsittämättömän mukavaa, näki ihmisiä ja pääsi virittelemään pahasti ruosteessa olevia flirttailutaitoja. Lisäksi sain kuitettua joitain menneeseen liittyviä avoimia juttuja lopullisesti päättyneiksi.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Outoja juttuja

Kuten ainakin osalukijoista lienee jo päätellyt, niin olen jokseenkin taipuvainen kaikkeen hörhöilyyn ja siitä kiinnostunut. Kävin tänään tutussa kukkakaupassa ja siellä sattui aika jännä juttu. Sain kukkakimpun lisäksi eräänlaisen selvännäkökatsannon. Tämä henkilö (joka siis oli eri, kun taannoin henkisen kehityksen messuilla), käytti melkein samoja ilmaisuja, kuin tuo messujen katsoja. Jokin iso muutos on jo ihan ovella, melkein läsnä, eikä minulla ole sen suhteen vaihtoehtoja. Lisäksi hän kysyi, että joko olen tavannut elämäni suuren rakkauden (kas, empä ole), joka sekin kuulema on ihan hetikohta tässä paikalla. Näkijä oli aika jännän oloinen, hän jopa harmitteli, ettei se, mitä hän näki, ollut hänelle itselleen, vaan minulle.

Osa minusta uskoo ja haluaa uskoa noihin juttuihin. Mutta samalla olen epäilevällä kannalla. Jos se henkimaailma muka on niin lähellä ja minulla mika niin voimakkaat taipumukset siihen suuntaan, niin miksi hiivatissa minä en näe, enkä koe mitään, mikä ei olisi selitettävissä muuten? Uskon kyllä kykyyn hallita omaa elämääni ja sitähän minä teenkin. Ja sen ouolesta tuo rakkausasia tuntuu siltä, että kun en oikein ole ihan varma vielä haluanko oikeasti ketään elämääni, niin siksi ketään ei ole (mutta miksi sitten ei ole niitä irtonumeroitakaan, niin sitä en ymmärrä).

Ainakin nyt olen utelias tulevaisuuden suhteen. Mr. Rightin pitäisi olla jo melkein elämässäni ja kuulema tunnistan hänet tavatessani. Näkijä ainakin väitti itse näkevänsä ko. henkilön ja itseasiassa siltä hän vaikuttikin, että jonkun siinä kukkapuskien vieressä näki, mutta sanoi, ettei voi kertoa minulle ulkonäöstä yksityiskohtia. Jos leikitään, että hän tosiaan jotain näki, niin veikkaisin, ettei ollut ihan Pertti Perusinsinööri se... Kuulema mieskin harrastaisi jotain hörhöhommeleita.

Siis tähän toive kuvailtuna:
Raitis, lihaksikas, pitkätukka, joka harrastaa hörhöilyä ja metallimusiikkia, on kohtuullisen älykäs, omaa kunnollisen päivätyön ja minun kanssani yhteen sointuvan huumorintajun. Tykkää tällaisesta pyöreästä punatukkaisesta naisesta, joka myös täyttää lihaksikkuutta lukuunotamatta em. kriteerit. Tavattaessa voipi lähettää tänne Reflektionin luokse. KIITOS!

tiistai 18. lokakuuta 2011

No news is good news...

Elikkä taannoinen aktiivisuus pompsahdus johtui huonommasta jaksosta ja nyt taas on energiaa, kuin pienessä pitäjässä. Johtuo se sitten biorytmeistä, kukkatipoista tai edellisestä Rosen terapia käynnistä, niin ei sen väliä. Pääasia, että hommat luistaa. Rakkauselämä on nollassa. Sen taannoisen treffikaverin kanssa saatiin sovittua, että ollaan kavereita, joten hänen puoleltaa yhtyden pito sitten tyrehtyikin (miehet...!) Mutta eipä tuo haittaa. Töissä taas on täydellinen kaaos ja kiinnostuksella odotan, että pitääkö tässä oikeasti alkaa sitä omaa firmaa suunnittelemaan. Työ on työtä ja sillä suunnalla kriisit pitävät virkeänä. Totesin, että tässä syksy näyttää sen verran vilkkaalta, ettei tässä mitään miehen kuvatusta mukaan mahtuisikaan, vaikka oishan se kiva, että olisi joku, jonka ei voisi väistellä sitä, kun pohdin vapaa-aikanakin työjuttuja...

torstai 13. lokakuuta 2011

Rosenia ja pelkoja

Kävin tänään taas Rosen terapiassa ja taisi olla aikakin. Eilen tosin alkuviikon ahdistukset jo kaikkoamaan ja pääasiassa olin kiukkuinen työasioiden takia. Ärsyttää se, että jotkut tekevät isoja päätöksiä pienellä informaatiolla ja välittämättä mitään seurauksista. Mutta kuten terapeutille tänään sanoin, se on vain työtä. Tiedän, että henkilökohtainen turvallisuuteni tai mikään muukaan ei hetkahda noista liikuista mihinkään.

Mutta mikä sitten hetkauttaa turvallisuutta? Tänään kaiveltiin pelkoja. Puhuttiin maanantaista ja ystäväni tilanteesta. Olin jo onnistunut analysoimaan itsekin, että jo ystäväni äänen sävy puhelimessa laukaisi ne fyysiset reaktiot, jotka olivat niin tuttuja exän aikana. Nuo reaktiot itseasiassa juontavat vielä kauemmaksi. Ne juontavat siihen yksinäiseen pikkutyttöön, joka ripustautui ulkoisiin rituaaleihin, kun kukaan ei ottanut syliin ja sanonut, että kaikki on ihan kunnossa. En muista olenko sanonut, mutta ensimmäinen kerta, kun muistan äitini halanneen minua on silloin, kun olin rippikoulussa ja siellä opetettiin halaamaan. Edelleen saatan tuntea oloni vaivautuneeksi, jos joku halaa liian pitkään tai vaikka lohduttaakseen tai lohtua hakeakseen. En ymmärrä, enkä oikein osaa käsitellä asiaa.

Ensimmäisen mieheni kanssa tunsin oloni turvalliseksi. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka oikeasti päästin lähelleni. Vaikka suhteessa ei seksiä ollutkaan, niin välillä muistelen edelleen kaiholla sitä, että silloin sai ainakin huonon päivän jälkeen kömpiä toisen ihmisen kainaloon ja vain olla siellä. Vastaavaan tunteeseen en ollutkaan törmännyt sitä ennen enkä sen jälkeen. Sarkastinen minäni toteaa, että nähtiinhän se, miten sillekin luottamukselle kävi. Kun asiat muuttuivat ja olisin tarvinnut enemmän tukea, niin toinen luisti pois... niimpä. Mutta oli ainakin turvallisuuden illuusio jonkun aikaa.

Pohjimmiltaan ongelma tuntuu olevan siinä, että en päästä toisia lähelle itseäni, kun en päästä itseänikään. Analysoin asiat puhki ja kuulema "katoan" kosketuksen alta. Nyt olen alkanut itsekin kiinnittämään siihen huomiota. Käytän välollä hämmästyttävän vähän aikaa olemalla aidosti läsnä itsessäni. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että hukkaisin taas oman itseni johonkuhun toiseen.

Valinta on kahden pahan välillä yksinäisyys ja sen mukanaan tuoma tyhjyys tai elämän jakaminen toisen kanssa ja oman minuuden menetys. Suo siellä, vetelä täällä. Se spesiaali suhde pitäisi luoda kai ensin itseensä. Auttaisi varmaan jos olisi edes jokseenkin läheisissä väleissä sen tyypin kanssa, joka näissä nahoissa asuu, mutta vaikeaa se on sekin. Kun on monta vuotta ollut hukassa itseltään, niin se tutustuminen ei ole ihan helppoa.

Positiivista kehitystä on se, että tällä viikolla olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Olen huomannut, että minussa taitaa piillä pieni yhteiskunta-aktivisti ja oikeudenmukaisuuden puolustaja. Aika ällistyttävää, olen aina pitänyt itseäni enemmän sellaisena passiivisena, virran mukana menijänä. Nyt sitten pitää pohdiskella pidänkö tästä päättäjille soittelevasta ja vetoomuskirjeitä laativasta ihmisestä... Ehkä pyrkimys parantaa maailmaan on ihan herttainen piirre... onkohan se?

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kaikki kunnossa?

Taannoin pohdiskelin rapumaisuuttani ja nyt voin sitten jatkaa siitä. Olo on tällä hetkellä suoraan sanottuna aika paska. Sattuu, sattuu ja sattuu. En tiedä löivätkö viikonlopun valvomiset reissun ja myöhästelevien koneiden takia elimistön sekaisin vai eiliset huonot uutiset töistä (oma osastoni mahdollisesti ajetaan alas, mutta ainakin sulautetaan muihin) ja ystävästä, josta eilen kerroinkin. Oli mikä oli, niin sattuu, oksettaa ja väsyttää. Kun menen pitkälleni peiton alle en halua enää avata silmiä. Tunnetasolla en koe työjuttujen masentaneen. Työ on työtä ja minä pärjään. Saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta minä vain olen ihan helvetin hyvä siinä, mitä teen. Ja aina voi tehdä jotain muutakin. Siis jos on työkykyinen. Tänään en sitä ainakaan ollut.

Mietin, että miksi ihmeessä en voi vain a) seota tai b) sairasua fyysisesti niin vakavasti ettei tarvitsisi jossitella. Mietin miksi ihmeessä minun pitäisi pinnistellä mihinkään. Naisten lehdessä oli juttua siitä, että mihin kaikkeen ihminen pystyy. Fyysisesti ja psyykkisesti ihminen voi venyä ihan huikeisiin suorituksiin... ainoa ongelma siinä on se, että minulla ei ole mitään syytä venyä mihinkään.

Iso osa minusta tuntuu nukahtaneen. Liikun elämässä, kuin kulisseissa ja joku muu puhuu suullani. Oliko se vasta elokuussa, kun liikkuminen ja ruokavalio tuntui tosi ehlpolta ja muutenkin kaikki tuntui joltain. Siis joltain muulta, kuin kivulta? Torstaina on seuraava Rosen terapia kerta. Nyt ainakin on kipuja, mitä hoitaa. Taannoin ei ollut.

Vastaus otsikon kysymykseen on: Ei ole. Mutta en tiedä sitäkään, mikä on vikana.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Avautumista alkoholista (ja alkoholisteista)

Tänään sain sellaisen puhelun, jota olen osannut pelätä. Eräs hyvä ystäväni on seurustellut pitkään ja ollut avoliitossakin miehen kanssa, joka muistuttaa harvinaisen paljon exääni. Kyseinen mies järkkäsi ystäväni vuosisitten melkein vararikkoon ja hyvä ettei käräjillekin tuhotessaan kännisekoiluillaan ystäväni elinkeinon. No, suhteen piti olla loppu, mutta kuinkas ollakaan keväällä mies "raitistui" ja luikerteli takaisin suosioon. Ystäväni selitti joku viikko sitten, että kaikki on nyt about kunnossa, mies asuu toistaiseksi hänen nurkissaan jne. Muistaakseni sanoin suoraan, ystävälleni, että hän on idiootti. Hyville ystäville voi sanoa sellaistakin. Ystäväni mukaan homma oli kuitenkin hänellä "hallinnassa".

No nyt se sitten oli tapahtunut asia, jota ystävänikin siis oli osannut pelätä. Äijän tilipäivä ja Alkoreissu. Yhdestä, "olisitko hetken hiljaa, että kuulen mitä tv:ssä sanotaan" lauseesta kiva koti-ilta muutti koko viikonlopun helvetiksi. Haukkumista, huutamista, räyhäämistä. Koko viikonloppu ja oli jatkunut vielä tänään ystäväni mennessä töihin. Kaikki vanhat jutut kaivettiin esiin. Ah, kuinka tuttua. Edelleen ystäväni ajatteli hoitaa asiaa järkevästi. Sanoi antavansa miehelle kuukauden aikaa hankkia oman kämpän. Minä sanoin, että et anna, äijä pihalle ja lukkoseppä paikalle. Mies ei virallisesti asu asunnossa, eikä hänellä ole siellä muuta, kuin kassillinen vaatteita, joten "häätö" kyllä onnistuu. Vaikka viranomaisten toimesta. Viimeinen mitä ystävästäni kuulin oli kun soitin hänelle kun hän oli mennyt töistä kotiin. Siellä kuulosti olevan tilanne päällä. Ei hän mitään sanonut, mutta kyllähän sen huomaa, kun on itse kokenut saman. Olisin mennyt sinne, mutta kun ystäväni sanoi saavansa joltakulta sukulaiselta apua, joten toivottavasti asia järjestyy.

Mietin noita "ihan mukavia" miehiä ja miksei naisiakin, jotka kiihtyvät joissain tilanteissa viinalla nollasta sataan. Koskaan ei voi luottaa siihen, että "kaikki olisi kunnossa". Ihan koska tahansa saattaa kaikki hajota. Ruoska laulaa käärmeestä, joka tekee pesän miehen päähän. Niin se vain on. Joillain on käärme sisällä ja joskus se käärme ottaa vallan. "Kun isä päätäni silitti, iski käärme huulet rikki". Sellaisia ne ihmiset ovat. Yhtä aikaa ihastuttavia ja mukavia ja samalla hetkellä hirviöitä. Jos viinaa ei olisi, niin en tiedä olisivatko he sen parempia. Oma exäni oli mennyt sen rajan taakse, missä hänelle on ihan sama onko viinaa vai ei. Pikemminkin raittiina hän saattaa olla yhtä paha, kuin kännissä. Mutta jos alkoholi ei olisi etäännyttänyt todellisuudesta, niin olisiko asia toisin?

Onko joissain ihmisissä käärme, jolle alkoholi on ravintoa ja se saa käärmeen hyökkäämään? Voiko käärme iskeä ilman viinaakin? Onko minussakin käärme? Vihan tunnistan itsessäni ja siksi en ehkä haluakaan enää parisuhdetta, koska en halua enää ketään satuttaa.

Ruoska: Käärmeenpesä

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Masennusta ilmassa

Liekkö syksy vai mikä, mutta liikunta on jäänyt ja aina vähän väliä iskee ahdistuksen aalto ylitse. Varhain vietetty syysloma ja Islannin reissu ei juuri auttanut. Elämästä tuntuu puuttuvan jotain oleellista. Välillä mietin omaa raitisteluakin, onko siinä mitään järkeä. Lauantaina tosin kokeilin vaihtoehtoa parin kuohari hörpyn verran ja totesin, että siihen ahdistukseen en ole valmis ja vaihdoin takaisin limppariin.

Mikä sitten mättää? Töissä on kivaa. Siis oikeasti. On haasteita ja hommat etenee mukavasti. Kavereita on tai ainakin facebookin luoma illuusio kavereista... ei kun ihan oikeasti on, lauantainakin oli kolme ystävää + yksi juniori kylässä ja kalenterista saa kaivella tapaamisaikoja useammallekin ystävälle. Lisäksi eilen henkisen kehityksen messuilla käydessäni tapasin useammankin ihmisen, joka tuntui olevan ilahtunut tapaamisestamme.

Äitiä on ikävä. On niin paljon asioita, joista haluaisi puhua hänen kanssaan. Niin kuin vaikka tuo reissu ja jotkut ihmissuhde jutut ja kaikkea... Tai siis kaikestahhan en toki äidin kanssa puhuisi, mutta kummiskin...

Eilen kävin henkisen kehityksen tapahtumassa ja siellä kävin selvännäkijällä. Odotin saavani kuulla kohtuullisen normaalia diipadaapaa, mutta juttu olikin jotain ihan muuta. En tosiaan usko, että sellaisia asioita kerrottaisiin kenelle tahansa edes henkisen kehityksen tilaisuudessa, joka on täynnä jos jonkinlaista wannabe -meediota. Jos nyt jotain siitä sanoisi, niin ainakin tuli sellainen olo, että olen työssäni ihan oikealla polulla sekä itse päätyön, että siihen liittyvien oheishommien kanssa. Selvännäkijä näki hyvin sen, että olen joutunut katkomaan ystävyyssuhteita ja että seesteinen vaihe alkaa olla ohi ja uusi muutosvaihe tulee myllertämään elämää ihan kohtsillään... Kiintoisaa. Saisi vaan jostain energiaa ja tarmoa ja jonkun tiedon siitä mitä pitäisi tehdä.

Liekkö henkimaailman vai selvännäkijän (joka ei kyllä ilmeisesti nähnyt asiassa mitään vitsiä) hurttia huumoria, mutta henkioppaani on kuulema nimeltään Oswald-eno :D

torstai 29. syyskuuta 2011

Saatanan selittelijä

Täytyy vaan taas ihmetellä, että mitä ihmisen päässä liikkuu. Nyt tämä tyyppi, jonka kanssa olen siis käynyt kahdesti treffeillä lähetti pitkän meilin kertoakseen, että oli käynyt exänsä kanssa 1000 kilsan keikkareissun ihan muuten vaan, ollut hänen luonaan yötä, eikä "mitään ollut tapahtunut". No eipä hyllä mitään tapahtunut minun ja ko. miehenkään välillä, joten miksi yleensä asiasta pitää kertoa? Miksi pitää selitellä? Miksi pitäisi selitellä vaikka jotain olisi tapahtunutkin. Minä arvostan sitä, että jotkut asiat voidaan jättää kertomattakin. Tuon asian kertominen osoittaa, että tyyppi on tässä ihan liian vakavissaan.

Minusta uskollisuus on asia, jonka pitäisi tulla puheeksi aikaisintaan siinä vaiheessa, kun on harrastettu seksiä tai muuten jotenkin sovitaan asiasta. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien ei ole mitään saamarin uskollisuusolettamaa puolin tai toisin. Mulla on myös aika huonoja kokemuksia ihmisistä, jotka liian aikaisin alkaa selitteleen. Yksi niistä oli tämä armas ex aviomies nro 2. Sitä ennen oli yksi tyyppi, joka kun ei päässyt minun luokseni yöksi (syystä, että isäni sattui kuolemaan sinä päivänä ja minun piti rientää äidin luo), meni sitten exänsä luo yökylään eikä tietenkään "mitään tapahtunut". Siinäkohtaa olisi voinut olla ehkä niin huomaavainen, että olisi koko kyläilyn jättänyt kertomatta.

Jotenkin tuollainen ennen aikojaan uskollisuuden vakuuttaminen on minusta luotaantyöntävää. Toisaalta mietityttää sekin, että onko suhde oikeasti lopussa, jos pari kuukautta eron jälkeen lähdetään yhdessä noin pitkälle reissulle. Tai jos suhde onkin lopussa, niin onko sitten ihan valmis uuteen suhteeseen varsinkaan jos sitä pitää selitellä. Jos exä siis on nyt vain yksi naispuoleinen kaveri, niin miksei sitten vaan kerro, että käytiin kaverin kanssa kattoon yksi keikka.

Mutta vähän "positiivisempaakin" sain käsiteltyä erästä pään sisäistä lukkoa muutaman päivän reissulla laavakentille. Päätin ajaa pikku moralistin pääni sisältä hiiteen ja olla stressaamatta asioista. Pitää vain elää omien arvojensa mukaisesti, eikä exän jonnekin takaraivoon iskostamien käsitysten mukaisesti. Toivottavasti ne huuhtoutuivat rikkipitoiseen veteen, kuten minusta juuri nyt tuntuu. Minä haluan entisen minäni takaisin!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Neiti rapu päivää

Tuossa viikonloppuna tilasin huvikseni itselleni astrologisen luonnetulkinnan. Tähtikartallani näkyi yllättävän paljon rapua. Tästä sanottiin mm. että annan itsestäni ihmisille helposti lähestyttävän ja lämminsydämisen mielikuvan ja samalla kiukuttelen siitä etteivät toiset osaa lukea ajatuksiani. Samoin hermostun, jos ystävällisyyttäni aletaan käyttää liika hyväksi.

Nooh, eilisen päivän olen kiehunut lauantain treffien jälkikommenteista. Poika parka, joka oli kysynyt että saisiko jäädä yöksi erehtyi selittelemään. Hän selitti, etteihän yökylä kysymys tarkoittanut seksiin velvoittamista jne. jne... puhetta siitä, että olisi ollut kiva vain olla lähellä. No, miten siihen sanoo (kuulostamatta ihan nartulta) että se seksi ei ole ongelma, vaan se läheisyys ja että seksi olisi kelvannut, mutta yökaveri ei, joten säälin ja päätin, että on ystävällisempää jättää seksikin väliin, kuin harastaa seksiä ja potkaista sitten pihalle. Minä en vain kykene nukkumaan miehen kanssa, ei voi mitään. Toisekseen ärhentelin mielessäni, että mitä se pikkupoika oikein kuvittelee, että minäkö kokisin itseni hänen taholtaan velvoitetuksi seksiin. Miksi ei vain pitänyt turpaansa kiinni ja antanut asian olla? Olisi todennäköisesti saanut seuraavilla treffeillä, mutta meni vähän maku koko asiasta.

Asioiden pitäisi mennä mutkattomasti, inhoan liikaa puhumista etukäteen. Ylipäätään mitään puhetta suhteesta. Jos tykkää toisesta ja seurassa viihtyy, niin sitten siinä on, mutta miksi ihmeessä pitää selvitellä asioita ennen kuin mitään selviteltävää on. Mitä ihmeen hyötyä kenellekään on tietää käyttäytymisestä edellisissä suhteissa? Omalta osaltani voin sanoa vain sen, että se miten suhtaudun asioihin suhteessa riippuu toisesta osapuolesta ja suhteen kokonaisuudesta.

Eräs ystäväni kysyi, että kannattaako ihmistä tavata kolmatta kertaa, jos jo nyt tuntuu tältä. Hyvä pointti. Kurjaa vain, kun kyseessä on mukava ihminen, jonka kanssa mieluusti olisin ystävä. Miksi ihmeesä pitää asioista tehdä monimutkaisia?

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Mikä muhun on menny?

Hittolainen, mikä ihme on naisessa, kun mukava, fiksu, raitis pitkätullainen mies ei kiinnosta. Kaksien treffien jälkeen fiilis on edelleen sellainen, "no empäs tiiä" -olo. "Jotain" vain puuttuu. Kurjaksi tilanteen tekee se, että toinen on täysin ihastunut. Muutenhan minä voisin ihan hyvin ottaa noin puhtaasti fyysiseti tilanteesta ilon irti, mutta nyt siis pistin poika paran ajelemaan yksikseen kotiinsa keskellä yötä. Täytyy sanoa, että vähän tästä kyllä potkin itseäni melkein heti päätöksen tehtyäni. Olisihan mahdollista, että seksin jälkeen sitä muutakin kipinää ilmaantuisi. Epäilen kuitenkin :(

Hyvin kauan aikaa sitten minä olisin käyttänyt tilannetta hyväkseni, vähän myöhemmin olisin saattanut kokea velvoitteekseni ainakin yrittää jotain, kun toinen on minuun ihastunut tai pikemminkin, kun en olisi osannut sanoa, ettei hommasta tule mitään, niin ollut kohtuullisen epämääräinen ja toivonut homman kuolevan itsekseen... Hei, mutta niinhän minä vähän toimin nytkin. En tänään vastannut puhelimeen.

Minua ihmetyttää, että miksi ihmeessä kaikki miehet, jotka kiinnostuvat minusta yhtään, kiinnostuvat sitten ihan vakavissaan. Tällekin sanoin jo ihan alussa, etten ole varsinaisesti suhdetta hakemassa ja nyt sitten on alkanut tulla viestejä ja keskustelun avauksia mm. aiheesta mustasukkaisuus parisuhteessa, miten määrittelen parisuhteen jne. Miksi ei voi puhua vain kauhuleffoista, hevimetallista ja harrastaa seksiä? Oiskohan mulla jotain ongelmia läheisyyden suhteen?

tiistai 13. syyskuuta 2011

Unia ja uusia tuulia

Näin tässä unta, että exä seurusteli jonkun oikein mukavan miehen kanssa. Homous tuntui hänelle sopivan ja tyylikin oli muuttunut paljon rennommaksi. Valitettavasti hyvän unen pilasi, se, että kun lähdin kyläpaikasta alkoi tutunkuuloinen riehuminen. Tosin riehuntaan heräsin ihan oikeastikin, kun joku nuorimies pihalla paukutteli ovia.

Toisen unen näin nuoruuden rakkaudestani. Hän on ollut jollain tavalla unissa aika useinkin läsnä, olen esim. etsinyt häntä tai meidän on pitänyt tavata tms. Mutta vuosikausiin en häntä ole unessa tavannut. Nyt sitten tapasin. Unessa olimme hänen vanhempiensa luona ja hänkin oli vasta eronnut (toiveuni?). Unen hyvä tunnelma jatkui aamulla.

Ihan oikeassa elämässä minulla oli eilen treffit! Jep ihan totta. Ja kun aina sanotaan, ettei ketään tulla kotoa hakemaan, niin tämä oli kyllä melkein sitä. Tyyppi oli päättänyt ottaa yhteyttä erään nettiin heittämäni mietelauseen perusteella. Jännää on ollut se, että vähitellen kirjoitellessamme on paljastunut, että meillä on todella paljon yhteistä, musiikki- ja kirjallisuusmaku, hänkin on raitis (!) saman tyylinen elämänkatsomus ja tapa pohtia maailmaa. Livetapaamisen perusteella voisin sanoa, ettei hän ehkä ole sen kaikkein pisimmän vaatimuslistan mukainen, mutta mukava, älykäs ja aika kiltin oloinen. Akateemisuuden ja hyvän tulotason puute on sivuseikka, onhän hänellä pitkät hiukset. First things first :D

Saa nähdä mitä tästä kehkeytyy ja missä vaiheessa alan ahdistua tai vastaavasti hösellän asioita muuten. Jos kaikki menee hyvin, niin olempahan ainakin saanut yhden uuden ystävän.

Töissä on ollut pientä kaaosta ja suuria saavutuksia. Palkankorotus on tulossa jo tämän vuoden puolella, jos suinkin saan hoidettua pätevöitymiseni kunnialla loppuun. Mitä voisi sanoa, elämä tarjoaa haateita ja on muutenkin ihan kivaa... Niin ja olen jopa päässyt laihtumaan pari kiloa \o/.

perjantai 5. elokuuta 2011

Maailman paras pikku jalka

Kävin tänään Abhyanga -hieronnassa. Hieronta on vähän kuin aromaterapiahierontaa, mutta perustuu Ayurvedaan (tai miten asia muitoillaankin). Intialainen aromaterapiahieronta? Hieronta on syhteellisen kevyttä, mutta ainakin nesteet tuntuvat lähteneen liikkeelle. Kokemus oli upea. Joka raaja, selkä, vatsa, rinta, niska ja pää käytiin lävitse. Kun raajan hieronta lopetettiin, lopun kononaisvaltainen hierontaliike "saatteli" raajan otsikon mukaiseen tunteeseen. Jalka tuntui hetken maailman parhaalta, samoin toinen vuorollaan ja kädet ja niin edelleen.

Minulla on vankka usko siihen, ettei ihmisen henkeä ja ruumista voi erottaa. Henki voi paeta ruumiissa pieneen osaan, mutta ruumiin hoitaminen hoitaa myös mieltä. Siksi en istukaan terapiossa keskustelemassa psykoanalyytikkojen kanssa, vaan käyn fyysisissä hoidoissa. Opettelen tuntemaan kosketuksen ja olemaan samalla läsnä. Siihen auttaa tuollaiset hieronnat, kosmetologit ja kampaajat. Kampaajalla käyntikin on siis minulle jotain muuta, kuin pelkkä ulkonäöllinen seikka. Moniin vuosiin en juuri kampaajalla asioinutkaan, kun toisen kosketus ei tuntunut mukavalta, nyt on eri asia.

Eilisen Rosenin ja tämän päivän hieronnan jälkeen voisin todeta, että olen kohdellut ja antanut muiden kohdella ruumistani varsin tylysti. Ne fyysiset vammat, joista on jäänyt arpia, ovat olleet niitä kaikkein pienmimpiä. Yritän opetella kuuntelemaan itseäni, niin fyysisesti, kuin henkisesti. Mitä minä haluan, mitä en halua, mistä pidän ja mistä en pidä. Melkoista opettelua, mutta vähitellen edistyn tässä :)

torstai 4. elokuuta 2011

Peloista

Tänään terapian jälkeen tunteet ovat olleet pinnassa. Nukuin parin tunnin päiväunet ja syonyt olen taas enemmän, kuin alkuviikosta yhteensä. Terapiakerrat alkavat olla koko ajan voimakkaampia kokemuksia ja vievät enemmän energiaa. Samalla on päästy yhä syvemmälle käsiteltäviin asioihin.

Tänään puhuttiin pelosta, siitä, kuinka se kerääntyy eri puolille ruumista. Kuinka pallean "turvatyyny" edelleen "väistää" kosketusta. Pelko on minulle heikkoutta. En halua pelätä. Mutta samalla pelko on terve, fyysinen reagointitapa, joka todennäköisesti on pitänyt minut hengissä. Ehkä kyse on siitäkin, että olen alkanut tajuta, kuinka pahassa vaarassa olen ollut. Ei sillä, että se paskiainen olisi tahallaan minut kyennyt tappamaan, mutta vahingossa kyllä.

Se, etten silloin kyennyt asettamaan rajoja fyysiselle koskemattomuudelleni, on siirtänyt rajat paljon syvemmälle. Tajusin, että jos ihminen koskettaa ihoani, hän ei vielä kosketa minua, saatan kadota kosketuksen alta hyvinkin kauas. Siksi onkin hyvä, että olen tullut entistä tietoisemmaksi fyysisestä reviiristä, saatan jopa ajatella, että joku tulee liian lähelle ja huomata ahdistuvani siitä.

Olen itkenyt tänään paljon. Liikutun pienestäkin asiasta. Ihmettelen jossain tv-ohjelmassa esille tulevaa puolisoiden tai perheen keskinäistä rakkautta, enkä kykene ymmärtämään sitä. Minun maailmassani perheen rakkaus on hiljaista tukea, eikä siitä puhuta. Parisuhteen rakkaus on vain naamio, jonka taakse pahuus ja hyväksikäyttö piiloutuu.

Kaiken vihan ja inhon jälkeen tänään onnistuin myöntämään, että pahinta tässä on se, että päästin sen ihmisen niin lähelle, lähemmäksi, kuin koskaan ketään ja hän petti luottamukseni totaalisesti ja moninkertaisesti

Enemmän kuin koskaan minulla on tunne, että asiat kääntyvät parempaan ja ainakin kaikkein pahimmat vauriot saan korjattua. Ainakin niin, ettei se ihminen tuhoa elämääni enää yhtään enempää.

tiistai 2. elokuuta 2011

Muutoksia

Tapasin eilen exän lapset ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Vanhempi on jo täysi-ikäinen ja ainoa syy, miksi on käynyt isänsä luona on se, ettei ole halunnut päästää nuorempaa sinne yksin. Nyt nuorempikin kieltäytyy menemästä isänsä luo, ainakaan yksin. En edes tajunnut, kuinka ikävä minulla oli lapsia ollut. Jos suhdetta isään ei oteta huomioon, niin lapsilla menee hyvin. Mikäs siinä, ovat perineet isänsä älyn ja äitinsä mukavan luonteen. Onneksi lähiperhe on tasapainoinen ja hyvinvoiva.

Lasten äidin kanssa jutteleminen teki hyvää. Tuntui hyvältä, että on olemassa ihminen, joka on käynyt läpi samoja asioita, ja päässyt niistä yli.

Jotenkin jokin lukko tuntuu avautuneen sisälläni. Se, että voitin pelkoni ja menin heitä tapaamaan oli minulle iso voitto. Illalla kotona tunsin, kuinka exän ote minusta taas hieman löystyi. Minun ei tarvitse järjestellä elämääni sen ihmisen mukaan, eikä irrottaa paljoja menneisyydestäni hänen takiaan. Vähän ehjempi, vähän kokonaisempi taas :)

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Millainen ihminen minä olen?

Minä olen ihminen, joka viihtyy viikon yksikseen mökillä.
Minä olen ihminen, joka viihtyy kolme päivää hevifestareilla.
Minä olen ihminen, joka ajaa 300 kilometria tavatakseen ystävänsä.
Minä olen ihminen, joka voi käyttää päivän taidemuseoihin....
... tai shoppailuun.

Olen ihminen, joka tykkää asua hotellissa, mutta tykkää olla myös kotona.
Tykkää rehkimisestä ja laiskottelusta. Välillä haluan olla rauhassa ja toisinaan tarvitsen ihmisiä ympärilleni.
Olen ihminen, joka ei juo, mutta viihtyy baareissa ja on sitä mieltä, että jotkut ihmiset ovat oikeasti mukavampia vähän humalassa.

Miksi joillain on niin hemmetin vaikeaa tajuta tuota? Ei metallin kuunteleminen tarkoita sitä, ettei arvostaisi hiljaisuutta tai luonnosta nauttiminen sitä, ettei arvostaisi kaupungin mukavuuksia. Miksi lokerot ovat joillekin niin tärkeitä? Miksi ei saa rauhassa tykätä asioista sieltä täältä, mutta ei vältttämättä kuitenkaan kaikesta? Outoa.

Olen viime aikoina ollut reissun päällä oikeastaan koko ajan. Kesäkuun puolen välin jälkeen olen ollut kotosalla pari yötä. Edelleen olen reissussa. Matkustaessa oppii. Olen huomannut, että vaikka välillä ajattelenkin muuta, niin tunnen itseni aika hyvin. Tiedän mistä pidän ja mistä en. Opin asettamaan omia rajojani koko ajan paremmin. Osaan myös käsitellä ristiriitaisia tunteita ja pitää oman pääni.

Näillä matkoilla tapasin myös ihmisen, joka tekee henkiparannusta. Tapaaminen ei johtunut tuosta hänen taidostaan, vaan siitä, että olemme ystäviä. Hän aika varovaisesti sanoi,että minulle tapahtuneet asiat näkyvät minusta, kun osaa katsoa. Hän myös sanoi, että siteet menneeseen ovat edelleen olemassa ja eheytminen vaatii edelleen aikaa ja työtä.

Koen tulleeni jonkinlaiseen tasanne vaiheeseen toipumisessa ja elämässä yleensä. Asiat tuntuvat hyvältä, mutta millään tavalla en koe olevani valmis uuteen suhteeseen. Miehet muuten, kuin ystävinä aiheuttavat epämiellyttäviä tunteita. Toisaalta positiivista on se, että koen, että minulla voi olla miespuoleisia ystäviä. Se kun ei ole mikään selviö aina ollut. Viikonlopun festareilla tapasin muutamia festarituttuja. Mukavia miehiä, jotka aina muistavat kehua ulkonäköäni, mutta eivät koskaan tuppaa iholle, ja heidän kanssaan on mukava jutella noin ylipäätäänkin. Jostain kumman syystä exä ei heistä hurjasti mustasukkaillut, lieneekö pitänyt vaarattomina kaverin kavereina. Tai ehkä hän itse oli vain aina noilla festareilla niin päissään ja muiden naisten perässä, ettei huomannut, että juttelin muiden miesten kanssa.

Mutta siis, itsetuntemus on kasvanut ja eheytymistä tapahtunut, ihmeparannusta ei kuitenkaan.

Fyysisesti tavoitteena olisi olla ensi kesänä Angela Gossow -kunnossa... Jep jep... Voi olla, että ihan pikkasen pitää vielä treenata ja vähentää herkkuja.

Pieni näyte Angelan kauniista äänestä ja siitä mitä tavoittelen: Arch Enemy - Yesterday Is Dead And Gone

torstai 23. kesäkuuta 2011

Väkivallan vaikutukset

Edellisen kirjoituksen jälkeen katsoin pätkän pakkomielteistä kertovaa dokumenttia. Siinä oli nainen, jolla oli sellaisia pakkomielteitä, joita itselläni oli paljon lievempänä lapsena. Mm. se, ettei hän pystynyt nukkumaan huoneessa, jossa oli peilejä. Ohjelmassa terapeutti päätteli pakkomielteiden johtuvan naisen viisi vuotta kestäneestä väkivaltaisesta suhteesta. Totesin, että kyllä sitä on onnekas, kun ei ainakaan pakkomielteitä saanut suhteesta läksiäislahjaksi, jotain muuta kyllä.

Puhuin tuosta dokkarista rosen terapeutilleni ja hän totesi jo aiemmin huomanneensa, että minulla kosketuksen hyväksyminen vaihtelee. Välillä kosketus tuntuu olevan ihan OK ja välillä "katoan" kosketuksen alta. Hän kysyi, onko minussa mitään kohtaa, jota voisi koskettaa vapaasti. Mietin ja mietin ja totesin, että ei. Välillä on, mutta välillä ei. Oivalsin, että suhteessa olin nukkunutkin aina "koiran unta" ollut valppaana mahdollisten hyökkäysten varalta. Edelleen rentoutuminen on vaikeaa toisen ihmisen läheisyydessä rentoutumisesta puhumattakaan.

Valmius uuteen suhteeseen taitaa siis olla edelleen lähellä nollaa. Fyysinen läheisyys on vaikeaa, henkiseen läheisyyteen en edes usko. En ainakaan omalla kohdallani. "Salaisuus" kirjassa sanotaan, että vain ne asiat voi saada, jotka uskoo saavansa. Koska en usko rakkauteen, niin sitä tuskin kohdalleni sattuukaan. Mutta hyvä näin. Jos joskus asiat muuttuvat, niin sitten muuttuvat.

Terapia tekee hyvää, avaa silmiä ja antaa ajatuksia. Tavallaan on hyvä, että se osoittaa minulle heikkoja kohtiani. Heikot kohdat ovat ja jos alan suojaamaan niitä väärällä tavalla, niin pahimmassa tapauksessa vaara on niiden pakkomielteiden kaltaiset oireet tai joku pahempi ongelma. Pikkuhiljaa tässä eheytyy, siihen ainakin uskon.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Ennen terapiaa

Kirjoitellaampa tähän joitain mietteitä ennen huomista terapiaa. Edellisestä kerrasta on about kuukausi. Moni asia tuntuu muuttuneen. Siinä missä viimeksi yritin vetäytyä piiloon koko maailmaa koen tulleeni rohkeammaksi. Viimeisimmän terapia istunnon jälkeen värjäsin hiukset. Kampaajan tuolissa lopputulosta tarkastellessani fiilis oli ensin sellainen, että enhän minä nyt näin uskalla mennä uloskaan... Tulos oli juuri sitä mitä halusin, mutta hetken se piileskelevä osa minusta ahdistui. Ulos kuitenkin lähdin ja nautin osakseni saamistani katseista.

Jotenkin tuntuu, että olen ryhdistynyt ja alkanut hyväksyä itseni entistä paremmin viime terapian jälkeen. Seuraavaa siis odottelen innolla. Viime viikon kaltaisia masennusiltoja tulee, mutta ehkä vähän vähemmän. Johtuuko se sitten terapiasta, kesästä vai lomasta, en tiedä. Terapia on kuitenkin auttanut käsittelemään joitain asioita.

Sisareni kävi myös terapiassa. Jännää oli, että hän sanoi täsmälleen samat sanat, kuin tyttärensä sanoi minulle vain muutamaa päivää aikaisemmin. Siis että monet ongelmat johtuvat siitä, ettei hän ole koskaan voinut luottaa siihen, että äiti on äiti ja äiti on läsnä. Tuttuahan se on minullekin. Minun "äitini" oli lapsena yksi siskoistani (ei tämä vanhin). Äiti oli tukena vasta aikuisena, tämän viimeisimmän eron jälkeen. Se miksi sisareni ei voinut luottaa äitiimme johtui jostain muusta kuin se, mitä hänen ja hänen tyttärensä välillä on tapahtunut, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta. On ajateltu, että kyllähän tyttö selviää huolehtimatta.

Sen sisareni, joka aikanaan oli minulle varaäitinä, välit omaan tyttäreensä ovat kokonaan toista luokkaa. Välittävät ja huolehtivat. Joskus minusta on tuntunut, että liiankin huolehtivat, mutta kuitenkin. Mutta on jännää nähdä, kuinka tietyt asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Minulta itseltäni koko äitiysosa on jäänyt puuttumaan. Minkään biologisen kellon olemassaoloa en ole edes huomannut. Lisääntymisen tarve on puuttunut lähes täydellisesti. Mietinkin, että jos jotenkin vaikka vahingossa olisin tullut äidiksi, olisinko yhtä etäinen, kuin oma äitini vai kykenisinkö muuttamaan asioita. No onneksi asiaa ei tarvinne koskaan testata.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Häiriötä

Pikkasen heittää häränpyllyä tämä oleminen. Edellisen postauksen jäljiltä olo oli taas tasapainossa, kunnes eksäni (tämän viimeisimmän siis) minua edeltänyt vaimo otti yhteyttä. Ukko on riehaantunut. Häiriösoitot ja- viestit ovat jatkuvia. Ilmeisesti ei just nyt oo muita kiusattavia. Minähän olen itteni niin hyvin piilottanut, ettei exä saa minuun yhteyttä, joten oon saanu olla rauhassa. Kuulema eksä on "lopullisesti seonnu ja alkoholisoitunu"... Mitenhän siitä on mahollista vielä hullummaksi (ja juopommaksi) tulla?

No anyway, oli kiva kuulla lapsista, mutta muuten olo meni hetkeksi sekaisin. Vatsaa väänsi ja muutenkin. Pari päivää reissussa kuitenkin helpotti ja asiat menivät omiin mittasuhteisiinsa. Tokko törmään mieheen yhtään sen todennäköisemmin ja tuskin mahdollinen taaaminen on sen kummempi, kuin ilman noita tietoja. Jotenkin olen vain päässyt siitä jo niin kauas, etten millään jaksaisi enää. Jonkinlainen sairas uteliaisuus kuitenkin kytee vielä ihmisen suhteen, missähän kunnossa se on? Toivottavasti pääsen vielä joskus olotilaan, jossa ko. ihmiseen törmääminen olisi ihan samantekevää.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Parinpäivän ex-tempore reissu naapurikaupunkiin ja mökille teki hyvää. Mukaan mahtui tapaaminen minulle tärkeän vertaistuki-ihmisen kanssa ja toinen tapaaminen, josta ehken kehittyy joskus jotain tai sitten ei. Kuitenkin piristi sinkkunaisen elämää sen verran, että ehkä unohdan ne luostarisuunnitelmat toistaiseksi.

Ja pakko liittää mukaan biisi (Painia tottakai). Tämä soi autossa reissun aikana aika lailla. Shut your mouth Osuva siksikin, kun erotessamme eksä heitti minulle tuon "what comes around you know goes around". Olen tismalleen samaa mieltä, mutta meistä minä en ehkä ollut (ole) se, jonka sitä pitäisi pelätä.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Mitä taas tapahtui?

Tänään oli taas päivä, joka on hyvä esimerkki useimmista. Vaikka loman lähestyessä motivaatio töiden suhteen alkaa olla tiessään, niin töissä oli mukavaa. Sain tehtyä asioita, joita piti, kävin mukavia keskusteluja mukavien ihmisten kanssa ja kun lähdin töistä, olisin voinut tanssahdella pihalla. Olin yksinkertaisesti käsittämättömän onnellinen.

Ihan puhtaasta uteliaisuudesta menin illalla tilaisuuteen, jossa puhuttiin onnellisuudesta ja tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Ajattelin, että tämähän on ihan turhaa, kun olen jo niin onnellinen. Oivalsin kuitenkin syyn mm. juomisen lopettamiseen. Alkoholiin liittyvistä mielikuvista oli tullut niin vastenmielisiä, että helpointa oli luopua toiminnasta (alkoholin juomisesta). Tilaisuudessa vakuutuin myös siitä, minkä olen aina tiennyt. Saan sen mitä haluan. Mutta nyt tullaan ongelmaan. Kun minä aika harvoin tiedän mitä minä haluan. On helppo sanoa haluavansa rahaa (vaikka en ole erityisen rikas, nniin talouteni on kunnossa, enkä oikeastaan tarvitse enempää), elämänkumppania (sitähän tämän ikäisen yksinäisen naisen pitäisi haluta), parempaa työtä (omani on mukavaa ja pystyn tekemään siitä koko ajan parempaa), laihtumista (eivätkö kaikki läskit sitä halua?), terveyttä (omassani ei ole mitään vikaa. MUTTA Mitkä ovat niitä juttuja, joita itse ihan oikeasti haluan?

Listailin mielessäni muutamia juttuja. Ihailua, arvostusta ja ystäviä. Arvostusta saan kyllä, mutta sitä haluaa aina lisää. Ihailuakin olen taas viime aikoina ilmassa huomannut mutta entä ystäviä? Minulla tuntuu olevan "lahja" etäännyttää ihmiset. Tai ehkä en ole riittävän kiinnostava tai hyvää seuraa siihen, että minuun haluttaisiin pitää yhteyttä. Taannoin luin lehdestä jutun naisesta, joka pohti, että jos hän lakkaisi ottamasta ihmisiin yhteyttä, kukaan ei varmaan edes huomaisi sitä. Välillä ajattelen, että se pätee minuunkin. Tiedän ettei se ole totta, mutta kuitenkin...

Takaisin tähän päivään. Lähdin tilaisuuden jälkeen pyöräilemään kotiin. Pyörähdin katselemassa vähän ihmisiä ja soitin eräälle ystävälleni. Hän ei vastannut. Kaikki nuo edellä olleet ajatukset iskivät päälle. "Kukaan ei halua olla minun kanssa". Puhelin kiinni ja kotiin murjottamaan.

Ihan hyvin olisin voinut mennä kuuntelemaan jotain bändiä, joita kaupungissa oli tänään vaikka kuinka monta. Tiesin paikan, jossa olisi ollut pari tuttuakin, jotka varmasti olisivat ilahtuneet, jos olisin liittynyt seuraan, vaan ei. Puhelin kiinni ja kotiin...

Jossain kohtaa minussa tuntuu olevan rikkinäinen kohta. Minulla ei ole epäilystäkään, siitä, etteikö minua arvostettaisi töissä tai siitä etteikö minua pidettäisi pätevänä, mutta mitä tulee yksityiselämän ihmissuhteisiin tilanne on toinen.

Story of my life, aamu ja päivä menee hyvin, mutta ilta persiilleen. Jos huomisen aloittaisi vaika torikahvilla ja kuntosalilla. Huomenillalla taas olisi luvassa mukava ilta työkavereiden kanssa, joten ()vähän parempaa olisi luvassa.

(Tuossa suluissa oli "jos", mutta kun siellä tämän päivän tilaisuudessa sanottiin, että asiat pitää esittää niin, kuin ne olisivat tosia, jotta ne toteutuvat).
Hmmm....

Huomisiltana on luvassa PALJON parempaa :D

perjantai 3. kesäkuuta 2011

All the way

It's constant battle
And the bottle always wins

I wanna go all the way
Down the bottle's nest
I'm gonna go all the way
Why pretend?

- Pain; Bottle's nest

En nyt niin kauheasti ole miettinyt juomisen lopettamista, mutta olen kuitenkin. Neljän kuukauden kohta on ihan pian käsillä. En tiedä jatkuuko tämä lopun ikää, mutta toistaiseksi. Edelleenkään en ole keksinyt hyvää syytä juoda.

Painin biisi (ei valitettavasti löytynyt YouTubesta) soi usein kuulokkeista, kun olen salilla. Noita sanoja on tullut mietittyä paljon. Biisihän kertoo siitä, että sama juoda ittensä hengiltä, kun pullo kuitenkin voittaa. Itse haluaisin kuitenkin ajatella, että tgaistelun voi lopettaa toisellakin tavalla. Ei kaatua saappaat jalassa, vaan väistyä ylivoimaisen vihollisen edessä. Jo Sun Tzu sanoi, että on vihollisia, joita ei voi lyödä. Miksi siis teeskennellä, että pystyisi? Parempi välttää taistelua.

Koen olevani onnellisessa asemassa, sillä kaikesta läträyksestä huolimatta en ennättänyt "oikeasti" alkoholisoitua. En tulla alkoholista riippuvaiseksi. Mutta miksi leikkiä, "bottle always winns"?

Juomattomuus tuntuu kuitenkin häiritsevän joitain ihmisiä. Yhden aika hyvän ystävän olen sen takia menettänyt ja toinen odottaa, että olisin taas "radalla" hänen kanssaan. Onneksi suurin osa ei välitä asiasta. Miesten tapaamiseksi tunnun taas keksineen taas uuden hyvän tavan pitää heidät loitolla. Kun ei ota edes sitä yhtäkään viinilasillista hyvän ruuan kanssa, niin on tylsä ihminen. Vielä tylsempi, kun ruokavaliokin on nyt dietillä kontrolloitu.

Tässä eräs juttu taas palautti asioita lapsuudesta mieleen. Monta vuotta nukuin sankko sängyn vieressä, kun aina illalla oksetti. Pimeässä en uskaltanut myöskään nukkua, vaan aina oli valot. Vasta kotoa pois muutettua aloin nukkua ilman yövaloa. Kaikenlaisia asioita sitä muistuukin mieleen.

torstai 19. toukokuuta 2011

Vastaus

Viime yönä sain itseasiassa vastauksen siihen pahuuspohdintaani, tällä kertaa painajaisen muodossa. Unessa olin tietokoneella ja joku tuli takaapäin ja tarttui hartioihini, kädet näyttivät vanhan miehen käsiltä. Tuntematon puristi käsivarteni tiukasti vartaloa vasten ja samalla veti hupparin hupun silmille. Sitten hän piristi lujasti pään molemmilta puolilta. Huppu silmilläni tunsin, kuinka käsiini tartuttiin ja niillä naputeltiin tietokoneen näppäimistöä. Pinnistelin ja huusin isää apuun. Samassa "joku" lennähti minusta irti. Takanani sängyllä makasi latinalaisamerikkalaisen näköinen tumma poika joka katsoi minua vihamielisesti. Poika sähisi ja lähti poispäin. Huusin isää uudelleen, ettei poikaa saisi päästää pois, vaan pitäisi kutsua poliisit. Poika meni takaovelle ja sieltä ulos koko ajan minua katsoen ja minua kiroten. Seurasin häntä ovelle ja sain vaivalloisesti sähähdettyä takaisin "pirun poika". Sen sanoessani tajusin, että sitähän hän juuri oli "Pirun" poika. Vanhan miehen kädet eivät unessa olleet isäni kädet, vaan jonkun muun, vaikka niiden ulkonäkö oli ristiriidassa pojan iän (10-12) kanssa, niin ne tuntuivat kuuluvan hänelle. Jälkikäteen ajateltuna unen pojalla olisi pitänyt olla ain akin neljä kättä, kun pystyi samaan aikaan pitämään kiinni sekä päästä, että käsistä, mutta eiväthän unet muutenkaan ole loogisia :D

Asunto unessa oli lapsuuden kotini. Ei se mitä nyt myydään, vaan se, jossa asuin vanhempieni kanssa koko lapsuuteni. Tuohon myynnissä olevaan asuntoon muutettiin vasta, kun olin lukiossa. Huone, jossa outo poika, tai mikä se olikin, kävi kimppuuni oli vanhempien entinen huone, joka oli loppu vuosina siellä asuessani minun huoneeni. Asunnon taka-oveen liittyy paljon asioita, syystä tai toisessa se on usein unissani ja piha, jonne se johtaa on usein täynnä "pahoja" asioita, vaikka tosiasiassa piha oli tosi ihana ja viihdyin siellä hyvin. Tosin kerran olin yöllä unissani kävellyt ulos ja äiti heräsi vasta, kun tulin takaisin. Sen jälkeen ko. ovi olikin lukon lisäksi varmistettu hakasella, joka oli ulottumattomissani.

Miten sitten tulkitsisin unen? Jotenkin se, joka silloin teki niitä pahoja asioita en ollut minä tai ainakin se jokin on nyt minusta lähtenyt irti ja kadonnut. Jotenkin siis olen toiminut silloin pakotettuna. Isä oli tässä unessa, kuten usein muutenkin "hyvänä" elementtinä. Näin unen käytännössä heti, kun nukahdin, joten siksi se jotenkin tuntui vastaukselta illan pohdintoihin. Ompahan siis jotain hyvää.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Pulpahtelua

Tämä viikko on ollut varsinaista paskan pulpahtelua pintaan. Muistoja on tullut ja olen miettinyt, että mitä hemmettiä sitä on tehnyt, mihin suostunut ja mitä tehnyt ihan itse vapaaehtoisesti. Olinko se oikeasti minä? Mikä on minä? Tuntuu käsittämättömältä, että muutamat ihmiset ovat väittäneet minua herkäksi ja hyväksi ihmiseksi. Kiltti saatan olla, siinä mielessä, että olen liiankin sopeutuvainen, mutta että hyvä? En tosin enää ajattele olevani paha, mutta en hyväkään. Mutta kun ystäväni kerran esitti vertauksensa kolmesta enkelistä, yhdestä valkosiipisestä, yhdestä, jolla siivet ovat hieman kärähtänet ja siitä kokonaan mustasiipisestä. Minä siis olen ollut se mustasiipinen. Nyt ehkä ei ihan mustat nahkasiivet... Ehkä tällainen tai ehkä pikemmin tällainen

maanantai 16. toukokuuta 2011

I do not belive in love...

"Kun huudat naiselle,on olemassa mies joka kuiskaa sanoja hänen korvaansa. Hetkellä jolloin alistat ja haukut naista, on olemassa mies joka tekisi kaiken tämän naisen vuoksi. Kun hakkaat ja lyöt naista, on jossain mies joka tahtoisi rakastella häntä. Kun saat naisen itkemään, on jossain mies joka tekisi kaikkensa, että saisi hänet hymyilemään."

Edellä oleva on lainaus tekstistä, joka kiertelee facebookissa ja meileissä. Minusta se on ihan paska puhetta. Minä en usko tuohon. Tai no ehkä tuohon "rakastella hänen kanssaan", joskin minä mujotoilisin verbin tuosta toisin.

Toinen yhtä täyttä sontaa oleva meemi:

• Joka ilta joku ajattelee sinua ennen kuin käy nukkumaan.
• Ainakin viisitoista ihmistä maailmassa rakastaa sinua.
• Ainoa syy siihen, miksi kukaan ikinä vihaisi sinua on se, että he haluaisivat olla kuin sinä.
• Maailmassa on ainakin kaksi ihmistä, jotka kuolisivat sinun vuoksesi.
• Jollekin olet koko maailma.
• Joku, jonka olemassa oloa et edes tiedä, rakastaa sinua.
• Vaikka tekisit todella pahan virheen, niin siitä seuraa aina jotakin hyvää.


Ensimmäisestä en tiedä, toiseen en jaksa uskoa, "rakkaus" on aika vahva sana kuvaamaan sitä mitä esim. sisarusten lapset minua kohtaan tuntevat. Kolmas kohta saattaa olla tottakin, joskaan en ymmärrä miksi eksä olisi halunnut olla kaltaiseni, hän nyt totta vieköön ainakin vihasi. Tiedän ettei tässä maailmassa ole ketään, joka kuolisi puolestani. Isohkossa perheessä ei sellaista illuusiota päässyt tulemaan, kun vanhemmillakin oli niin montga mujuta rakastettavaa, ettei yhden takia olisi kannattanut kuolla. Kenellekään en varmasti ole koko maailma, ja tuollaiset salaa rakastavat ovat vain isojen tyttöjen iltasatuja. Pahoista virheistä ei myöskään seuraa aina hyvää, pikemminkin hyvin harvoin.

Äitienpäivänä orpoa ja lapsetonta lohduteltiin, että "kyllähän ne sukulaisten lapset välittävät" ja "voithan muistella äitivainajaasi". No, sukulaisten lapsille en ole äiti ja äiti vainaa on muutenkin muistoissa joka päivä. Lapsettomalle ja äidittömälle sinkkunaiselle äitienpäivä vaan on vuoden paskin päivä, siihen ei auta mikään. Silloin tuntee olevansa täysin turha, ketään ei voi tavatakaan, kun ei toisten äitienpäiville halua mennä kuokkimaan.

Ystävä meni naimisiin tässä äskettäin, tänään jo tuore vaimo soitti ja puhui erosta... niimpä niin. Illuusioiden perässä juokseminen on turhaa. Fiksut ihmiset voivat elää elämänsä yhdessä, siihen uskon, mutta suureen rakkauteen en. Täyttä harhaa.

Omalta osaltani olen todennut olevani niin rikki ja traumatisoitunut, että minkäänlainen parisuhde taitaa olla mahdoton. Bonuksena se, että tuskin enää tulen koskaan harrastamaan seksiäkään... Menneen suhteen "ihana" paska on alkanut purkautumaan ja... hyi helvetti... Ällipois kännissä saattaisi onnistuakin, mutta kun en enää juo, niin eipä sitten.

Viime aikoina on itkettänyt enemmän, kuin naurattanut. Äidin asunto on myyty. Huonekaluille pitäisi etsiä paikka tai ostaja. Ajattelin ottaa makkarin kaluston, jos saan mahtumaan omaan kämppääni. Ehkä.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Kivuliaita havaintoja

Toinen kerta Rosenia. Ihan outoja asioita nousi esille. Asioita minusta itsestäni. Asioita, jotka eivät olleet ihan niin miellyttäviä. Joskus nuorempöana teoretisoin, että olen ihminen, joka muovautuu niiden ihmisten mukaan, joiden kanssa olen tekemisissä. Tämä vahvistui. Mukailen niin paljon muita, että oma itse unohtuu. Ihan totta.

Kummallinen oivallus tuli matkalla kotiin. Joskus nuorempana etsin omaa itseäni ja olin sitä mieltä, ettei minulla ole omaa identiteettiä. Nyt olen vähän samassa jamassa. En tiedä kujka olen, millainen olen, mistä pidän tai mitä haluan. Terapeutti kuitenkin kommentoi asiaa siten, että minun oma "minäni" on hänestä selvästi olemassa ja jopa nähtävissä. Mutta koska olen ollut aina tekemisissä niin voimakkaiden ihmisten kanssa, niin oma persoonani on hukkunut jalkoihin.

Toinen oivallus, vähän samaan liittyen onkin isompi. Olen aika isokokoinen, usein myös isoääninen ja minulla on taipumus jonkun asteiseen raavasteluun. Juomisenkin suhteen jouduin muistuttamaan itseäni, ettei minun tarvitse todistaa kenellekään olevani "kova jätkä" juomalla viskipullo tolkulla viinaa. Minua inhottaa sellainen käytös itsessäni, mutta se on tavallaan hyökkäys, puolustuksena. Ehkä kyse on siitä "positiivisesta valeminästä", josta psykiatri muinoin puhui.

Terapeutin mukaan samaan aikaan yritän tekeytyä pieneksi. Minussa on jännityksiä, jotka viittaavat piiloutumiseen ja vetäytymiseen. Ilmeinen ristiriita siis. Voisiko olla, että isolla koolla ja tietyssä mielessä röyhkeällä ja rehentelevällä käytöksellä yritän viedä huomion oikeasta itsestäni? Ehkä ison ja äänekkään kuoren alle piiloutuu joku pieni ja vähän hiljaisempi? Alkoholi taisi ehkä kuitenkin tarjota minulle jotain, keinon peitää itseni.

Hmm... ehkä minä en sitten olekaan vittumainen läski akka. Ehkä minä olenkin jotain ihan muuta. Pitäisi v ain hiljentyä ja kuunnella ja antaa sen jonkun tulla esiin.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Ahistaa

Äidin tavaroiden myynti ei onnistu. Ahdistaa. Pitäisi ottaa yhteyttä kuolinpesiä ostaviin tahoihin, enkä vain pysty. Toukokuu on jo hyvässä vauhdissa ja asunnon pitäisi olla tyhjä ihan kohta. Eilen sain sentään lähetettyä pariin osto- ja myyntiliikkeeseen sähköpostia. Tänään pitäisi käydä toisissa parissa paikalla. Eilen sain antibioottikuurin ja flunssan tila on se, että olo on kohtuullisen epätodellinen. Tai en tiedä johtuuko se stressisätä vai jostain muusta. Toukokuun loppuun mennessä myös opintojeni pitäisi olla aika hyvässä vaiheessa. Esseet edellyttäisivät kirjoittamista, jota en ole saanut tehtyä, kun töissä on kiirettä ja vapaa-ajan syö tuo tavaroiden myynnistä stressaaminen. Aaaarghhhh...

Kumma juttu, että omien asioiden hoitaminen on niin vaikeaa (syy mm. miksi en juri käy kampaajalla - ajan varaaminen on vaan niin vaikeaa). Työni puolesta olen muiden kanssa tekemisissä, selvitän asioita ja jopa hoidan asioita muiden puolesta.

Epäilen, että tämä flunssakin johtuu vain stressistä. Tekis mieli mennä peiton alle piiloon maailmaa.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Vituttaa

Ressiä pukkaa äidin asunnon tyhjennyksestä (pitäisi löytää joku, joka ostaisi kokonaisia kuolinpesiä...), tekemättömistä töistä (arvatkaa kuka ei taaskaan ole valmistellu huomisia työjuttuja ja aamulla ei ehi), opinnoista (toukokuun loppuun mennessä kolme esseetä pitäis olla valmiina), kavereista (pitäis nähä, mutkun ei ehi...) ja veroilmoituksesta (pikkujuttu, mut pitäsi vaan aloittaa).

Flunssassa vietetty vappu kotona oli yksi elämäni surkeimpia. Luulin, että Elisa viihde paketin videovuokraus ois jo toiminnassa, vaan eipä ollutkaan. Niimpä katsoin varastosta kauhuleffoja, joiden taso oli simppelisti ilmaistuna helvetin huono (huonompiakin olen nähnyt, mutta nyt taso oli sitä teiniteurastus, zombieräiskintä, jossai ei ole edes tahatonta komiikkaa). Ehdottomasti yksi elämäni paskimpia vappuja. Mukaan lukien se, kun exän kanssa jouduttiin väijytykseen ja tappeluun (exä oli vittuillut väärille ihmisille, jotka sitten odottivat meitä kulman takana, kun baarista lähdettiin). Oloa ei auttanut keuhkoja repivä yskä, eikä minulle harvinainen päänsärky.

Kaupassa en jaksanut käydä, joten juustolla ja näkkärillä on menty. Kaikki suunnitelmat meni persiilleen, samoin varasuunnitelmat. Jos saan kiltisti valmisteltua huomisen duunit, annan ehkä itselleni luvan tilata ruokaa Gastronautista... Säälittävää, kun lähin pizzeria on tien toisella puolella, mutta nyt ei aito turkkilainen pizza jaksa kiinnostaa.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Tuntemuksia

Liekköhän jotain blogiaktivoitumista vai mitä, kun toisena päivänä peräkkäin pitää kirjoittaa, mutta minkäs teet, kun on asiaa.

Tässä jo useamman päivän minulla on ollut sellainen hassu olo. Siis fibron ja ensimmäistä kertaa elämässä iskeneen siitepölyallergan lisäksi tavallista hassumpi. "Tunnen" alkoholin vaikutuksen poistumisen. Todennäköisesti kyse on psyykkisestä reagoinnista siihen tietoon, että kohta kaikki veren punasolut ovat kokonaan uusiutuneet edellisen viinan oton jälkeen. Vampyyrikirjojen suurkuluttajana kuvaisin tätä tunnetta veren vahvistumisena. Alkoholin tarvetta ei ole, olo on vain jotenkin "erilainen". Olon muutosta voisi kuvailla vähän samoin, kuin noissa vampyyrikirjoissa kuvataan muutosta. Verisuonet tuntuvat vahvemmilta ja aistit ovat herkemmät. Hassua, millaisia tuntemuksia asian miettiminen tuokaan esiin. Tosin tuosta aistien parantumisesta olen kuullut kokemuksia muiltakin. Eli erityisesti hajuaisti on kuulema aika monella (tupakoimattomalla) juomisen lopettaneella herkistynyt. Pohdittavaa siis siinäkin.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Mahtiuni

Pakko kai se on kirjoittaa, kun tuntuu, ettei saa unta uudelleen, ennen kuin on käsitellyt tämän asian.

Taustoitusta ensin. Viikonloppuna olin tyhjentelemässä äidin asuntoa. Mukanani toin paljon sellaisia esineitä, joihin tavalla tai toisella mielessäni liittyy voimaa. Samalla stressaan hieman siitä, että asunto pitäisi saada tyhjäksi. Käytännössä siis huonekalut myytyä. Toinen stresitekijä tällä viikolla on auton renkaiden vaihto. Asia on pakko nyt hoitaa, mutta eiköhän olo ole vaihteeksi kipeä ja saamaton. Ihana fibro ystäväni on taas kylässä.

Töistä lähdin vähän aikaisemmin ja kotona menin suunnilleen suoraan nukkumaan. Nukahdinkin melkein heti. Näin kuitenkin unen, joka oli niin "vahva", ettei nukkuminen juuri piristänyt.

Uni alkoi aika tavallisena. Oma asuntoni olikin syntymäpaikkakunnallani poliisiasemaa vastapäätä. Sama asunto, mutta vähän esilainen talo. Minulla oli eräs opiskeluaikainen kaverini miesystävänsä kanssa käymässä (oikeasti olin tavannut ko. ihmistä viime viikolla pitkästä aikaa ihan vahingossa). Unen miesystävä, ei ollut hänen oikea aviomiehensä. Mies kävi vessassa ja kun sieltä oli paperi loppunut, hän kysyi missä sitä on. Neuvoin ottamaan hyllyssä olevasta korista. Mies näsäviisasteli papereiden piilottamisesta tavalla, joka minua ärsytti ja ärsyttäisi oikeastikin.

Sitten joku koputti tai jostain muusta syystä avasin oven. Ovi avautui suoraan maalattiaiseen katettuun eteistilaan maan tasossa (oikeasti asun kerrostalossa, jossa on aika pieni rappukäytävän tuulikaappi). Tilaan oli kannettu huonekaluja ja tavaroita minun ja exän asunnosta. Ajattelin, että mies on nyt löytänyt jonkun uuden ja minun riesakseni laittaa vanhat romut. Mietin , että silloin, kun me laitoimme yhteisatä kotia, niin tavarat vain hävitettiin, vietiin roskiin ja annettiin kierrätykseen.

Järkevästi kuitenkin ajattelin, että tavarat pitäisi viedä osa varastoon ja osa hävittää. Varastossa olivat kuitenkin auton renkaat, jotka piti saada sieltä pois. Aiemmin paikalla olleet vieraat katosivat jonnekin. Kuljin edestakaisin asunnon, kellarin ja aulatilan välillä. Aina aulassa olivat eri tavarat. Ensin siinä oli kirjahyllyjä, lipasto ja sohva, sitten ilmalla täytettävä retkipatja ja muuta "kellari tavaraa" ja lopuksi siinä olivat exän auton kesä renkaat, mukana myös yksi auton sisämatto.

Juttelin yhden tavaroita tuoneen nuoren miehen kanssa suunnitelmistani tavaroiden suhteen. Ihmettelin, mihin aina ne aikaisemmat tavarat aulasta olivat kadonneet. Ne löytyivät vastapäisen rakennuksen (poliisilaitos) päädyssä olevasta hallista, joka oli jonkinlainen roskakatos. Mietin, etteihän niin paljoa tavaraa voi sinne viedä, vaan jos ne hävitetään, niin sitten pitää toimittaa suoraan kaatopaikalle. Vaatteet, joita oli yhtäkkiä käsittämättömän paljon, ja jotka toisin kuin minun ja exän vaatevarastot oikeasti olivat värikkäitä (eivät mustia), olivat siististi rekeissä. Tavaraa oli hillittömästi.

Kävin taas asunnossani ja nyt eteisaula oli tyhjä. Poliisilaitoksen suunnalta tuli mummoiksi pukeutuneita miehiä. Samoja, jotka olivat tavarat sinne kantaneet. Nappasin yhden, porukan johtajan, kiinni. Kysyin, että auttaisivatko he minua tavaroiden järjestelyssä, jos maksaisin heille. Hän sanoi, että exä oli maksanut niin reilusti, ettei heillä kannattanut. Sanoi exän maksaneen 850 euroa. Ihmettelin, ettei siitä sellaiselle joukolle yhtä kohden paljoa jää, mutta sitten ajattelin, että jos hän onkin maksanut summan jokaiselle. Mietin haluanko kysyä asiasta mitään, ja muotoilinkin pohdintani jotenkin niin, että "en oikein tiedä haluaisinko tietää, mutta miksi...?" Mies sanoi, että "vähän siinä tarkoituksessa se minua juottikin". Ymmärsin asian, niin, että exä oli miestä juottanut ja selittänyt sille asioita, jotta tämä kertoisi ne sitten minulle. Mies vaikutti turvalliselta ja luotettavalta ja siltä, että ei kaikesta huolimatta ollut ihan vain exän käskyläinen, eikä ilmeisesti aikonut sanoakaan kaikkea, mitä exä ehkä olisi hänen halunnut minulle sanovan. Hän kuitenkin totesi vain, että "sillä menee nykyään paljon huonommin, kuin sinulla". Olin tyytyväinen vastaukseen, enkä halunnut tietää enemmän. Tähän uni loppui.

Unessa on elementtejä, jotka viittaavat ihan näihin mieltäni muutenkin vaivaaviin asioihin, mutta sen tunnelma oli tavattoman voimakas ja se jäi mieleen yksityiskohtia myöten. Kesärenkaiden kuvioinninkin muistan selvästi. Ja sen, että siinä kysyin, että pitikö muka nekin oikeasti tuoda minulle.

No nyt uni on purettu tähän. Toivottavasti saan rauhallisempia unia yöllä... tai ainakin virkistävämpiä.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Terapiaa

Edelleen karttelen ns. virallista terapiaa, mutta nyt olen kokeillut vaihtoehtoista terapiamuotoa. Kyse on Rosen terapiasta. Asiasta kiinnostuneet voivat lukea siitä lisää täältä: http://www.rosenterapia.com/ Mutta tiivistettynä kyse on siis tunteiden ja keho välisestä yhteydestä. Ajattelin kokeilla sitä, koska tunteista puhuminen ei minulta oikein onnistu, kun tunteiden määrittely on minulle vaikeaa.

Hoidossa nousi voimakkaita mielikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta esim. edellisen suhteen pahimmat asiat kävin läpi vain päässäni, ilman mitään tunnetta. Lapsuus tuntui yhdeltä pitkältä aurinkoiselta kesäpäivältä, nuoruus synkältä syys yöltä äidin kanssa autossa. Aikuisuus... isoista osasta sitä ei ole mitään sellaisia muistoja, joihin tunteita liittyisi.

Opin, että minulla on "kiltin tytön reidet", eli reisissä ja jaloissa on jännityksiä, jotka usein liittyvät siihen, että ihminen on asettanut muut elämässään etusijalle. Toiseksi takaraivoni, jossa mm. vihan tunne piileksisi on tunnoton, eikä kehoni reagoi millään tavalla siihen, kun puhun esim. siitä mitä tapahtui, kun lopulta erosin viimeisimmästä eksästäni. Jännää oli sekin, että kehoni vahvisti sen, että syy eksän kanssa yhdessä oloon oli ollut voiman tunne.

Lohdullista oli kuulla, että voimakkaiden negatiivisten tunteiden ajaminen "ulos" kehosta on ihan hyvä asia. Se on tekniikka, joka auttaa kestämään ja selviämään. Toinen tärkeä elementti olin se, että tunneongelmani, eivät olekaan ongelmia. On kuulema ihan luonnollista, etteivät kaikki ihmiset reagoi kaikkiin kriiseihin samalla tavalla ja yhtä voimakkaasti. Se, että saadessani tietää jonkun asian, joka vetää maton elämäni alta on minulle ihan normaalia ja O.K., että vain kohautan olkiani ja totean tapahtuneen.

Haasteenani on oppia päästämään irti niistä suojamenetelmistä, jotka ovat aikaisemmin olleet minulle tarpeellisia. Antaa kehoni herätä taas ja tuntea. Omien tunteiden tukahduttaminen ja itsensä taustalle asettaminen kuulema näkyi ja tuntui selvimmin. Jännä asia oli, kun terapeutti kysyi, että ketään ei tainnut minun lapsena ja nuorena ollessani kiinnostaa miltä minusta tuntui. Varsin totta. Lapsena, kun kaikki oli hyvin, se ei haitannut. Nuorena äidin sairastaessa ketään ei tosiaan kiinnostanut miten minä jaksoin tai miltä minusta tuntui.

Fiilikset? Rankka sessio, mutta antoisa. Antoi paljon ajateltavaa. Jotkut asiat ovat juurikin, kuin ajattelin niiden olevan, mutta jotekut ovatkin vähän toisin. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että joitain solmuja pitää availla, ennen kuin olen valmis minkäänlaiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Omassa kehossaankin ehkä olisi syytä oppia elämään, jotta läheisyys olisi helpompaa.

Lopuksi viime öinen ihana uni. Olin laskettelemassa ja istuin tuolihissiin tuntemattoman miehen kanssa. Hän otti minut tiukasti kainaloonsa ja piti siinä koko matkan ylös asti. Tuntui hyvältä.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Turvattomuutta

Tässä pari päivää sittenkotonani tuli käymään henkilö, jonka oli tarkoitus esitellä remontti suunnitelmaa (kyllä, olen ajatellut ensi kesänä teettää vähän jatkoa viime kesän rempalle). Ensimmäinen asia, jonka tyypissä huomasin oli vanhan viinan (tai oikeastaan aika tuoreen) löyhkä. Ajankohta oli iltapäivä. Kyllähän tyyppi osasi asiansa ja esitteli systeemit, mutta minä en voinut oikein keskittyä muuhun, kuin siihen, että tyypillä oli tainnut joko edellisilta venähtää tosi pitkäksi tai lounas oli ollut kosteahko. Lisäksi huomasin tarkkailevani toisen käytöstä miettien, kuinka humalassa hän oli. Ja olihan niitä selviä humalaisen elkeitä, kun osasi katsoa, Tarjouksen saatuani totesin miettiväni asiaa ja tyyppi suori matkoihinsa.

Tapaus kuohautti jonkin verran. Ensimmäinen ajatus oli inho. Toinen, joka tuli myöhemmin oli se, että enkai minäkin ole joskus ollut töissä noin haisevana. Toisaalta minä nyt en koskaan toisten koteihin työssäni työntynyt. Mutta itseinhokin nosti päätään.

Mietin, että mikä siinä nyt niin tavatonta oli, oliko se nuo omat kokemukset kohmeloisista työpäivistä, vai omat epämiellyttävät kokemukset toisista kännisistä ihmisistä kotona. Minulla ei ole mitään ongelmaa tavata humalaisia ihmisiä esim. baarissa, eikä sittenkään, vaikka joku hyvä kaveri tulisi parin oluen jälkeen kylään, mutta... Vieras ihminen, viinalta haissen tulee minun kotiini... Vieläkin inhottaa :( Luulen, että oleellisinta asiassa oli se, että viinan haju, vieraassa miehessä, kun itse on selvinpäin, on se avain juttu tässä. Viinalta haiseviin miehiin kotonani, kun on liittynyt se turvattomuusefekti. Ei tosin aina. Pikkutyttönä ollessani isä joi harvoin ja jos meillä kotona joku otti alkoholia, sitä otettiin kohtuudella ja kaikki olivat iloisia. Exä ykkönen taas ei kotona yksin juonut ja jos oli ollut juomassa kavereiden kanssa oli yleensä kotona sitten hyvinkin kiltti. Mutta se saamarin yksi sankari, joka muutenkin on elämääni turmellut, niin on tuon turvattomuuden tunteen minuunkin iskostanut.

Toisaalta taas tuli mieleen, että ehkä kyse ei olekaan vain minusta. Eiköhän tuo nyt nykyaikana ole jo aika törkeää käytöstä tulla myyntimiehenä ja suunnittelijana toisen kotiin siinä kunnossa. Ehkä joskus 70-80-luvulla oli toisin. Kuten sanottuna, YÄK. Jos kilpailijan edustaja on selvinpäin, niin taitaa saada tilauksen, vaikka tarjous olisikin vähän korkeampi.

(ko. tyypin käytös oli muutenkin minusta tökeröä, kyseli ensin puhelimessa ja sitten vielä tullessaan, että onhan isäntä varmasti paikalla... mikä v***n isäntä? Kun en tarvinnut isäntää remonttiin aikaisemminkaan, kun sitä itte tein, niin en sitä nyt teetettävän rempan takia ala hommaamaan. Ehkä mie osaan ihan itte päättää millaset kaapinovet haluan ja tehä tilauksen...)

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Kipuilua ja parempaa

Muutama päivä on ollut yhtä h***tä. Joka paikkaan sattuu. Fibro jyllää elimistössä ja tiukka linja lääkkeisiin alkaa löystyä. Ehkä vielä menen joku päivä hakemaan reseptiä. Mutta en vielä.

Kiintoisaa on, että tällä kertaa tauti toi ensin unet exästä. Unet, joissa hän jatkuvasti tuli jossain vastaan, enkä saanut kavereilta tukea välttelemisessä. Sitten tulivat menetys unet. Yöllä heräsin ja tajusin karottaneeni jonkun todella tärkeän ja sitten etsin sitä ympäri kämppää löytämättä. Tuntuu, että joku on käynyt luvatta asunnossani ja vienyt sen. Lopulta, kun herään kunnolla, tajuan ettei minulla sitä etsimääni tavaraa ole koskaan ollutkaan.

Menettämisen pelko ja luottamuksen puute. Siinäpä ne avain asiat elämässäni tai itseasiassa avain ongelmani. Kumpanenkaan ei liene kovin hämmästyttävä juttu, jos asiaa tarkemmin ajattelee. Useammankin kerran elämässäni olen joutunut jättämään hyvin paljon taakseni ja siirtymään uuteen. Ja kodin suhteen... no äidin ja isän kanssa asuessa saatoin luottaa, että kotona oli kaikki kunnossa, kun tulin takaisin. Exä nro 1 nyt ei paljoa ikäviä ylläreitä järjestänyt, mutta joitain kuitenkin. Exä nro 2 kanssa taas mihinkään ei voinut luottaa. Kerran kotiin tullessa oli kirjoja revitty. Toisen kerran minun tärkeät paperit leviteltu pitkin lattioita ja kolmannella kerralla kukat hävitetty.

Mulla on nyt oikeestaan kaikkea, mitä toivoa sopii. Elämä on mallillaan, kiva työ, kaunis koti, eikä rahastakaan tee tiukkaa. Aika usein mietin, että voiko tämä olla tottakaan. Totta kai sitä voisi olla hoikempi tai ainakin osata syödä terveellisemmpin, mutta toistaiseksi sillä saralla riittää se viinan juonnin lopettaminen ja säännöllinen liikunta.

Viinan poisjättäminen on ollut hyvä valinta, vaikka eipä tässä reilun kuukauden jälkeen vielä kovin passaa leuhottaa. Oon paljon miettiny mm. sitä, kuinka fibro vaikuttaa pahimmillaan ollessa muistiin ja keskittymiseen ja kuinka epätodellisen tunteen se saa aikaan, Maanantainakin, jos en olisi varmasti tiennyt olisin saattanut kuvitella, että olen kännissä tai ainakin pahassa kohmelossa. Yhtään enempää ei tee mieli aivojaan enää marinoida.

Olen miettinyt tuota omaa suhdettani alkoholiin. Olen etsiskellyt aiheesta tietoa ja pohtinut, että olenko alkoholisti. Sanoisin, että en siinä mielessä, etten ole ollut aineesta riippuvainen. Mutta entisen menon jatkaminen olisi siihen todennäköisesti johtanut. Henkisellä ja emotionaalisella tasolla taas alkoholi assosioituu hyvin negatiivisiin asioihin. Pidän sitä vastenmielisenä ja sen käyttö on siinä mielessä ollut minulle ongelmallista. Se on vaivannut mieltäni ihan liikaa.

Viimeisen kuukauden ajan olen asiaa vatvonut ja siitä puhunut ja nyt olen alkanut saada siitä tarpeekseni. En enää halua edes miettiä sitä. Ja mitä vähemmän puhun siitä, sen parempi. Toistaiseksi kuitenkin asiaa tulee vielä vatvottua ja varmaan ainakin tiettyjen ihmisen kanssa aika paljonkin.

Kahden päivän kärvistelystä huolimatta elämä tuntuu hyvältä. Lisäksi näyttää tarjoutuneen vallan yllättävä mahdollisuus elämässä. Meinasin ensin sanoa sille ei, mutta mitä enemmän asiaa olen miettinyt, niin sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Haaste, mikä haaste, mutta ehkä se myös tuo jotain positiivista elämään. Eihän sitä tiedä, jos ei kokeile :)