maanantai 22. maaliskuuta 2010

Masennusta

Lauantaina tapahtui jotain, joka löi mieleni maahan ihan totaalisesti. Tässä pari päivää olen yrittänyt asiaa käsitellä, mutta ei se nyt vain siitä tunnu paranevan. Kumma sinällään, sillä yleensä en jää sanattomaksi ja osaan jättää tyhmien ja ajattelemattomien ihmisten sanat omaan arvoonsa.

Siis viikonloppu meni hauskasti kavereiden kanssa vähän sellaisella festarimeiningillä, kun livemusiikkiakin oli kahtena iltana tarjolla. Lauantai iltana sitten keikalla huomasin erään miehen tarkkailevan itseäni. En ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta ohi kävellessä katsoin takaisin. Keikkapaikalta jatkettiin kavereiden kanssa sitten toiseen paikkaan, jonne tämä tyyppi tuli myös. Siellä hän tuli sitten juttelemaan... Ihan alussa normaalit: "No mitäs tykkäsit keikasta", mutta sitten: "Kun minä ajattelin, että sinä olet tämmöinen samanlainen läski, kuin minäkin, eikä me muita saaha, niin voitaisko me olla yhessä." Raivo ja epäusko velloi mielessä. Olenhan minä aika pulska, mutta ei minulla ole koskaan ollut ongelmia komeiden/kauniiden kumppaneiden löytämisessä. Pyysin kaveriani hätistelemään miehen pois, kun en itse kyennyt sanomaan mitään.

Samassa lauseessa oli yhtä aikaa itsesääliä ja solvausta. Pahimmalta tuntui se, että mies tuntui olevan ihan tosissaan. Totaali lukko oli melkoisen rankka ja edelleen on aika paskat fiilikset. Itse en ole koskaan miettinyt tai ajatellut kategorioida ihmisia priimoihin ja sekundoihin painon takia. Oma paino on toki välillä vähän herkkä paikka, mutta muut ihmiset olen aina ottanut ihmisinä ja ihastunutkin olen aika monen kokoisiin tyyppeihin.

Tietoisella tasolla TIEDÄN että minullakin olisi nytkin useampiakin hoikkia ja hyvännäköisiä ihailijoita, jotka nyt eivät vain minua jostain syystä kiinnosta. Molemmat mieheni ovat olleet kohtuullisen hyvännököisiä. Miksi siis tuo jäi vaivaamaan ja iski navan alle.

No ensinnäkin, jos aviomiehiä tai vanhempia ei lasketa, niin en ole koskaan kuullut mitään negatiivista ulkonäöstäni. Heilläkin kommentit liittyivät painoon, ei mihinkään muuhun. Vanhemmilla ja etenkin äidillä vieläpä vain painon terveydelliseen, ei ulkonäölliseen aspektiin. Toisella aviomiehellä taas oli muutenkin tapana haukkua ja tehdä kaikkea muutakin, joten se mitä hän sanoi meni kyllä niin överiksi, ettei siitä jaksanut välittää.

Ehkä kyse olikin siitä, että olen tottunut kuulemaan negatiivisia kommentteja ulkonäöstäni vain lähimmiltä ihmisiltä? Hmm... ehkä ei kuitenkaan. Pikemminkin siitä että olen vähitellen alkanut saada itsetuntoni kohdilleen. Heti edellisen suhteen päättymisen jälkeen onnistuin jäsentämään itsetuntoani osin keinotekoisella sparraamisella. Nyt sitten kun ensin olin kutakuinkin saanut homman pakettiin ja sitten vielä alku vuodesta kaikki taas notkahti ja nyt kun olisi ollut taas suunta ylöspäin, sattui jotain tuollaista.

Tai sitten asialla on vanha tunteiden pakoilija. Tuollaisesta pikkuloukkauksesta johtuvaa masennusta on helpompi käsitellä, kuin isompia asioita. Kuten vaikka nyt äidin sairautta ja siihen liittyviä syyllisyyden tunteita.

Paljon pohdittavaa. Eikä tähän auta kaverini lausuma: "Sinä voit aina laihduttaa, se pysyy aina ääliönä". Tuo ei ole ratkaisu. Miksi se, että minä olen minä ja näytän minulta muka tekee minusta sekundaa? Liian kilttinä ihmisenä en itse edes kyennyt tyypille mitään sanomaan, kun hän tuntui jo valmiiksi olevan masentunut ja alistunut. Mutta sillä asenteella en kyllä yhtään ihmettele, että hän on JOUTUNUT olemaan yksin. Itse taas nykyisin SAAN olla yksin.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Hyvä ja paha menneisyys

Tällä viikolla sattui tapaus, joka jäi vaivaamaan mieltä. Sinällään ei mitään kummallista, mutta kertoo paljon siitä, kuinka tosiaankin nämä elämäni ovat erillisiä. Kävin asioimassa entisessä työpaikassani nykyiseen työhän liittyvän yhteistyökuvion takia ja sinne oli tullut uusi työntekijä. Tyyppi näytti hatarasti tutulta, mutta kuittasin sen sitten, että enhän minä tuollaista tyyppiä tunne. No, hetkenpäästä meidät esiteltiin ja hän totesi, "no, olenhan minä teillä käynytkin". Sydän jätti pari lyöntiä väliin... Ajatus, että mahdollisesti joutuisin jossain vaiheessa tekemään töitä tyypin kanssa, joka on nähnyt yhtään mitään minun ja viimeisimmän exäni elämästä oli hyytävä. Aivot saivat kuitenkin tunteen kiinni ja esittelijän mainitsema kaupunki kilisitti kelloja... Niin SIELLÄ... siis hän oli käynyt minun ja exä1: luona. Helpotus oli käsin kosketeltava.

Miksi tämä sitten sai minut hetkeksi pois tolaltani. Ensinnäkin se, että tajusin, kuinka paljon häpeän kolmannen elämäni kuutta vuotta. Hävettää tunnustaa, että on elänyt sellaista elämää. Hassua, ei siinä elämässä silloin ollut mitään vikaa. Toinen seikka oli se, kuinka äärimmäisen kaukaiselta aika ensimmäisen miehen kanssa vietetty aika tuntui. Tosiaan, kuin eri elämästä, eri ihmisen elämästä. Tajusin myös, kuinka paljon asioita olen unohtanut. Kuusi vuotta helvettiä vei muistoja paitsi siitä ajasta, niin se söi myös muistoja aikaisemmasta elämästä.

Miltä tuo kaikki tuntuu? Itse asiassa aika pelottavalta. Elämässäni on nyt kuusi vuotta, jotka mieluiten leikkaisin pois. Minä, joka olen aina ollut niin ylpeä siitä, etten kadu mitää mitä teen. Opinhan minä tietenkin niistä vuosista jotain. Otin oppimaan turpiin ja hillitsemään itseni. Lopulta opin myös lähtemään. Hyvä minä! Toivottavasti jonain päivänä opin kääntämään häpeän ja nöyryytyksen voimavaraksi.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Hello world!

Tämä on Reflectionin neljäs elämä. Tervetuloa seuraamaan sitä.

Reflection oli suloinen pieni tyttö, joka ei oikeastaan osannut olla muuta, kuin onnellinen. Ensimmäisen elämänsä hän eli onnellisena vanhempiensa kanssa. Aina kaikki ei ollut helppoa, mutta Reflection vain oli onnellinen. Reflectionin lapsuus oli pitkä, teineilyyn tai aikuisuuteen ei ollut mitään hoppua. Murrosiän pienet ihastukset ja sydänsurutkin olivat varsin kevyitä. Ensimmäinen elämä loppui, kun Reflection muutti kotoa pois ja lähti opiskelemaan.

Reflectionin toinen elämä sisälsi opiskelua ja epämääräisiä miehiä, joista kenenkään kanssa hän ei seurustellut. Pian kuitenkin 20 vuotiaana Reflection kohtasi elämänmies numero 1:n. Opiskelu, työ ja elämä miehen rinnalla täyttivät melkein kymmenen vuotta Reflectionin elämästä. Toisessa elämässään Reflection koki välillä masennusta ja riittämättömyyttä. Hän kuitenkin pärjäsi hyvin ja loi itselleen hyvän uran ja siinä sivussa laittoi miehensäkin hyvän uran alkuun. Toinen elämä loppui uranvaihtoon, uusien opintojen aloitukseen, eroon elämänmies nro 1:stä ja isän kuolemaan.

Reflectionin elämä oli tyhjänpäällä, avioliitto oli karilla, isä kuollut, uudet opinnot alussa ja takana kaikin puolin loistava tulevaisuus. Siihen saumaan sitten iski "elämänmies" nro 2. Tässä miehessä tuntui olevan intohimoa ja seikkailua ja Reflection heittäytyi täysillä mukaan. Kolmas elämä alkoi. Suhde eteni ja pian Reflection asui miehen kanssa. Vähitellen paljastui, että tämä mies oli kaikkea muuta, kuin miltä alussa oli näyttänyt. Suhdetta leimasi alkoholi, mustasukkaisuus ja henkinen ja fyysinen väkivalta. Reflection löysi murtumisrajansa ja häpesi itseään. Satunnaiset toivonkipinät vain pahensivat synkkyyttä.

Vuosi sitten Reflection kiskoi itsensä irti suhteesta ja aloitti neljännen elämänsä. Tämä blogi on tarina Reflectionin neljännestä elämästä. Siitä kuinka koko aikuisen ikänsä jonkin toisen kanssa elänyt ihminen sopeutuu sinkkuiluun, jatkuvasta onnesta, joka on seurausta siitä, kun viimein tajusi nousta paskalammikosta ja puhdistautua. Tämä on kertomus myös satunnaisista takaumista ja menneisyyden arvista.

Tervetuloa mukaan!