lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kiitollisuudesta ja siitä, kuinka kaikki ei ole sitä, miltä näyttää

Mikä siinä on, että toisten elämä näyttää aina hohdokkaammalta ja aktiivisemmalta, kuin oma? Toisella on enemmän ystäviä, hän tuntuu olevan koko ajan menossa jne. samaan aikaan tuntuu, että itse hätäisesti käy töissä ja makaa sohvalla. Juttelin tästä asiasta erään ystäväni kanssa. Meille kun pari ystäväämme aina sanoo, että ME olemme aina menossa ja MEILLÄ on aina ystäviä kylässä tai olemme jossain ja MEISTÄ tuntee, että ne TOISET kaksi ovat aina menossa ja heidän menojensa takia yhteisiä tapaamisia on vaikea suunnitella. Tosiasiassa epäilen, että meillä mahtaa olla aikalailla yhtä paljon niitä menoja. Ne vain sijoittuvat eri aikoihin ja jos itsellä on tylsää, niin facebookkiin jostain reissusta tai kyläilystä päivittäneen kaverin elämä tuntuu hurjan jännittävältä ja ainakin paljon jännemmältä, kuin oma.

Tapasin eilen pitkään ulkomailla asunutta ystävääni, joka oli tullut piipahtamaan Suomessa. Satuttiin melkein vahingossa samalle paikkakunnalle, joten tottahan sitä piti nähdä. Jotenkin olin ajatellut, että hän on täällä Suomessa ison kaveripiirin ympäröimänä ja on vaikeaa saada aikatauluja sovitettua, mutta eipä ollutkaan. Kun juteltiin, niin hän ihmetteli, että kun ei ole nähnyt ystäviä vuosiin, niin sitten kun siihen olisi tilaisuus, niin kaikilla tuntuu olevan jotain muuta. Hän jopa mitti, että mitä järkeä olisi enää palata Suomeen, kun ei täällä enää näytä kavereita olevan. Kun ehdottaa tapaamista, niin kaikilla on jotain muuta ja kaikki menee niin säätämiseksi, että lopulta ei kannata tavata ollenkaan. Vaikka ei nyt kahvilla tai lasillisella piipahtamiseen niin kauaa mene.

Onko niin, että oikeasti kenenkään elämä ei ole niin kauhean menevää ja kiireistä, mutta pitää yrittää esittää, että se olisi. Tai pitää yrittää tehdä pienistä tapaamisista jotain elämää suurempia kokoontumisia? Tai onko se niin, että kun kuvittelee, että TOISTEN elämä on niin paljon menevämpää, niin hänelle ei ehkä ole merkitystä juuri minun tapaamisellani?

Tästäkin juttelin erään ystäväni kanssa. Mikä siinä on, että on niin vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa, että mitäs teet tänään, nähdäänkö? Pelkääkö ihminen niin paljon torjuntaa, ettei uskalla? Entä sitten, jos toinen ei juuri silloin ehdikkään, jos hän ehtii joskus toiste? Tietenkin (tiedän kokemuksesta) jos sitä "en ehdi" juttua alkaa ilman vastaehdotuksia tulla jatkuvasti, niin jossain vaiheessa ei edes huvita soittaa. Ja kun nyt sanon SOITTAA, niin tarkoitan juuri sitä. Tekstareilla (fb-viesteistä puhumattakaan) tapaamisen säätäminen on ihan perseestä. Asioissa on niin paljon muuttujia, että soittamalla asia selviäisi helpommin ja aikaa säätämiseen menisi vähemmän. Toki syyllistyn itsekin tekstareihin. Kun olen muka niin vaatimaton, etten voi häiritä toista puhelimitse... Mutta sen jälkeen jos tekstareilla on sovittu, että "joo nähdään" niin sen milloin ja missä asian voisi selvittää soittamalla.

Jep... ja sitten siihen kiitollisuuteen. Olen todella kiitollinen ystävistäni, siitä että minulla on paljon ystäviä ja heillä useimmiten on minulle aikaa ja minulla heille. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse pelkästään yksinäisyyden tai sen pelon takia epätoivoisesti etsiä parisuhdetta tai roikkua huonossa sellaisessa (minkä molemmat olen lähipiirissäni nähnyt). Olen kiitollinen myös itsenäisyydestäni, siitä että kaikkiin asioihin en aina tarvitse kaveria. Voin hyvin mennä yksin keikalle tai konserttiin tai lähteä matkoille. Minun ei tarvitse jättää asioita tekemättä vain siksi, että joku tai jotkut kaverit eivät ole kiinnostuneet samoista asioista tai että aikataulujen säätäminen ei aina onnistu.

Minä olen kiitollinen sisälläni olevasta tasapainosta ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkien kanssa ei tarvitse tehdä samoja asioita tai olla samoista asioista kiinnostunut. Joidenkin ystävien kanssa tehdään joitain juttuja, joidenkin toisten kanssa muita juttuja ja joitain asioita voi tehdä ihan yksin. Minusta se on vapautta ja vapaudesta on syytä olla kiitollinen.

 

torstai 18. heinäkuuta 2013

Uups I did it again...

Miten hemmetissä onnistun tässä aina? Tai siis pikemminkin niin, että miksi näin aina tuntuu tapahtuvan, miksi ei ole sellaista mahdollista välimallia? Ongelma on siis siinä, että nyt minulla olisi sellainen potentiaalinen kesäkolli kuvioissa. Tuntuu vaan olevan vähän turhan ihastunut. Onneksi sentään tiedostaa asian itse. Totesi tuossa, että yrittää olla olematta liian tyrkky, vaikka olisi periaatteessa valmis kanssani ihan mihin tahansa. Jep, ollaan tavattu kahdesti. Missä on mun kohdalla ne miehet, jotka haluaa nähdä satunnaisesti ja kattella asioita ihan rauhassa? Jos joku kiinnostuu, niin sitten sillä alkaa heti kiilua vähintäänkin yhteen muuttaminen silmissä (jos ette usko, niin muistuttaisin, että olen ollut kahdesti naimisissa ja useampi, kuin yksi tyyppi on esitellyt minulle talonpohjapiirroksia ja ollut parin viikon jälkeen sitä mieltä, että me ollaan pari).

Onneksi (siis ONNEKSI) olen oppinut olemaan itse vähän pidättyvämpi. Ja onhan tässä tyypissä jokunen sellainen ominaisuus, jotka eivät varsinaisesti vetoa. Siis muutakin, kuin innokkuus. Ensimmäinen on alkoholi (miksi tähän aina tullaan?) hän ei juo sinällään paljoa, mutta usein. Elikkä käytännössä kalja-pari illassa. Joka ilta. Tai siis enhän minä nyt toki voi asiasta olla ihan varma, mutta siltä asia vähän näyttää ja kuulostaa. Toinen epäilyttävä asia on tyypin suhtautuminen omaan elämäänsä. Kaksi vuotta on ollut sinkkuna ja kämpän sisustus on tasoa patja lattialla. Ruokailu sitä, että syö jos sattuu muistamaan ja raha-asiat on jossain vaiheessa kusseet kunnolla, mutta ne sentään nyt ovat järjestymässä.

Minusta olisi oikein mukavaa, jos miehellä olisi asiat itsellään lähtökohtaisesti kunnossa ja olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisena, kuin se on. Puolielämää elävät tyypit, jotka odottavat sitä, että kuvioihin astuisi se nainen, joka antaa kaikkeen tarkoituksen, epäilyttävät.

Plussiin sitten. Kivan näköinen, sellaisella tavattoman pitkällä, laihalla, mutta lihaksikkaalla tavalla.Huumorintajuinen, ymmärtää sen, ettei ala liikaa minua ahdostelemaan. Laittaa ihan helvetin hyvää ruokaa. Hyvä työ ja ammatti. Ja plussaa on tietenkin myös se, että hän pitää minua maailman ihanimpana naisena, joka on paljon enemmän, mkuin mitä hän on osannut toivoa.

Saatan olla skeptinen, mutta pelkään, että osa minun "viehättävyyttäni" on se, että olen varsin hyvässä taloudellisessa asemassa. En mikään rikas, mutta tyypin silmissä, jolle palkasta jää kiinteiden kulujen ja ulosoton jälkeen vain jokunen satanen vaikutan varmasti hyvältä saaliilta. Kyynistäkö? Onhan se, mutta elämä on siihen opettanut.

Summa summarum. Ei taida tämä olla "se oikea", eikö kyllä toistaiseksi käyttökelpoinen "vääräkään". "Ihan kiva" ei oikein taida riittää minkäänlaisen suhteen pohjaksi. Ja pliis, maailmankaikkeus... onko se nyt niin vaikeeta toimittaa elämääni edes yksi ihan oikeesti raitis mies? Ees tilapäisesti?


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Negatiivisista ihmisistä

Näyttää siltä, että minulla alkaa olla nollatoleranssi negatiivisiin ihmisiin ja sellaisen tietynlaisen päihdekeskeisen maailmankuvan suhteen.

Reissussa ollessani erään entisen ystäväni ex mies otti yhteyttä ja kysyi olenko kuullut mitään hänen entisestä vaimostaan. Satuin tietämään, että ko. ihminen oli erään toisen tuttuni seurassa. Syy miksi ex mies asiaa kyseli oli se, että entinen ystäväni oli laitellut hänelle yöllä itsemurhaisia tekstiviestejä (erosta on siis jo kolme vuotta...). Mies mietti, että mitä hänen pitäisi tehdä, koska nainen ei heidän yhdessä ollessaan sellaisia uhkaillut. Minusta taas viestit kuulostivat hyvinkin entiseltä ystävältäni ja varsinkin, kun tiesin kenen seurassa hän viikonloppuaan vietti. Kaksi ihmistä vatvomassa sitä, kuinka paskaa elämä on...

No nyt sitten kuulin toisen paikalla olleen henkilön kertomuksen ko. viikkonlopusta, jossa siis oli ainakin uhkailtu, jos ei yritettykin itsemurhaa, oltu niin kännissä, ettei oltu kyetty festareille, jonne oli liputkin jne. Stoori oli: "meillä oli tosi mukavaa, heh, perinteiseen tapaan tuli vedettuä överit, mutta niinhän me aina...". Jep. Kännäys on saanut ihmiset ympäri Suomea huolestumaan ja tyypeille se on "normimeininkiä". Toki tämä toinen tuttuni voi tietenkin myös olla niin sokea, että ei tajua sitä, että ihminen, joka hänen seurassaan on, käyttäytyy itsetuhoisesti, mutta anyway.

Nyt tämä kaksikko haluaisi minut seuraansa paikallisille festivaaleille. Arvatkaapas pari kertaa huvittaako? Siihen on syynsä, miksi tarinan kaksikkoon on välit viilenneet, ja määrittelen heidät oikeastaan molemmat ENTISIKSI ystäviksi.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kesämietteitä

Nyt on selvästi positiivisemmat virtaukset liikkeellä, kuin muuten viimeaikoina, kesä kun on. Työstressi meinasi nousta vähän turhan isoksi tuossa vähän ennen lomaa, mutta nyt se on selätetty ja loma saatu kunnolla käyntiin. Aloitin lomani Suomi-festari turneella, johon kuului myös sukulointia.

Reissun havaintoja: olen loppujen lopuksi todella tyytyväinen tähän sinkkuelämään. Ei tarvitse säätää kenenkään kanssa menemisiään, ei miettiä, että viihtyykö toinen jossain, jos mennään yhdessä tai selittää mitään jos menee yksin. Serkkujen luona vierailu sai myös ymmärtämään sen, kuinka tärkeä suku minulle on. Samaten sen, kuinka näyttää siltä, että taipumus huonoihin miehiin on jonkinlainen sukuvika.

Miespuoleiset ystävät pönkittivät itsetuntoa. Kolme päivää festareilla kahden miehen kehuessa minua maasta taivaisiin ja ihmetellessä sinkkuuttani oli varsin mukavaa :D Huolimatta siitä, että nämä minun festari"helluni" ovat molemmat tahoillaan turvallisesti naimisissa ja puheista huolimatta eivät syyllistyisi kanssani aviorikokseen, vaikka niin väittivät. Mutta sehän hommassa juuri on hauskaa. Voidaan vapaasti puhua mitä sattuu, kun kaikki tietävät kuitenkin asioiden oikean laidan. Mietin myös sitä, että jos minulla olisi joku kuvioissa, niin mitä sitten? Olisiko homma edelleen samanlaista? Voisiko se olla? Teoriassa joo, mutta kun ottaa huomioon menneisyyden mustasukkaiset miehet, niin en tiedä kykenisinkö moiseen rentouteen. Vaikea sanoa.

Summa summarum. Reissu avasi silmiä tietyille asioille, huomasin olevani myös ihan äärimmäisen tyytyväinen elämääni sellaisena, kuin se nyt on. Minulta ei tosiaankaan puutu yhtään mitään. Ainahan on asioita, jotka voisivat olla paremmin, mutta niinhän sen pitää ollakin.