sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Vaikeat päivät



Isäinpäivä on yksi vaikeimmista päivistä vuodessa. Muut kaksi ovat äitienpäivä ja joulu. Miksi sitten näin. Ninä päivinä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Työkaveri pahoitteli häiritessään isäinpäivää, kun kysyi yhtä työasiaa. No empä minä isäinpäivää muutenkaan vietä. Isoisistä toinen oli kuollut ennen syntymääni ja toinenkin kuoli, kun olin vielä ihan pieni. Oma isäni oli hyvä isä, mutta hänenkin poismenostaan on yli kymmenen vuotta. Minulla ei myöskään ole puolisoa, joka olisi isä. Samaan aikaan tuntuu, että kaikilla ympärilläni olevilla on isä tai ainakin joku isän kaltainen vanhempi mies, setä, isoisä, isäpuoli...

Tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Maailma on töynnä kaltaisiani orpoja nelikymppisiä. On miehiä, joilla ei ole isää, eikä lapsia, mutta eipä se sitä omaa subjektiivista kokemusta mihinkään muuta. Sitä tosiasiaa, että tällaiset päivät saavat minut tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Omalle isälle (tai äitienpäivänä äidille) sytytetyt kynttilät eivät sitä miksikään muuta. Sosiaalinen media pahentaa asiaa, "kaikki" toivottelevat hyvää isäinpäivää. Samaten mainokset ja markkinointi - sähköpostiin tupsahtaa meilejä "muistithan isäinpäivän". Vaikea olla unohtamatta.

Ihan tyhmää tämä angstaaminen, mutta tämä on nyt vain se, miltä tuntuu. Miltä tuntuu, kun näyttää siltä, että kaikki muut ovat perheidensä parissa ja minä yksin kotona sairaana, eikä ole ketään, jota voisin edes pyytää käymään kaupassa. Ei varsinkaan juuri tänään, kun "kaikki" ovat isiensä ja puolisoidensa kanssa.

Teemaan sopibaksi kappaleeksi olen valinnut Ugly Kid Joen "Cats in the Cradle" https://www.youtube.com/watch?v=B32yjbCSVpU

Syy valintaan on se, että vaikka isäni oli hyvä isä, niin välejämme ei voi sanoa erityisen lämpimiksi. Onneksi näen veljeni hoitaneen isyytensä tytärtensä kanssa paljon paremmin. Tavallaan on aika pelottavaa, että tavallaan näen isäni menevän ja tekevän puolen itsessäni. Juuri sen, että on aina jossain menossa, eikä aikaa välttämättä aina ole läheisille. Ehkä on siis hyvä, ettei minulla ole niitä läheisiä.

Toisin, kuin tuossa laulussa. Oma isäni oli tukena ja kuunteli ja auttoi aina, kun tarvitsin. Huolimatta siitä, että oli aina menossa. Itse asiassa aika usein olin äidin kanssa mukana isän työ- ja kokousmatkoilla. Ei välttämättä mikään tavanomaisin lapsuus istua autossa matkalla jonnekin ja viettää iltoja ja öitä hotelleissa. Ei ehkä ole ihmekään, että minusta tuli vähän levoton.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kun ihmisarvo mitataan vaa'alla


Minä olen reilusti ylipainoinen nainen. Tällä hetkellä paino on about 100 kiloa. Painoideksi heittelee "merkittävän" ja "sairaalloisen" ylipainon välillä. Toisinaan olen ollut niinkin hoikka, että olen ollut "vain merkittävä" ylipaino.

Pari vuotta sitten innostuin kuntoilusta ja siitä sitten keväällä myös juoksemisesta, Paino ei kuitenkaan oleellisesti tippunut, vaan olin tuossa "merkittävän" ylipainon ylärajoilla. Personal treinerini totesi yhden kymmenen kilometrin juoksin jälkeen, painoa vatvoessani, että onko sillä painolla lopulta niin isoa merkitystä. Kunto on loistava ja lääkärin mukaan veriarvot ovat ihanteelliset. Olisi todella kaunis ajatus, että voisi olla vain oma itsensä. Mutta kun se ei mene niin.

Olen ollut ylipainoinen käytännössä koko elämäni lukuunottamatta paria lyhyttä pätkää, jolloin kovan dietin jälkeen sain painoni hyväksyttäviin lukemiin. Silloinkin sekä silloinen puolisoni, että äitini (sen jälkeen, kun silä oli tottunut hoikentuneeseen olemukseeni) totesivat, että "vielä viisi kiloa". Käytännössä siis minun olisi pitänyt painaa puolet siitä, mitä painan nyt kelvatakseni puolisolleni ja vanhemmilleni.

Erityisesti äidilläni oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä pullukkaa olemustani "eikö sinulla ole jo hankala ollakin", "minä olen niin huolissani tuosta painostani", samalla, kun kuitenkin äidin viimeisinä aikoina olin ainoa, joka jaksoi kantaa äidin suihkuun ja muutenkin kannella ja nostella häntä, kun hänellä itsellään oli mennyt liikuntakyky.

Vuosien mittaan olen oppinut kutakuinkin hyväksymään itseni. Omasta mielestäni nykyisessä on "vähän liikaa", mutta en kuitenkaan tavoittele mitään huikeaa tiputusta. Olen myös hyväksynyt sen, että minulla on paha tapa hoitaa itseäni ruualla ja olen auttamattoman huono muistamaan, ettei nälkää pitäisi päästää päälle. Myönnän, että olisin varmaankin terveepi hoikempana, mutta kun asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia.

En ala nyt erittelemään syitä siihen miksi juuri minulla on vaikea tiputtaa painoa tai miksi en halua alkaa millekään uudelle hienolle dietille. Pikemminkin pohdin sitä, miksi MINUN painoni on ongelma MUILLE.

Joskus vaikuttaa siltä, että mitä tahansa teenkin (menestyksekkäitä opintoja, kohtuullisen hyvä ura, hyvät verkostot, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen aktiivisuus jne.) jäävät aina painon varjoon. Jopa työkavereistani osa sanoo, että oot ihan hyvä tyyppi, jos vain tiputtaisit 5-30 kiloa. Onneksi toistaiseksi (tai en ole ainakaan huomannit) paino ei ole vaikuttanut uralla etenemiseeni.

Oudointa oli, kun juttelin hyvän ystäväni ja hänen miehensä kanssa sinkkuudestani. He totesivat, että olen tavattoman kaunis ja jos olisin 30 kiloa hoikempi, niin minun ei varmasti tarvitsisi olla sinkku. Tavallaan olen samaa mieltä. On helppoa perustella yksin oloaan "väärällä" ulkonäöllä ja painolla sen perustelu on vielä helpompaa. Tottakai itsekin olen sen verran ulkonäkökeskeinen, että katson myös kumppanin ulkonäköä, mutta paino ei kuitenkaan ole se tärkein kriteeri. Toisille se ilmeisesti on kynnyskysymys. Ensin pitää olla painon kohdillaan ja sitten vasta katsotaan muuta ulkonäköä ja luonnetta.

Satuttaako se, että toiset kommentoivat painoa? Satuttaa ja se satuttaa paljon. Se, että täpötäydessä yleisessä sekasaunassa (jossa kaikki ovat uikkarit päällä), kukaan ei halua istua viimeiselle vapaalle paikalle, joka sattuu olemaan vieressäsi, vaan mieluummin seisotaan. Satuttaako se, että sinulta kysytään aina, miten "kuntoremontti" ta "dietti" on edennyt, vaikka et edes sellaisella ole ollut tai että sinulle ollaan työntämässä milloin mitäkin "puhdistys" ja laihdutuskuuria. Kyllä se satuttaa.

Juuri nyt keskityn työhöni ja siihen, että saan omaa päätäni järjestykseen ja että hyväksyn sairauksien ja vanhenemisen kehossani aiheuttamat muutokset. Juoksuharrastus oli pakko lopettaa ja moni muukin liikunta on vaikeaa, siksi minun pitää saada ensin pääni järjestykseen ja vasta sitten miettiä enemmän ruokavaliota. Toki tiedän, että jos olisin hoikempi, jotkut asiat olisivat helpompia, mutta kun jotenkin pitää saada pää ensin järjestykseen.

Kukka Laakso kirjoitti blogissaan tästä aiheesta "Pullukka, sinusta on tullut rakas" http://blogit.kauneusjaterveys.fi/kukkalaakso/pullukka-sinusta-on-tullut-rakas/ Hän nostaa esiin mediassa olevan laihdutusohjelmien taka-ajatuksen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä sellaisena, kuin on, mutta vasta sitten kun paino on jo pudonnut. Itse elän juuri tuota. Koen, että muutoksen avain olisi siinä, että hyväksyisin itseni, mutta itsensä hyväksyminen tällaisena kuin olen nyt, ei ole hyväksyttävää.

Läski sinkku on ihminen, joka on usein itsensä ja muidenkin mielestä sinkku siksi, että on läski. Ei minulle kukaan tule ihmettelemään, että miksi minä olen sinkku. Onhan se sanomattakin selvää. Sen sijaan hoikemmilta kanssasiskoiltani sitä udellaan useinkin. Tottakai tässä on ongelmia myös omien korvien välissä, sillä pidän miehiä, jotka nimenomaan ihailevat erityisen runsaita naisia, jotenkin pervoina.

Kuka sitten mittaa ihmisarvoani puntarilla? Minä itse vai joku muu? Vai "kaikki"? Muiden asenteille en voi mitään. Omalle asenteelleni voin jotain. Jos en tee sille mitään, niin ollaan kierteessä, jossa en enää halua olla oma itseni. Asia vaatii työstämistä. Joka päivä.

Type O Negative - I Don't Wanna Be Me