sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Surkuhupaisaa?

Tässä voisin taas kertoa pienen tositarinan tämän sinkkunaisen "villistä" sinkkuelämästä. Joku aika sitten olin ystävä pariskunnan kanssa baarissa. Ystäväni ei millään ymmärrä, miksi olen sinkku (noin upea nainen... hmmm). Nooh, baarissahan sitten tuli pienessä sievässä oleva herrasmies minua iskeskelemään. Mikäs siinä oikein hyvän näköinen, noin minun näkökulmastani ja itsekin olin kiinittänyt häneen aikaisemmin huomiota. Ihan asiallisen oloinen mies pyysi anteeksi häiriötä, ja kysyi ystävältäni, saisiko hän jutella kanssani hetken. No mikäs ettei. Kaverini meniasi haljeta jo liitoksistaan, kun näki tässä minulle mahdollisuuden.

Herrasmies aloitti jutun kysymällä olenko paikkakunnalta x, vastasin, että empä ole, johon hän vastasi, että "et vielä". Koska kyseinen paikkakunta on minulle tuttu (exä nro 1 oli sieltä kotoisin), kyselin häneltä, mistä päin jne. Tyyppi kertoi tien ja aika suoraan töksäytti, että lähdenkö sinne hänen kanssaan kasvattamaan lapsia. Ööö... siis lapsia, joita hänellä ei vielä ole. Reippaasti päälle nelikymppisenä en nyt varsinaisesti ole enää iässä, jossa suunnitellaan isoja perheitä, joten kysyin herran ikää. Kolmenkymmenen sanoi olevansa. Ja ihan selvästi kyllä tiedosti, että minä olen häntä vanhempi. En nyt kovin ikärasisti ole, mutta minä en erityisemmin pidä "puumanmetsästäjistä". Yleensä sellaiset ovat vailla minulta asioita, joita minulla ei ole heille tarjota.

Herra teki seuraavan muuvinsa ja alkoi hamuilemaan ahteriani ja yritti pussata. No periaatteessa kivan näköisen miehen pussaaminen nyt ei ole maailman kamalin asia, mutta edelleenkään en oikein tiennyt, mitä mieltä olisin asiasta. Sitten hölösuinen (kaikella rakkaudella) kaverini tuli paikalle ja aloitti kuulustenun... Oliko miehellä kolmenkympin kriisi, mitkä hänen aikeensa olivat ja, että "ei Reflection ei lähde tänään luoksesi yöksi". Kaikki tämä niin kovalla äänellä, itse en saanut sanaakaan väliin. Onneksi kaverin mies tuli silloin paikalle ja sanoin haluavani aikalisän ja käskin kaverini miehen jututtaa herraa hetken, kun itse raahasin kaverini hetkeksi pois, ennen kuin hän antaisi tyypille puhelinnumeroni, kysymättä minulta mitään.

Kuinkas sitten kävikään. Kävin kaverini kanssa tupakalla ja kun tultiin takaisin, niin hänen miehensä oli vähän hiilenä. "Ihailijani" oli sujuvasti vaihtanut lääppimisensä ja pussailuyritystensä kohdetta... Kaverini kohtuullisen karun näköiseen mieheen. Kun tämä ei ollut alkanut millekään ("hyvä etten vetänyt turpiin, kun alkoi naamaa lääppiä"), (ex-)ihailijani siirsi huomionsa uuteen mieheen.

Että semmoista... ja kaverini vielä kehtasi väittää, ettei minulla VOI olla niin huono mäihä miesten kanssa, kuin olen kertonut. Kyllä voi. Edellinen episodi on aikalailla sitä, mitä "mieselämäni" viimeaikoina on ollut. Elämä, jossa tyyppi, jonka kanssa keväällä seukkasin, liikkuu nykyään parhaan kaverinsa exän kanssa (joka on samalla yksi niistä harvoista ihmisistä, joita en voi sietää). Jossa tutustun mukavaan mieheen, jonka kanssa voisi olla jotain ja pongaan hänen feisbookissaan kuvan hänestä yhdessä jonkun naisen kanssa (ja alla olevassa keskustelussa nainen kirjoittaa "joo tällaisen kanssa nykyään liikun"), samalta päivältä, kun herra laittaa minulle viestiä "mitä sulle kuuluu, koska voidaan tavata".

Että tällaista mun mieselämään. 

perjantai 28. marraskuuta 2014

Pienet miehet pitkät varjot, elikkä luopuminen eräästä unelmasta.

Tällä viikolla jouduin luopumaan yhdestä lapsuuden unelmasta menneisyyteni takia. Pikkutytöstä lähtien olen tuntenut vetoa yhteisten asioiden hoitamiseen ja sen myötä ja varsinkin erottuani exä nro 2:sta olen myös hakeutunut sellaisiin tehtäviin. Huonoina päivinä sanon sitä toisten paskan lapioimiseksi, parempina päivinä se on parasta mitä tiedän. Saada muutoksia aikaan ja aidosti vaikuttaa asioihin.

Mitä sitten tapahtui. Voisi kai sanoa, että työni on huomattu ja saanut arvostusta. Hienoa sinällään. Sitä myötä minulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä vielä isompiin saappaisiin. Paljon isompiin. Mitään takeitahan siitä ei olisi, että todella olisin pyrkimistä pidemmälle päässyt, mutta silti. Samalla prosessi olisi avannut minulle paljon muitakin ovia. Mutta... Niin MUTTA....

Kaikkiin asioihin sisältyy julkisuutta, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Tähän enemmän. Siinä määrin, että jo pelkkä prosessiin lähteminen olisi tarkoittanut ainakin nimen esillä oloa eri foorumeilla. Foorumeilla, jossa se näkyisi exällenikin. Ja vaikka sinällään olisi mahdollista, ettei exä itse asiaa huomaisi, niin joku hänen tuttavansa enemmän kuin todennäköisesti kertoisi, mitä hänen ex vaimonsa suunnittelee.

Menneisyyteni ei ole kaunis, eikä se missään tapauksessa kestäisi sitä, että sieltä tongittaisiin kaikki törky, mitä sieltä löytyy. Olen luottanut vääriin ihmisiin, uskonut hyvää ihmisistä, joissa ei sitä hyvää ole ollut ja ennen kaikkea itse tehnyt sellaisia typeryyksiä, joista en suuremmin ole ylpeä. Toki olen muuttunut. Siitä kuuden vuoden ajanjaksosta, jonka vietin henkilökohtaisessa helvetissäni, olen muuttunut paljon. Toivottavasti parempaan suuntaan. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi ja menneisyydessäni on ihmisiä, jotka mielihyvin repisivät ne asiat esille, joko saadakseen muutaman ylimääräisen euron tai ihan vain siksi, että haluavat vahingoittaa minua.

Kyynistä? Jep onhan se. Julkisuutta tavallaan työnkin puolesta tutkiskelevana, tiedän että oikeanlaisella toiminnalla voisin torjua vihamielisten ihmisten hyökkäykset. Mutta en taida olla siihen vielä valmis.

Joskus "ein" sanominen on helpottavaa. Tällä kertaa se sattui. Ja sattuu edelleen. Huolimatta, että useamman kyselyn jälkeen lopullinen vastaukseni oli. "Kiitos luottamuksesta. Vaikka asia kiinnostaakin, niin tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, etten voi lähteä mukaan :) " Jep.

Blogin otsikko viittaa Margit Sandemon kirjaan "Pienet miehet, pitkät varjot". Kirjan kuvauksen voi lukea vaikka täältä: http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot 
Kenen syytä itselle tapahtuvat pahat asiat lopulta ovat? Miksi joillain ihmisillä on valta vaikuttaa vielä vuosien ja jopa sukupolvien ylitse? Jääknasan tarina ei ehkä ole parasta mahdollista kertomakirjallisuutta, mutta tarinoissa on kosketavuutta.

Mutta toisaalta Lun Yutang sanoo "When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set." Ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että eräs aikakausi on lopuillaan ja pian varjot katoavat ja alkaa uusi jakso.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Marraskuu on musta hauta, elikkä takaisin blogiin...

Jotenkin tuntuu, että asenne blogin jossain vaiheessa siihen, että piti aina olla kirjoitettavana jotain SUURTA ja HIENOA. No elämä nyt on sellaista mitä on, ja monesti tapahtumat menee sellaista tahtia, ettei sitä juuri kirjoittaan ennätä. Mutta nyt, ihan vaan oman kirjoitustaidon ylläpitämiseksi ryhdistäydyn ja alan kirjoittelemaan ainakin kerran viikossa (kuuluisia viimeisiä sanoja, ennen kuin blogi vaimenee ikuisuuksiksi).

Blogin otsikko on lainattu Reijo Mäen romaanista. Oman elämäni marraskuu ei ole kansainvälistä rikollisuutta, vaan ihan muuten vain vuoden pahin kuukausi. Ei masennuksen takia (syysmasennus on aikaisemmin), vaan siksi, että marraskuussa yleensä teen liikaa töitä. Niin tänäkin vuonna. Perjantaina olin aiheesta jopa esimiehen "puhuteltavana". Työt, toiset työt ja tänä vuonna jopa kolmannet työt pitävät kiireisenä. Kysymys "mitä harrastat" saa kyynisen hymyn esille... Työntekoahan minä näin talvisaikaan "harrastan".

Zella minut kuulumisten kyselyllä herätti taas ruususen unesta. Mitä minulle kuuluu? Siis mitä MINULLE kuuluu. Kesä oli ihana, kuten kesät aina. Ihania ihmisiä, ihania matkoja, ihastumisia, nollasta sataan ja takaisin. Ei mitään vakavaa, ei edes mitään sinne päin. Sivustakatsoja on saattanut pitää kesääni kovinkin hurjana, kun joka lauantai erilainen urheiluauto poimi kyytiin, mutta ne retket johtivat pahimmassa/parhaassa tapauksessa kahville, jäätelölle tai syömään. Sen intiimimmäksi mikään ei mennyt. Ja joo... kesän suurin hullaantuminen (myyn omaisuuteni ja lähden tyypin luokse) kohdistui ihmiseen, jonka kanssa ei käyty edes kahvilla (tyypillistä minulle).

Syksy on ollut vastoinkäymisiä, asunnon remppa ei mennyt ihan kuin strömssössä, joskaan ei nyt ollut ihan katastrofikaan. Pieni budjetinylitys ja muutenkin yli kuukauden aikataulun venyminen viikolla oli aika kohtuullista, kun kuitenkin jouduttiin putsailemaan homettakin pois. Auto hajosi ja saatiin korjattua. Selkä petti, mutta nyt on taas kunnossa. Molemmat jalat on enemmän tai vähemmän sökönä edelleen (tänään tosin urheasti lenkillä jopa otin pieniä juoksuspurtteja, ihan sama, kun sattuu joka tapauksessa).

Pahin masennuskausi on toivottavasti ohi, vaikka mietinkin töitätehdessäni, että miksi vitussa minä teen töitä, ylläpitääkseni elintasoa, jonka tarvitsen vain, jotta jaksaisin töissä.

Mutta edistymistä on havaittavissa. Exän katoaminen kaupungista on saanut hänet katoamaan myös mielestä (nyt en siis puhu siitä keväisestä suhteesta). Fyysinen  kunto on parempi, kuin aikoihin (huolimatta noista vammoista). Henkinen tasapainokaan ei heitä ihan niin suurta häränpyllyä, kuin joskus ja ymmärrän, että tunne-elämäni nyt vain on aaltoliikkeessä.

Summa summarum... kuuluu hyvää. Ja jos otsakkeen kirja kiinnostaa, niin siitä voi lukea täältä: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710 Mukava dekkari vaikka näin alkutalven ratoksi.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Vituiksihan se meni


(Disclaimer... postaus sisältää karkeaa kieltä)

... Siis se seurustelu. Ei siitä tule mitään, jos toinen käyttäytyy niin, että perusturvallisuus kokee kolauksen. Ei sittenkään, vaikka sen jälkeen vielä yrittäisi.

Mitä siis tapahtui? Eräs random urpo (hyvin ex-mieheni kaltainen) tuli baarissa vittuilemaan. Puhuji "miesystävälleni" ja käski viedä "tuon läskin lehmän vittuun tuosta maisemaa pilaamasta" tarkoittaen minua. Mitäpä tekee kavaljeerini....? No tuumaa vaan, että "eihän me tässä ketään häiritä ja tässä oli vapaata". Toinen kerää kierroksia ja käyttää minusta entistä "imartelevampia" ilmaisuja ja alkaa selvästi kerätä vihaa tappeluun. Kavaljeeri ei näytä lainkaan tajuavan tilannetta ja minä haluaisin häpiyä paikalta. Onneksi seuraava bändi ilmaantui ja minä pomppasin ja sanoin meneväni sitä katsomaan. Jälkikäteen ei kavaljeeri edes kommentoinut tapahtunutta. Ilmeisesti oli sen keikalla tissit paljaana hyppineen neidon lumoissa. Siihempä se suhde loppui. Toki kun yhteinen reissu oli varattu, niin se vielä käytiin mutta aika paskaahan se oli.

Mitäs sitten? Kesä tulee ja festarit. Eipä voi mitään, mukavaahan elämä lopulta on.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Ssseurustelua(ko)?

Suhde etenee omalla painollaan. Oikeastaan hämmästyttää, että ainakaan vielä sitoutumiskammo ei ole lauennut. Toisaalta ei ole tarvettakaan, kun toinen on kaikkea muuta, kuin omistava ja antaa minulle ihan riittävästi tilaa olla omikseni. Plus sitten se, että hänellä on omakin elämä, eli ei edes ole koko aikaa minussa kiinni.

Kiehtovaa, minulla ei ole juurikaan kokemusta mukavista, saati helpoista miehistä. Ja helppoudella en nyt tarkoita sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan sitä, että yhdessäolo on helppoa. Asioita ei tarvitse vääntää rautalangasta, vaan yhteinen sävel löytyy helposti. Puolin jos toisin ollaan avoimia, mutta ei kuitenkaan niin, että pitäisi kaataa koko menneen elämän romukoppa toisen reposteltavaksi. Tunne molemminpuoleisesta kunnioituksesta on vahva, samaten se tunne, että toinen hyväksyy minut juuri sellaisena, kuin minä olen. Sama pätee myös toisinpäin. Toistaiseksi, tässä parin kuukauden aikana en ole keksinyt hänessä mitään ominaisuutta, jota haluaisin muuttaa. Alun hyvät fiilikset ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi.

Jonkin verran vanhat traumat yrittivät potkia vastaan, elikkä näin painajaisia, joissa tämä ihminen käyttäytyi samoin kuin exäni. Näin myös aika jännän unen, jossa kaksi erilaista miestä yritti kumpikin vakuuttaa minulle, että "et sinä tuota halua, vaan minut". Nuo tutemukset ovat kuitenkin väistyneet, eivätkä potkineet takaisin edes viikonloppuna, vaikka tässä eletäänkin eron vuosipäivän aikaa. Viisi vuotta erosta ja mennyt tuntuu olevan vain ikävä uni ja uudet mahdollisuudet avautuvat edessä. Tuntuu mahtavalta.

Tulevaisuudesta ei olla juuri puhuttu, vaikka ainahan se välähtelee puheissa, tyyliin, mitä aiotaan tehdä kesällä yms. Ja ollaanhan me lähdössä yhdessä reissuunkin talvilomalla. Reissu ehkä sitten näyttää viimeistään onko tässä suhteessa aineksia enempään.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Pitkästä aikaa...

Eipä ole tullut bloggailtua pitkään aikaan. Syksy oli tavattoman rankka, eikä huvittanut täällä ruikuttaa. Elikkä edellisen postauksen toiveikkuus ei ihan pitänyt paikkaansa. Viittä vaille, etten joutunut työuupumuksen takia sairaslomalle Tämä vuosi sitten on alkanut tyystin toisenlaisissa tunnelmissa. Joululomalla mietin asioita ja saatoin joitain juttuja päätökseen ja tein päätöksiä mm. rajojen vetämisestä. Mitäs sitten nyt? No töissä vuoden kiireisin jakso, mutta se ei jotenkin yllättäen haittaa. Miksikö? Nooh...

Jotta asiasta saisi koko kuvan pitää palata syksyyn. Jossain vaiheessa syksyä, kun työt kasaantuvat ja kaikki muukin, aloin kaivata ihan oikeaa parisuhdetta. Ystävät ovat tärkeitä ja heidän kanssaan voi jakaa paljon, mutta aloin haaveilla ihmisestä, jonka kanssa voisi jakaa arjen ja vaikka työpäivän jälkeen vain nöllöttää kotona mitään puhumatta. Minun kokemuksillani parisuhteista pidin asiaa kohtuullisen mahdottomana. Toisaalta töissä ihminen, jota pidän mentorinani aina välillä puhui siitä, kuinka tärkeää on se, että kotona asiat ovat hyvin, kun muuten hommat heittää. Hänellä on vara asiasta sanoa, 40 vuotta saman kumppanin kanssa ja mitä ilmeisimmin edelleen onnellisellisia yhdessä.

Nooh... sitten siinä kaiken kaatuessa päälle kuvioihin palasi se viime keväinen tyyppi, joka ensin sanoi haluavansa vakavampaa suhdetta, mutta lopulta vähän ennen joulua totesikin elämänsä olevan niin sekaisin, että "ei tiedä mitä haluaa". Häneltä kesti kaksi viikkoa pohtia asiaa, kun suoraan kysyin, että missä mennään vai mennäänkö missään. Onneksi ainoa asia, mikä siinä sattui tunteiden päälle oli se, että tavallaan hän olisi ollut ihminen, joka olisi "sopinut" elämääni. Mutta kun ei niin ei. Ei minulla siinä sydän särkynyt.

Mutta käteen jäi ajatus siitä, että jossain voisi olla sellainen ihan tosissaan minulle sopiva ihminen. Ja kuinkas ollakkaan, kun olin saanut siivottua menneen, niin vastaan tulee about "mr. Täydellinen". Ei siis täydellinen missään muussa mielessä, kuin siinä, miten olen joskus määritellyt unelmamieheni. Koulutusta, pitkät hiukset, hevari, tykkää luonnosta... Vain tatuoinnit puuttuvat. Niin, eikä juuri läträä viinan kanssa.

Aiemmat suhteet huomioiden suhde käynnistyi kokonaan toisella tavalla, kuin mikään suhteeni ikinä. Toisin sanoen kännissä baarissa tapaamisen sijasta ollaan käyty kahvilla, syömässä, keilaamassa. Pussailtiinkin vasta neljänsillä treffeillä. Ja hidas eteneminen on tuntunut hyvältä. Tässä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että tästä saattaisi vaikka tullakin jotain. Minut tuntevat ja te blogiani lukeneet varmaan yllätytte, kun totean, että vaikka olen todella täpinöissäni tästä asiasta ja tunteitakin on, niin silti on jalat ihan tukevasti maassa. Asiat tuntuu nyt mukavilta ja nautin siitä, uteliaana odotan mihin suuntaan ne lähtevät menemään. Tavallaan se tulevaisuus on saman tekevää, koska juuri nyt tuntuu hyvältä.