tag:blogger.com,1999:blog-28654467053494293912024-03-13T05:47:49.111-07:00Neljäs elämäReflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.comBlogger150125tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-88716204925166257712017-03-01T02:42:00.000-08:002017-03-01T02:42:05.230-08:00Työ, uupumus ja sukupuoliOlen miettinyt todella paljon sitä, miksi naiset uupuvat ja jäävät sairaslomalle, mutta miehet harvemmin. Harvoin lukee myöskään tapauksista, joissa mies kertoo voittaneensa työuupumuksen. Noin oman pirttisosiologisen analyysini mukaan miesten tapa uupua johtaa useammin alkoholismiin, tai itsemurhaan. Naisilla taas kynnys hakea apua on ehkä matalampi, joten tulee illuusio, että vain naiset ovat työelämässä "niin heikkoja", että uupuvat. Toinen teoriani on se, että jos miestä alkaa töissä vituttaa, hän vaihtaa työpaikkaa herkemmin. Nainen yrittää puskea läpi ja ajattelee, että jos vain panostaa vielä vähän enemmän, niin asiat korjaantuu. Lisäksi vielä sellainen raadollinen pikkuseikka, että miehellä on usein kotonaan vaimo, joka pyörittää arkea. Tyypillinen miestarina on vaikka Kari Kairamo, joka ei sairaudestaan huolimatta halunnut hoitoon vaan päätyi ns. lopuliseen ratkaisuun.<br />
<br />
Omat ratkaisumallini ovat aika "miehekkäitä". Ymmärrän houkurtuksen tarttua pulloon. Joskin olen myös kokeilemalla todennut, että ainoa hyvä puoli alkoholissa (parisuhteen) ongelmanratkaisuna, on se, että sillä voi pikakelata elämäänsä muutaman tunnin, niin että jos tietää paskaa olevan tulossa, niin juo muistin pois ja pääsee "oikotietä" seuraavaan aamuun tutkimaan vahingot. Työhön en ole sitä kokeillut, koska työ yleensä vituttaan töissä, enkä halua todellakaan pikakelata vapaa-aikaani.<br />
<br />
Olen myös ollut ensimmäisessä avioliitossani se työstressaantunut puoliso, joka kotiin tullessaan olettaa, että pyykit on pesty ja ruoka on valmiina. Kun kumppani oli kotona, niin jotainhan hänen piti osaltaan tehdä. Oli aikoja, jolloin ensimmäinen puolisoni ei saanut mistään mitään rahaa minun tolojeni takia ja minä toin ainoana perheessä rahan taloon. Minulla oli siis mielestäni oikeus vaatia "palvelua". Ei ihme, että se suhde päätyi eroon.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://2.bp.blogspot.com/-zr9C3sARovI/WLakv6CZ_MI/AAAAAAAAAWk/a3P4aoCb_tkwe6NMRiRpeuLRicsHbwRBgCLcB/s1600/PA280809.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://2.bp.blogspot.com/-zr9C3sARovI/WLakv6CZ_MI/AAAAAAAAAWk/a3P4aoCb_tkwe6NMRiRpeuLRicsHbwRBgCLcB/s320/PA280809.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
Nyt sitten vanhojen "demonien" ja työuupumuksen takia olen miettinyt itseni tappamista. Perinteinen miehinen ratkaisu. Kun tullaan umpikujaan, niin ei muuta, kuin kuula kalloon tai tehdään "jeesukselle jojo" tai hypätään koskeen. Jännää sinällään. En ole koskaan miettinyt ilmeisesti naisille tyypillistä tapaa ajaa/hypätä rekan tai junan alle. Jos jotain itselleen tekee, niin itse se pitää tehdä, eikä sälyttää asiaa viattomalle sivulliselle.<br />
<br />
Mutta sitten siihen työhön. Olen aina ollut jokseenkin kunnianhimoinen, vaikka nuorempana yritin väittää toista. Valta ja vallankäyttö kiehtoo minua. Ei välttämättä niin, että haluaisin olla itse johtaja, mutta haluan olla mukana prosesseissa ja päätöksenteossa. Ja myönnetään... jonain päivänä myös varmaan johtajana tavalla tai toisella. Työuupuneen kannalta tämä on ongelmallista. Kun pitäisi "downsiftata". Missä näkee ne yritysjohtajien tarinat, joissa ollaan kärsitty uupumuksesta ja palattu takaisin "pelikentälle"? Kaikki tarinat ovat luokkaa "entinen yritysjohtaja, nykyinen taksikuski - stressittömämpää elämää" tai "kovasta bisneksestä luomutilalliseksi". Minä EN HALUA lähteä minnekään hissuttelemaan ja puhumaan siitä, kuinka tullaan onnelliseksi luopumalla suorittamisesta ja menestyksen tavoittelusta.<br />
<br />
Minä tiedän, että on ihmisiä, jotka handlaavat hommat . Pystyvät uupumatta hoitamaan hyvinkin rankkoja kokonaisuuksia. Minua kiinnostaa, mistä he saavat voimavaransa. Lääkäri onneksi kertoi, että hän tietää myös niitä "työuupumuksesta johtajaksi" tarinoita, mutta ei tietenkään voi niistä kertoa. Hän ehdottikin, että jahka kiskon itse itseni tästä suosta, niin kertoisin omista kokemuksistani. Ongelma vaan on se, että osin olen edelleen "tässä suossa", ja mietin mistä hemmetistä ne työkalut löytyvät.<br />
<br />
Nyt ollaan siis sen äärellä, että miksi minutla loppuivat voimat. Toki osatekijä on ne vanhat käsittelemättömät paskat, asia jota työstän toivottavasti jatkossa terapiassa. Toinen tekijä on itsekkyys, tai oikeastaan sen puute. Sitä olen nyt opiskellut sairaslomalla. En vastaa syyllisyyttä tuottaviin puheluihin. Esim. tädilleni, jonka ainoa asia on selittää, kuinka minun pitäisi tulla käymään, ja syyllistää minua siitä, etten käy, en vastaa. Kummipoikani (aikuinen mies), joka ottaa vastaan rahat ja ilmaiset ruuat kiittämättä ja on muutenkin henkisesti haastava, on nyt myös nyt estolistalla. Ainakin siihen saakka, kunnes saan taas jostain niin paljon ylimääräistä energiaa, että jaksan.<br />
<br />
Tuomitkaa ihan rauhassa, että valitsen mieluummin työn, kuin sukulaiset. Työ ei itke haudallani ja nuo ihmiset (ehkä) itkevät. Mutta työ ei myöskään käytä niin paljon emotionaalista väkivaltaa ja syyllistämistä, kuin nuo ihmiset. Kun olen haudassa, niin minulle on ihan sama, kuka niitä kukkia tuo ja eläissäni valitsen mieluummin läheiseni itse. Sellaiset ihmiset, joiden kanssa tekemisissä olo on vuorovaikutusta.<br />
<br />
Mutta ongelma ei tarkea sillä, että suljen elämästäni pois energiasyöpöt. Ongelma on siinä, mistä sitä energiaa sitten saa. Tunnustan, että elämä ei oikein ole tasapainossa. Työ ja osin työhön liittyvät harrastukset eivät muodosta hyvää kokonaisuutta. Ja kun on yksineläjä, niin on helppo unohtaa itsensä. Tai sanotaan, että Työ-Oma Itse-Perhe kolmiosta puuttuu kokonaan se yksi tärkeä elementti, elikkä perhe. Toki sen voi korvata myös läheisillä ihmissuhteilla, mutta kun se paraskaan kaveri ei ole työpäivän jälkeen jakamassa yhteistä päivällistä tai aamulla samalla puurokattilalla, niin se ei ole sama asia. Useiden tutkimusten mukaan jopa samassa taloudessa asuva lemmikki edistää oleellisesti hyvinvointia. Viherkasvit tai pehmoeläimet eivät yllä samalle tasolle, kuin se, että samassa taloudessa on "toinen hengitys". Toki yksinelo menee kuitenkin todella huonon parisuhteen edelle.<br />
<br />
Mikä sitten on minulla nyt se tämän kirjoituksen pointti? No se, että huolimatta siitä, että minulla on taipumus jokseenkin miehisiin ratkaisuihin, niiin nuuri nyt yritän löytää jotain parannuskeinoa tilanteeseeni ilman, että heittäisin toiseen ääripäähän, jossa turhautuisin siksi, etten pääse toteuttamaan itseäni. Vaikea rasti, Mistä siis saan energiaa. Toistaiseksi hahmotettuja asiota on tanssi, musiikki, oikeat ystävät, luonto ja KYLLÄ työ. Mutta miten saan homman balanssiin. Siinäpä kysymys,<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-VDkNobADGzk/WLalbcIeGrI/AAAAAAAAAWo/z5lNwvXXdRInO08xrdWnVXwDmrnZ_-pxgCLcB/s1600/verkko.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://4.bp.blogspot.com/-VDkNobADGzk/WLalbcIeGrI/AAAAAAAAAWo/z5lNwvXXdRInO08xrdWnVXwDmrnZ_-pxgCLcB/s320/verkko.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-49939452275029769322017-02-23T05:46:00.002-08:002017-02-23T05:46:29.770-08:00Incredibly happy and optimistic???Tein tänään hömppä testin.<br />
<a href="https://www.apost.com/en/blog/what-emotion-is-your-subconscious-hiding/">https://www.apost.com/en/blog/what-emotion-is-your-subconscious-hiding/</a><br />
<br />
Tulokseksi sain :<br />
<i>"Your subconscious is hiding a profound joy! The Tarot reveal that at your core you're incredibly happy and optimistic! You may have had some challenges or difficult circumstances that have gotten you a bit down, but it's time to reconnect to your true, joyful nature because it's shining through! The stars are aligned in your favor and ready to bring you lots of happiness and laughter. Are you ready? Be open, never hesitate to smile and reveal your blissful inner happiness! The world definitely needs more joy; we're so lucky that we have you to give us some!"</i><br />
<i><br /></i>
Jotenkin tässä nykyisessä tilanteessa naurattaa. MUTTA! Toisaalta! Olin tässä yhtenä päivänä tanssityöpajassa ja sain siellä puhtaan riemun kokemuksen. Toki tulin sieltä myös rytinällä alas, mutta toisaalta noin useamman päivän skaalalla sanoisin, että kokemus (ja lepääminen) on kiskonut minua pois pahimmasta suosta.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-UheTeC9Ykic/WK7mLAav_9I/AAAAAAAAAWU/g7HNCqmteSIhHoPYrwgdfAmIA04PFQTHACLcB/s1600/PA270669.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-UheTeC9Ykic/WK7mLAav_9I/AAAAAAAAAWU/g7HNCqmteSIhHoPYrwgdfAmIA04PFQTHACLcB/s320/PA270669.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
Ehkä valoa on taas näkyvissä. Ehkä myös mm. lääkärin kanssa käyty pitkä keskustelu on auttanut. Ehkä ensi viikon psykiatri auttaa vielä enemmän. Ehkä terapia lopulta voikin auttaa.<br />
<br />
Viime aikoina on aika paljon ollut lehdissä ja netissä juttuja terapiasta ja siitä, ettei terapiassa käymistä pidä hävetä. En varmaan sitä itse häpeäkään, mutta tiedän liikaa niitä ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä, eivätkä halua ymmärtää, että ihmisen on vain käsiteltävä tietyt asiat päästäkseen eteenpäin elämässä. Minä en itse valinnut niitä asoita elämääni, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että ne tulevat aina tavalla tai toisella seuraamaan minua.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-12555005332843238672017-02-16T02:53:00.001-08:002017-02-16T02:53:36.824-08:00PuntarointiaTiistainen ystävänpäivä osoittautui vielä aamua pahemmaksi. Hyvä ystävä laittoi viestiä vakavasta sairaudesta, ekiä minusta juuri nyt ole tukemaan ja illalla näin vahingossa yhtä työkaveria, joka halusi osin vuodattaa omia asioitaan minulle. Olin siis illalla aika rikki. Bonuksena tietenkin kaikki normaali sinkkuihmisen katkeruus ystävänpäivänä, kun ihmiset postailee ihania aterioita "kultsin kanssa" ja itse on syö proteinipatukkaa ja laittaa roskiin edellisen viikon nuupahtaneet tulppaanit (itse ostettu). Sentään sain siltä työkaverilta halauksen, joten ihan miinukselle ei se ystävänpäivä mennyt. Halaukset on aina hyvästä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://2.bp.blogspot.com/-1tHkyxQLjdY/WKV5msYoKYI/AAAAAAAAAWA/gZk6WQJ9GBEk7iKRVGD543Pg7QUQoDZKQCLcB/s1600/joki2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="180" src="https://2.bp.blogspot.com/-1tHkyxQLjdY/WKV5msYoKYI/AAAAAAAAAWA/gZk6WQJ9GBEk7iKRVGD543Pg7QUQoDZKQCLcB/s320/joki2.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
MUTTA! Eilen en melkein koko päivänä miettinyt kuolemaa. Kävin hierojalla ja nyt en ole enää ihan niin kipeä, kuin olen ollut. Ko. hieroja sai uuden vakkariasiakkaan! Hieronta auttoi, mutta ei sattunut. Varasin myös uuden ajan. Yksinäisyys ja ahdistus oli kyllä läsnä, mutta tässä tilanteessa melkein kokonainen päivä, ilman että haluaa kuolla on voitto.<br />
<br />
Muitakin pieniä pilkahduksia. Tässä joutilaana olen lukenut paljon juttuja netissä ja jopa antanut palautettakin joissain asioissa. Yksi tutkimuksen tekijä kiitteli saamastaan palautteesta ja se kiitos sai minut hyvälle tuulelle. Tänään huomasin kiinnostukseni joihinkin juttuihin taas viriävän. Ehkä ajan kanssa jotenkin niistä hahmottaisin, mitä oikein haluan tehdä tämän elämäni kanssa.<br />
<br />
Mitä sitten olen tehnyt? Asettunut itseni ulkopuolelle havaitsemaan itseäni ja asoita. Paljon puhutaan läsnäolosta ja siitä, kuinka pitäisi olla sisällä itsessään. Minusta tuntuu, että välillä olen sitä ihan liikaakin. Minua helpottaa, kun asetun ulkopuolelle. Ikäänkuin jätän kipeän ja kärvistelevän itseni sohvalle ja katson asiaa ulkopuolelta. Jatkuva ulkopuolisuus ei kuitenkaan ole hyväksi. Se on pikemminkin sellainen "ensiapu". Tärkeää olisi jotenkin oppia elämään itsessään. Eikä niin, että asettuu ulkopuolisen tarkkailijan rooliin katsomaan itseään laboratoriorottana. Ulkopuolisuus on tyyneyttä ja rauhallisuutta ja tavallaan tunteettomuuttakin. Itsessäolemisessa on tunteet. Hyvät ja pahat. Kivut ja nautinnot. Asiat, jotka lopulta tekevät elämästä elämisen arvoista. Siksi varmaan suhtaudun lääkkeisiin niin negatiivisesti. en halua mitään tasoittavaa, koska sen olotilan saan mielessäni muutenkin.<br />
<br />
(Sairaus)loma on jo nyt tehnyt hyvää. Olen saanut palikoita kohdalleen ja löytänyt työkaluja, joilla jaksan arjessa. Jollain kummalla tavalla ne työkaut katoaa, kun alkaa mennä "liian lujaa". Toisin sanoen alan kiivaasti tehdä itsestäni koko ajan tarpeellisempaa ja tarpeellisempaa ja unohdan oman hyvinvoinnin ja oman ajan. Tai en unohda omaa-aikaa kokonaan. Vaan sen eheyttävän oman ajan. Omaa aikaa on kyllä ns. "tyhjä aika", jolloin tollotan, katson telkkaria tai pelaan. "Tyhjä aika" on minulle yhtä tärkeää, kuin nukkuminen ja syöminen. Se ei kuitenkaan erityisesti "anna" mitään. Se on vain välttämättömyys. "Oikea oma aika" lataa akkuja. Jos nipistän "tyhjästä ajasta" tehdäkseni jotain kivaa, olen entistä väsyneempi, jos taas pidän siitä kiinni ja "innostava oma-aika" jää vähiin, niin nuupahdan työn ja tollottamisen välimaastoon. Siis se, mille pitäisi tehdä nyt jotain on se aika, joka vain vie, mutta ei anna mitään.<br />
<br />
Toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että pidän työstäni ja se on omalla tavallaan potentiaalisesti antoisaa, mutta en ehkä vain osaa oikealla tavalla kanavoida sitä myös tuottamaan energiaa. Tai en osaa miettiä siihen oikeita tasapainottavia tekijöitä. Isä opetti aikanaan, että lukeminen (kaunokirjallisuuden) ei ole oikea tasapainotekijä lukemiselle (opiskelu) ja oli oikeassa. Energiaa tuovia hevikeikkoja on vain säälittävän vähän suhteessa työhön. Tarvitsisin vähintään yhden keikan kahdessa viikossa. Nyt keikat painottuu kesään. Asiaa pitänee työstää.<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Beseech - Highwayman <a href="https://www.youtube.com/watch?v=AhOL2K6MED4">https://www.youtube.com/watch?v=AhOL2K6MED4</a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-33918649783721824162017-02-14T02:06:00.000-08:002017-02-14T02:06:11.725-08:00Itsetuhosta ja ystävyydestä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://3.bp.blogspot.com/-Vu1JklcRZbA/WKLM60AVaNI/AAAAAAAAAVg/38mx7YnmwFcO76WXvV1FiAZOCKhmG7dIACLcB/s1600/wien1.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="179" src="https://3.bp.blogspot.com/-Vu1JklcRZbA/WKLM60AVaNI/AAAAAAAAAVg/38mx7YnmwFcO76WXvV1FiAZOCKhmG7dIACLcB/s320/wien1.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<i>Would you feel any pity if one of those dots stopped moving forever?<br /></i></div>
<div style="text-align: center;">
Orson Wellesin roolihahmo Harry Lime elokuvassa Kolmas mies. (Kohtaus kokonaisuudessaan <a href="https://www.youtube.com/watch?v=olPAsssli3E" target="_blank">https://www.youtube.com/watch?v=olPAsssli3E </a>)</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Ei kovin ystävänpäivänomainen sitaatti, mutta erinnäisten asioiden takia tuo kohtaus tuli vastaan yhdessä tekstissä, josta sitten muistin ottamani kuvat Wienissä ja tavallaan tuo lause on juuri nyt ajankotainen. Ei sillä, että miettisin ihmisen arvoa rahassa (paitsi omaani joskus), mutta pikemminkin sen kannalta, että mikä merkitys ihmisillä on elämässäni.</div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Ääri analyyttisenä ihmisenä osaan jo itsekin sanoa, että ajatukseni siitä, että ihmiset ja ihmissuhteet elämässäni ovat tavalla tai toisella "kertakäyttöisiä", johtuu lukuisista käsittelemättömistä menetyksistä. Kun on menettänyt liian monta "korvaamatonta" ihmistä elämässään, tiedostaa ehkä liian hyvin sen, ettei mikään ystävyys tai ihmissuhde kuitenkaan kestä loputtomiin. Ihmisiä kuolee ja ihmiset muuten lähtevät elämästäsi tai sinä itse työnnät heidät pois elämästäsi. Kuvittelen, ettei enää kenenkään katoaminen elämästäni satuttaisi minua. Ja ehkä se on tottakin. Olen siitä kohtaa jo niin rikki.</div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Ongelma juuri nyt juuri tässä tilanteessa on se, että tiedän olevani todella rikki. Mutta en tiedä, jaksanko alkaa paikkaamaan ja kokoamaan palasia. Tarvitsisin siihen jonkin syyn. "Helppoja syitä" minulla ei ole. Ei ole yhtään ihmistä, joka olisi minusta riippuvainen (lapsia ei ole ja vanhemmat ovat jo kuolleet), ei ketään niin läheistä, että luovuttamiseni satuttaisi heitä kovin pahasti..... Tosin tässä jälkimmäisessä kohdassa puhuu ihminen, jonka elämässä itsemurha on ollut luonnollinen kuolintapa. Yritän aina välillä palauttaa mieleeni erään kaverini reaktion, kun yksi puolituttu tappoi itsensä. Huolimatta siitä, että hän oli tuon ihmisen kanssa jutellut ehkä kerran, hän oli asiasta ihan poissa tolaltaan. Itse ei enää siinä vaiheessa (taisin olla jotain reilu 20vee) jaksanut enää edes olla yllättynyt. Ihmiset nyt vaan kuolee, kuka mitenkin.</div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Itsemurhan tehneitä ihmisiä syytetään usein itsekkäiksi. Tämä on asia, jota olen usein ihmetellyt. Ihanko ihmisen pitäisi kestää ihan mitä tahansa vain siksi, ettei pahoittaisi toisten mieltä? Noin oman elämäni saldona voisin sanoa, että olen eläissäni tehnyt niin vitusti muiden edestä asioita, joten jos päädyn itsekkääseen ratkaisuun, niin ainakin kerrankin teen jotain vain ihan itseni takia. Toki vielä en ole ihan siinä pisteessä.</div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://2.bp.blogspot.com/-H0DgQQjTCr0/WKLSNaXyvqI/AAAAAAAAAVw/j8eGZO57dgkvF6r98L154e3aKYfM4rDJACLcB/s1600/wien2.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://2.bp.blogspot.com/-H0DgQQjTCr0/WKLSNaXyvqI/AAAAAAAAAVw/j8eGZO57dgkvF6r98L154e3aKYfM4rDJACLcB/s320/wien2.JPG" width="232" /></a></div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Minun piti kirjoittaa myös ystävyydestä. Tai oikeastaan juuri siitä minun piti kirjoittaa, mutta homma lähti heti alusta vähän sivuladulle. En kuitenkaan poista tuota alkua, ja siirrä myöhempään, koska tämä loppu ehkä pehmentää tuota alkua.</div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Minulla on hyviä ystäviä. Minulla on myös niitä ystäviä, joiden "miten jaksat" ja "voinko olla avuksi" kyselyihin tekisi mieli vastata, että "haista vittu". Hyvät ystävät juuri nyt kuuntelevat ja ainakin teeskentelevät ymmärtävänsä missä tilanteessa olen. Ehkä kaikkein oleellisinta on se, että saan heiltä myötätuntoa ja apua omissa mietteissäni, en ratkaisuehdotuksia. Minulla on myös niitä "ystäviä", joiden mielestä kunnon ruokavalio ja reipas liikunta ratkaisisi kaikki ongelmat. Toki hyvä ruokavalio ja reipas liikunta vähän auttaa, mutta ei niin, että kaiken muun lisäksi tuntee syyllisyyttä siitä, että makaa kotona, syö herkkuja ja katsoo telkkarista ala-arvoista realityä.</div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Kärvistelen sen kanssa, että millaista apua oikein tarvitisin. Tai joo, onhan tähän olemassa tietenkin lääke ja se on rakkaus. Jep... luit oikein. Tässä vajotessani syvemmälle olen miettinyt paljon sitä, mitä Korinttilaiskurjeessä sanotaan:</div>
<div style="text-align: left;">
<div style="text-align: center;">
<i><br /></i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>1.Korinttolaiskirje</i><i>13:1<span class="Apple-tab-span" style="white-space: pre;"> </span></i></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Tämä ei ole sinkkuininää, vaan ihan oikea asia. Rakkaudella on monta muotoa ja rakkaus voi kohdistua "rakastettuun", ystävään, lapseen, sukulaiseen, lemmikkiin, maailmaan, ihmiskuntaan tai mihin tahansa. Joskus minulla on ollut tunne rakkaudellisesta yhteydestä maailmankaikkeuteen ja se, jos mikä teki elämästä elämisen arvoista. Rakkaus löytyy ihmisestä sisältä, ei toisesta ihmisestä. Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jossa olen tehnyt niin paljon muiden eteen. Antanut niin paljon, että olen ihan loppu. Juuri nyt en tiedä, mistä saisin itse yhtään energiaa. Olen antanut niin paljon ja unohtanut itseni ja nyt olen tilanteessa, jossa en tiedä jaksanko enää lähteä hakemaan itselleni voimia ja parantumista. </div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Kun on taistellut kauan, niin nyt on tullut tilanne, jossa en jaksa enää taistella. En toisten puolesta, enkä ehkä edes itseni.</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Death come near me - Draconian</i></div>
<div style="text-align: center;">
<a href="https://www.youtube.com/watch?v=6R7jSfLpk7Y">https://www.youtube.com/watch?v=6R7jSfLpk7Y</a></div>
</div>
Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-7910742529755287052017-02-12T01:23:00.002-08:002017-02-12T01:23:06.015-08:00Kuinka putosin kaninkoloon?... taas<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-GrfklCXp6aE/WKAoa7Nk5KI/AAAAAAAAAVM/0WUwM_EHdZ4ktPbUsZSM9n6XvnxOuxdTACLcB/s1600/PA270688.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-GrfklCXp6aE/WKAoa7Nk5KI/AAAAAAAAAVM/0WUwM_EHdZ4ktPbUsZSM9n6XvnxOuxdTACLcB/s320/PA270688.JPG" width="320" /></a></div>
Edellisen tekstin otsikko sopisi hyvin tähänkin tekstiin. Aika paljon on tuon jälkeen tapahtunut. Pääasiassa niin, että olen uuvuttanut itseni totaalisesti. Joululoma ei auttanut ja sitten, kun töihin lähtö alkoi yksinkertaisesti ahdistaa liikaa, oli vain puhallettava peli poikki. Nyt siis sairauslomalla ja "yritän pysytellä hengissä" seuraavaan lääkäriaikaan ja psykiatriin saakka.<br />
<br />
Yritän tässä miettiä, mistä päästä tätä oikein avaisi ja kannattaako ylipäätään avautua missään blogissa mistään. Kuten hyvin tiedätte, niin mikään "muka yksityinen" ei sitä ole. Nykyinen maailma on raaka ihmisille, jotka tunnustavat heikkoutensa ja sitten sen jälkeen haluavat vielä kuitenkin tehdä jotain, joka olisi vähäänkään julkisesti kiinnostavaa tai vaikka se ei edes olisi niin kovin kiinnostavaa. Aina pitää olla kuitenkin valmis, että minkä tahansa, mitä on kirjoittanut, voi löytää joskus edestään.<br />
<br />
No, ehkä kuitenkin kirjoitan. Ehkä jotakuta kiinnostaa tai sitten ei. Ja jos joskus joku kaivaa nämä tekstit ja heittää ne päin naamaa, niin ehkä olen silloin niin vahva, että voin kääntää sen edukseni. Ja tietenkin se, että loanheittäjät heittävät lokaa anyway.<br />
<br />
Olisi NIIN helppoa mistää kaikki töiden syyksi. Liikaa tekemistä, liikaa vastuuta ja yksinkertaisesti kaikkea liikaa. Mutta ei se ole sitä. Minula on aina ollut tapana hoitaa kaaosta kaaoksella. Viime aikoina se on ollut työ ja siihen liittyvät jutut. Itseasiassa vielä reilu viikko sitten vakavasti mietin lähtemistä kuntavaaleihin ehdolle. Hyvä ystävä syytti maaniseksi... Ja sitähän se olisi ollutkin.<br />
<br />
Tämä suma on namhempi. Edellisen avioliiton jälkeen siirryin uuteen työhön ja äidin sairastamisen aikaan tein kahta työtä ja opiskelin. Siitä muutama vuosi taaksepäin. Isän kuolema ja ensimmäinen avioero hoidettiin hyppäämällä harkitsemattomasti kaoottiseen parisuhteeseen, jättämällä entinen työ ja muuttmalla paikkakuntaa. Vielä hyppäys taaksepäin. Ensimmäisessä avioliitossa ollut kriisi hoitui, muuttamalla puolison perässä toiselle paikkakunnalle ja vaihtamalla työpaikka. Vielä hyppäys taaksepäin... Äidin vakavaa masennusta minun ollessani teini-iässä hoisin holtittomalla elämällä parikymppisenä. Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset joskus 16 vuotiaana ja sen jälkeen ne ovat olleet melkein jokapäiväisiä seuralaisia.<br />
<br />
Lääkärin huoli "kykenetkö hillitsemään itsesi itsetuhosikanssa", huvitti. Olen kyennyt tähän saakka, ehkä nyt vielä pari viikkoa.<br />
<br />
En ole kokemut olevani masentunut, mutta elämä ei vain pääsääntöisesti ole kiinnostavaa. Toki siinä on hetkensä, mutta silti se on enemmän, kuin tylsä elokuva, jossa on huippuhetkensä, mutta jota ei silti kiinnosta välttämättä katsoa loppuun. Lukuunottamatta muutamia poikkeusjaksoja en ole ollut erityisen ahdistunut. Minusta maailma on tavattoman kaunis ja saan kokemuksia kauneudesta ja ilosta. Siksi jotenkin ajatus lääkkeistä tuntuu oudolta. Käsittääkseni ne leikkaavat pois niitä huonoja juttuja ja ylipäätään ääritunteita. Mutta jos elämäniloni on poissa nimenomaa kaiken "tasaisuuden" takia, niin auttavatko tasoittavat lääkkeet?<br />
<br />
Äidin sairastaminen ja traumaattinen toinen avioliitto ovat asooita, jotka olisi ehkä viimein syytä käsitellä. Minulla ei vain ole kauheasti intoa alkaa penkomaan kaikkea vanhaa paskaa, mitä siellä on. Lisäksi kun tähän yhdistää sen, että fibro on kunnolla aktivoitunut. Ranteisiin ja käsiin ja kaikkialle muualle sattuu koko ajan helvetisti. Silmät eivät toimi kunnolla, vaan näkö alkaa sumeta jo vähän lukemisen tai kirjoittamisen jälkeen. Niin eipä kaiketi ole ihme, että nyt ei vain huvita. En vaan jaksa,<br />
<br />
Olen niin pitkään pitänyt itseäni hengissä sillä, että olen "tehnyt itsestäni tarpeellisen", nyt pitänee yrittää jotain muuta,<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-_M5ZkrbAlCY/WKAoPgGgfhI/AAAAAAAAAVI/R9mP_pe2OwoO-Sx9-uBfgn0kkcGMpf0TwCLcB/s1600/demonit.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://4.bp.blogspot.com/-_M5ZkrbAlCY/WKAoPgGgfhI/AAAAAAAAAVI/R9mP_pe2OwoO-Sx9-uBfgn0kkcGMpf0TwCLcB/s320/demonit.jpg" width="316" /></a></div>
<br />
Pain Coming home: <a href="https://www.youtube.com/watch?v=akYnfVjSHeA">https://www.youtube.com/watch?v=akYnfVjSHeA</a>Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-82846889485136114582016-11-13T12:11:00.001-08:002016-11-13T12:11:55.954-08:00Vaikeat päivät<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-H3pm6kiXB-s/WCjDqXJhpfI/AAAAAAAAAUw/POUV7BzfKS0DE4NGcahuxlsbVOSIeBNNQCLcB/s1600/PA260617.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://1.bp.blogspot.com/-H3pm6kiXB-s/WCjDqXJhpfI/AAAAAAAAAUw/POUV7BzfKS0DE4NGcahuxlsbVOSIeBNNQCLcB/s320/PA260617.JPG" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
Isäinpäivä on yksi vaikeimmista päivistä vuodessa. Muut kaksi ovat äitienpäivä ja joulu. Miksi sitten näin. Ninä päivinä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Työkaveri pahoitteli häiritessään isäinpäivää, kun kysyi yhtä työasiaa. No empä minä isäinpäivää muutenkaan vietä. Isoisistä toinen oli kuollut ennen syntymääni ja toinenkin kuoli, kun olin vielä ihan pieni. Oma isäni oli hyvä isä, mutta hänenkin poismenostaan on yli kymmenen vuotta. Minulla ei myöskään ole puolisoa, joka olisi isä. Samaan aikaan tuntuu, että kaikilla ympärilläni olevilla on isä tai ainakin joku isän kaltainen vanhempi mies, setä, isoisä, isäpuoli...<br />
<br />
Tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Maailma on töynnä kaltaisiani orpoja nelikymppisiä. On miehiä, joilla ei ole isää, eikä lapsia, mutta eipä se sitä omaa subjektiivista kokemusta mihinkään muuta. Sitä tosiasiaa, että tällaiset päivät saavat minut tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Omalle isälle (tai äitienpäivänä äidille) sytytetyt kynttilät eivät sitä miksikään muuta. Sosiaalinen media pahentaa asiaa, "kaikki" toivottelevat hyvää isäinpäivää. Samaten mainokset ja markkinointi - sähköpostiin tupsahtaa meilejä "muistithan isäinpäivän". Vaikea olla unohtamatta.<br />
<br />
Ihan tyhmää tämä angstaaminen, mutta tämä on nyt vain se, miltä tuntuu. Miltä tuntuu, kun näyttää siltä, että kaikki muut ovat perheidensä parissa ja minä yksin kotona sairaana, eikä ole ketään, jota voisin edes pyytää käymään kaupassa. Ei varsinkaan juuri tänään, kun "kaikki" ovat isiensä ja puolisoidensa kanssa.<br />
<br />
Teemaan sopibaksi kappaleeksi olen valinnut Ugly Kid Joen "Cats in the Cradle" https://www.youtube.com/watch?v=B32yjbCSVpU<br />
<br />
Syy valintaan on se, että vaikka isäni oli hyvä isä, niin välejämme ei voi sanoa erityisen lämpimiksi. Onneksi näen veljeni hoitaneen isyytensä tytärtensä kanssa paljon paremmin. Tavallaan on aika pelottavaa, että tavallaan näen isäni menevän ja tekevän puolen itsessäni. Juuri sen, että on aina jossain menossa, eikä aikaa välttämättä aina ole läheisille. Ehkä on siis hyvä, ettei minulla ole niitä läheisiä.<br />
<br />
Toisin, kuin tuossa laulussa. Oma isäni oli tukena ja kuunteli ja auttoi aina, kun tarvitsin. Huolimatta siitä, että oli aina menossa. Itse asiassa aika usein olin äidin kanssa mukana isän työ- ja kokousmatkoilla. Ei välttämättä mikään tavanomaisin lapsuus istua autossa matkalla jonnekin ja viettää iltoja ja öitä hotelleissa. Ei ehkä ole ihmekään, että minusta tuli vähän levoton.<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-24584259270047325732016-11-06T04:39:00.001-08:002016-11-06T04:39:03.331-08:00Kun ihmisarvo mitataan vaa'alla<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://3.bp.blogspot.com/-W74yZGo4u0c/WB8ThNx89QI/AAAAAAAAAUg/3gseAjkkh7Msu7G-whXIWS9VBPPP_SgegCLcB/s1600/PA260649.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://3.bp.blogspot.com/-W74yZGo4u0c/WB8ThNx89QI/AAAAAAAAAUg/3gseAjkkh7Msu7G-whXIWS9VBPPP_SgegCLcB/s320/PA260649.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
Minä olen reilusti ylipainoinen nainen. Tällä hetkellä paino on about 100 kiloa. Painoideksi heittelee "merkittävän" ja "sairaalloisen" ylipainon välillä. Toisinaan olen ollut niinkin hoikka, että olen ollut "vain merkittävä" ylipaino.<br />
<br />
Pari vuotta sitten innostuin kuntoilusta ja siitä sitten keväällä myös juoksemisesta, Paino ei kuitenkaan oleellisesti tippunut, vaan olin tuossa "merkittävän" ylipainon ylärajoilla. Personal treinerini totesi yhden kymmenen kilometrin juoksin jälkeen, painoa vatvoessani, että onko sillä painolla lopulta niin isoa merkitystä. Kunto on loistava ja lääkärin mukaan veriarvot ovat ihanteelliset. Olisi todella kaunis ajatus, että voisi olla vain oma itsensä. Mutta kun se ei mene niin.<br />
<br />
Olen ollut ylipainoinen käytännössä koko elämäni lukuunottamatta paria lyhyttä pätkää, jolloin kovan dietin jälkeen sain painoni hyväksyttäviin lukemiin. Silloinkin sekä silloinen puolisoni, että äitini (sen jälkeen, kun silä oli tottunut hoikentuneeseen olemukseeni) totesivat, että "vielä viisi kiloa". Käytännössä siis minun olisi pitänyt painaa puolet siitä, mitä painan nyt kelvatakseni puolisolleni ja vanhemmilleni.<br />
<br />
Erityisesti äidilläni oli äärimmäisen vaikeaa hyväksyä pullukkaa olemustani "eikö sinulla ole jo hankala ollakin", "minä olen niin huolissani tuosta painostani", samalla, kun kuitenkin äidin viimeisinä aikoina olin ainoa, joka jaksoi kantaa äidin suihkuun ja muutenkin kannella ja nostella häntä, kun hänellä itsellään oli mennyt liikuntakyky.<br />
<br />
Vuosien mittaan olen oppinut kutakuinkin hyväksymään itseni. Omasta mielestäni nykyisessä on "vähän liikaa", mutta en kuitenkaan tavoittele mitään huikeaa tiputusta. Olen myös hyväksynyt sen, että minulla on paha tapa hoitaa itseäni ruualla ja olen auttamattoman huono muistamaan, ettei nälkää pitäisi päästää päälle. Myönnän, että olisin varmaankin terveepi hoikempana, mutta kun asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia.<br />
<br />
En ala nyt erittelemään syitä siihen miksi juuri minulla on vaikea tiputtaa painoa tai miksi en halua alkaa millekään uudelle hienolle dietille. Pikemminkin pohdin sitä, miksi MINUN painoni on ongelma MUILLE.<br />
<br />
Joskus vaikuttaa siltä, että mitä tahansa teenkin (menestyksekkäitä opintoja, kohtuullisen hyvä ura, hyvät verkostot, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen aktiivisuus jne.) jäävät aina painon varjoon. Jopa työkavereistani osa sanoo, että oot ihan hyvä tyyppi, jos vain tiputtaisit 5-30 kiloa. Onneksi toistaiseksi (tai en ole ainakaan huomannit) paino ei ole vaikuttanut uralla etenemiseeni. <br />
<br />
Oudointa oli, kun juttelin hyvän ystäväni ja hänen miehensä kanssa sinkkuudestani. He totesivat, että olen tavattoman kaunis ja jos olisin 30 kiloa hoikempi, niin minun ei varmasti tarvitsisi olla sinkku. Tavallaan olen samaa mieltä. On helppoa perustella yksin oloaan "väärällä" ulkonäöllä ja painolla sen perustelu on vielä helpompaa. Tottakai itsekin olen sen verran ulkonäkökeskeinen, että katson myös kumppanin ulkonäköä, mutta paino ei kuitenkaan ole se tärkein kriteeri. Toisille se ilmeisesti on kynnyskysymys. Ensin pitää olla painon kohdillaan ja sitten vasta katsotaan muuta ulkonäköä ja luonnetta.<br />
<br />
Satuttaako se, että toiset kommentoivat painoa? Satuttaa ja se satuttaa paljon. Se, että täpötäydessä yleisessä sekasaunassa (jossa kaikki ovat uikkarit päällä), kukaan ei halua istua viimeiselle vapaalle paikalle, joka sattuu olemaan vieressäsi, vaan mieluummin seisotaan. Satuttaako se, että sinulta kysytään aina, miten "kuntoremontti" ta "dietti" on edennyt, vaikka et edes sellaisella ole ollut tai että sinulle ollaan työntämässä milloin mitäkin "puhdistys" ja laihdutuskuuria. Kyllä se satuttaa.<br />
<br />
Juuri nyt keskityn työhöni ja siihen, että saan omaa päätäni järjestykseen ja että hyväksyn sairauksien ja vanhenemisen kehossani aiheuttamat muutokset. Juoksuharrastus oli pakko lopettaa ja moni muukin liikunta on vaikeaa, siksi minun pitää saada ensin pääni järjestykseen ja vasta sitten miettiä enemmän ruokavaliota. Toki tiedän, että jos olisin hoikempi, jotkut asiat olisivat helpompia, mutta kun jotenkin pitää saada pää ensin järjestykseen.<br />
<br />
Kukka Laakso kirjoitti blogissaan tästä aiheesta "Pullukka, sinusta on tullut rakas" http://blogit.kauneusjaterveys.fi/kukkalaakso/pullukka-sinusta-on-tullut-rakas/ Hän nostaa esiin mediassa olevan laihdutusohjelmien taka-ajatuksen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä sellaisena, kuin on, mutta vasta sitten kun paino on jo pudonnut. Itse elän juuri tuota. Koen, että muutoksen avain olisi siinä, että hyväksyisin itseni, mutta itsensä hyväksyminen tällaisena kuin olen nyt, ei ole hyväksyttävää.<br />
<br />
Läski sinkku on ihminen, joka on usein itsensä ja muidenkin mielestä sinkku siksi, että on läski. Ei minulle kukaan tule ihmettelemään, että miksi minä olen sinkku. Onhan se sanomattakin selvää. Sen sijaan hoikemmilta kanssasiskoiltani sitä udellaan useinkin. Tottakai tässä on ongelmia myös omien korvien välissä, sillä pidän miehiä, jotka nimenomaan ihailevat erityisen runsaita naisia, jotenkin pervoina.<br />
<br />
Kuka sitten mittaa ihmisarvoani puntarilla? Minä itse vai joku muu? Vai "kaikki"? Muiden asenteille en voi mitään. Omalle asenteelleni voin jotain. Jos en tee sille mitään, niin ollaan kierteessä, jossa en enää halua olla oma itseni. Asia vaatii työstämistä. Joka päivä.<br />
<br />
<span style="background-color: white; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 20px;"><a href="https://www.youtube.com/watch?v=LXIWRan3XGY&list=RDLXIWRan3XGY" target="_blank">Type O Negative - I Don't Wanna Be Me</a></span><br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-82120519016710567042016-10-30T04:39:00.002-07:002016-10-30T04:39:27.094-07:00Matkalla<div dir="ltr">
<br />
<div style="text-align: justify;">
Olen yksin reissussa "määmatkalla", kuten Henrika Rönkkönen (<a href="http://henriikkaronkkonen.blogspot.gr/2015/01/maamatka-sopii-erityisesti-ihan.html">http://henriikkaronkkonen.blogspot.gr/2015/01/maamatka-sopii-erityisesti-ihan.html</a>) ja moni muu nykysinkku sanoisi tai jos ei sanoisi, niin ajattelisi käsitteellisesti samaa asiaa kuitenkin.</div>
</div>
<div dir="ltr">
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
</div>
<div dir="ltr">
<div style="text-align: justify;">
Nautin tässä ihan itsekseni aamiaisen melkein autiolla hiekkarannalla. Vaihtoehtojen ois ollut. Ystävät pyysivät seuraansa, mutta päätin tulla tänne yksin. Mukava fiilis. Sitten mietin, olisiko kokemus parempi jaettuna. Tulin siihen tulokseen, että ei. Ehkä itsekästä, mutta en edes haluaisi jakaa tätä hetkeä.</div>
</div>
<div dir="ltr">
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-N2nz4pYpX24/WBWmWbNkmqI/AAAAAAAAATo/c-CrnC_ZsCIyKDlcYDm06UBX0srrLPH0ACLcB/s1600/20161024_095009%2B%25281%2529.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="180" src="https://1.bp.blogspot.com/-N2nz4pYpX24/WBWmWbNkmqI/AAAAAAAAATo/c-CrnC_ZsCIyKDlcYDm06UBX0srrLPH0ACLcB/s320/20161024_095009%2B%25281%2529.jpg" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Hotellipoika osoitti, että tässä hotellissa arvostetaan myös yksin matkustavia. Hyvä palvelu ja vielä sydämenmuotoon taiteiltu pyyhe koristeltuna ruusun terälehdin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-2DWLKpeA_i8/WBWnTkcBccI/AAAAAAAAAT0/zdLUD61vxJ8V83ZHKdFQMApjEWoV20HEgCLcB/s1600/20161025_142439.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://4.bp.blogspot.com/-2DWLKpeA_i8/WBWnTkcBccI/AAAAAAAAAT0/zdLUD61vxJ8V83ZHKdFQMApjEWoV20HEgCLcB/s320/20161025_142439.jpg" width="180" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<br />
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<3 p=""><div style="text-align: justify;">
Lentokoneessa luin lehtijutun, jossa parisuhteessa elävä toimittaja oli lähtenyt yksin "retriittimatkalle" ollakseen parempi äiti ja kumppani. Yksin matkustaminen sopii kyllä ihan kaikille parisudestatuksesta riippumatta, mutta miksi yksinmatkustava sinkku on säälittävä ja yksinmatkustava perheenäiti saa breikin arjesta, rentoutuu ja muuttuu paremmaksi ihmiseksi? Vai onko tämä vain taas niitä ajatuksia, jotka eivät lopulta ole edes omiani, vaan joita kuvittelen "kaikkien" ajattelevan? Jalostaako yksin reissaaminen? Ruotsalaisen matkaoppaan kanssa vierähti tovi jutellessa. Hänen mielestää yksin matkustaminen on ihan parasta. Tulee juteltua ihmisten kanssa, nähtyä asioita ihan uudella tavalla, eikä pääse pakenemaan maailmaa "tuttujen ihmisten kuplaan". Toki ainakin minä välillä reissussa pakenen ihan muutenvaan omaan kuplaani. On ihanaa olla matkalla itsekseen, siinä tulee omanlaisensa meditatiivinen tila. Eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, onko kotona ketään odottamassa vai ei.</div>
</3></div>
<div dir="ltr">
<div style="text-align: justify;">
<span id="goog_865949333"></span><span id="goog_865949334"></span><br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://2.bp.blogspot.com/-4k2TEYStJtM/WBWmdnk_GfI/AAAAAAAAATs/rntfHRVIJIM6Or2Fue6QacKVf1TWXJGwQCLcB/s1600/20161025_101703.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://2.bp.blogspot.com/-4k2TEYStJtM/WBWmdnk_GfI/AAAAAAAAATs/rntfHRVIJIM6Or2Fue6QacKVf1TWXJGwQCLcB/s320/20161025_101703.jpg" width="180" /></a></div>
<div class="" style="clear: both; text-align: center;">
(ei edes sitä yli 40v sinkkunaisen yleisintä ystävää, eli kissaa)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Muiden ihmisten tarkkailu on minusta aina ollut mukavaa ja olen myös tykännyt kuvata muita ihmisiä. Voi miettiä, millainen tarina ihmisen/ihmisten takana on ja myös sitä, nauttiiko hän yksinolostaan vai ei.</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-iZ71VP4ASCU/WBWnTZYrW-I/AAAAAAAAATw/R2fQ8E4-54w9i4S9rkeRdz1mluyWIndWgCLcB/s1600/20161029_152625.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="180" src="https://4.bp.blogspot.com/-iZ71VP4ASCU/WBWnTZYrW-I/AAAAAAAAATw/R2fQ8E4-54w9i4S9rkeRdz1mluyWIndWgCLcB/s320/20161029_152625.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://2.bp.blogspot.com/-AkEpN9VUehw/WBWnTzHeVOI/AAAAAAAAAT4/yKSh7CCTmDw-m0bF25pf_QbjR2gM6AefwCLcB/s1600/20161029_152637.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="180" src="https://2.bp.blogspot.com/-AkEpN9VUehw/WBWnTzHeVOI/AAAAAAAAAT4/yKSh7CCTmDw-m0bF25pf_QbjR2gM6AefwCLcB/s320/20161029_152637.jpg" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both;">
Muita ihmisiä katsellessa voi itse valita kiinnittääkö huomionsa enemmän niihin "kaikkiin muihin", jotka kulkevat pareina, vai niihin muihin yksinäisiin, joita heitäkin on loppujen lopuksi aika paljon. Eikä jokainen pariskunta näytä suunnattoman onnelliselta. Tosin monien pariskuntien katselemisesta tulee hyvälle tuulelle. </div>
<div>
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Matkaani mahtui myös vaellus Samarian rotkossa. Näytti siltä, että ainakin meidän bussissamme olin ainoa yksin vaeltaja, tosin matkalla tuli vastaan pari muutakin. Vaeltaminen on aina ollut minulle stärkeää ja vasta viime vuosina olen uskaltanut tehdä sitä yksin. Aviomies nro 1 oli monessa asiassa huono puoliso, mutta erämaassa pääasiassa hyvä vaelluskumppani (paitsi, jos tupakat sattuivat loppumaan). Vasta viime vuosona olen alkanut lähteä myös erämaahan yksin. Samarian vaellus oli rankka, mutta toisaalta (toisin, kuin Suomessa), oppaat ja puistonvalvojat pitivät yksinäistä vaeltajaa silmällä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-ZFrrxeeQgQc/WBXbRNxcK0I/AAAAAAAAAUM/Mb88fighduw6in4L_9GKG2hvgjHvGFrEACLcB/s1600/PA270728.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://4.bp.blogspot.com/-ZFrrxeeQgQc/WBXbRNxcK0I/AAAAAAAAAUM/Mb88fighduw6in4L_9GKG2hvgjHvGFrEACLcB/s320/PA270728.JPG" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tällä omalla määmatkallani on ollut kivaa. Olen toki huomannut, että pariskuntia katsellessa aina välillä iskee haikeus (Kuten Sonja Huhtaniskakin omassa lehtijutussaan kertoo <a href="http://www.lapinkansa.fi/vapaalla/poyta-yhdelle-lappilainen-sinkku-etsi-onnea-venetsiasta-ja-yllattyi-perusteellisesti/">http://www.lapinkansa.fi/vapaalla/poyta-yhdelle-lappilainen-sinkku-etsi-onnea-venetsiasta-ja-yllattyi-perusteellisesti/</a>), mutta pääasiassa mitään totaali masennusta ei ole tullut. Ylipäätään olen hämmästellyt sitä, kuinka onnellinen olen nyt ollut tämän syksyn alavirekauden jälkeen. Loppujen lopuksi yksin matkustamisen huonoin puoli on se, että itsestään ei oikein helposti saa kuvia, joten sitä on tullut kuvattua aika paljon omia varpaita :)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-nO12FiYjcn8/WBXb3JCsUZI/AAAAAAAAAUQ/-FLFlxvUoQAOGK9EXoOHfOxaPg1iPlzOwCLcB/s1600/20161025_115836.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="180" src="https://4.bp.blogspot.com/-nO12FiYjcn8/WBXb3JCsUZI/AAAAAAAAAUQ/-FLFlxvUoQAOGK9EXoOHfOxaPg1iPlzOwCLcB/s320/20161025_115836.jpg" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
</div>
Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-51363967321133383062016-10-17T08:56:00.000-07:002016-10-17T08:56:33.872-07:00Työ ja hyvinvointiOma hyvinvointi on ollut todella paljon tapetilla viime aikoina. Tästä syksystä voisi sanoa työn puolesta, että se on ollut "haastava". Kovat säästöpaineet ja toiminnan uudelleen organistointi ja kaikki muut työllistää. Omallekin kohdalle säästöt iskevät aika pahasti. Sinällään työpaikan puolesta ei juuri nyt tarvitse pelätä, mutta mietin sitä, ovatko tehtävät tulevaisuudessa sitä, mitä haluan tehdä. Katselen siis aktiivisesti ympärilleni. Valitettavasti sama tilanne tuntuu olevan muuallakin. Hain yhtä paikkaa ja prosessi oli jo aika pitkällä, kun taustaorganisaatio kesken rekrytointiprosessin ilmoitti, että paikkaa ei saakaan täyttää.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-5O2yvcJbhGk/WATsga0AmYI/AAAAAAAAASk/yQ4mFH5tNRMM55bcAUbE7NlT-44ATSWQwCLcB/s1600/portaat.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://1.bp.blogspot.com/-5O2yvcJbhGk/WATsga0AmYI/AAAAAAAAASk/yQ4mFH5tNRMM55bcAUbE7NlT-44ATSWQwCLcB/s400/portaat.jpg" width="223" /></a></div>
<br />
Olen jo kauan sitten tehnyt tilejä selväksi työn kanssa. En todellakaan anna 110% itsestäni. Annan sen verran, että työnantaja ja ihmiset, joiden kanssa työskentelen pysyvät tyytyväisinä. Töitä en tuo kotiin siinä mielessä, että erityisesti vatvoisin työasioita, mutta.... Kun muu elämä on aika olematonta. Lähinnä työtä ja "työperäisiä" harrastuksia (joista muuten taas yhden uuden osalta laitoin tänään hakemuksen menemään). Yhtälöön kun lisää vielä sen, ettei kotona ole odottamassa puolisoa, lapsia tai edes lemmikkieläintä, niin yhtälö on valmis. Koko elämä pyörii työn ympärillä tavalla tai toisella.<br />
<br />
En ole koskaan ajatellut olevani erityisen uraorjentoitunut, mutta näyttää pahasti siltä, että siihen suuntaan olen jotenkin ajautunut. Sen sentään nykyään tunnustan, että olen kunnianhimoinen ja pidän vallasta. Vallasta ja sen viihdyttävyydestä kirjoitan varmaan joskus enemmänkin. Mutta toisaalta kunnianhimo ja liika työorjentoituneisuus yhdessä eivät välttämättä toimi. Elämän pitäisi olla tasapainossa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://4.bp.blogspot.com/-mpmCnnTPY3s/WATu2LbjyrI/AAAAAAAAASw/MWN_rHhw5-EB4MMnOj5XuU8A7XeSoP_JwCLcB/s1600/Kolmikentta.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="256" src="https://4.bp.blogspot.com/-mpmCnnTPY3s/WATu2LbjyrI/AAAAAAAAASw/MWN_rHhw5-EB4MMnOj5XuU8A7XeSoP_JwCLcB/s320/Kolmikentta.jpg" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Sanotaan että työn, oman ajan ja perheeseen/parisuhteeseen käytetyn ajan pitäisi olla oikeassa suhteessa keskenään. Useimmat sinkut kai sanovat, että tuon "perhe" osaston voi ruksia pois. Itse lasken "perhe" elementtiin kuitenkin myös läheisimmät ystävät ja tietenkin oman lapsuudenperheen kaikkine lisäyksineen (sisarusten puolisot ja lapset ja heidän lapsensa...). Siitäkin huolimatta miulla paitsi ajallisesti, niin myös muuten työ on selkeästi kaikkein suurin. Työ vie siis aikaa, myös ajatuksia. Huomaan vapaaåpäivän aamuna herätessäni, että joku työhön liittyvä asia on heti mielessäni. Pohdin niitä lenkillä ja oikeastaan aina.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Yksinäisille sanotaan usein, että "hanki elämä". Minullahan kyllä on elämää ja jonkun silmissä elän kadehdittavan vauhdikasta elämää. Minulla on kuitenkin nyt tavoitteena oikeasti "hankkia elämä", siis sitä omaa elämää, joka ei liittyisi työhön. Muutama vuosi sitten kaveri tuumasi, että jos töistä tullessa kotona odottaa oksentava lapsi, niin ei paljon töitä mieti. Enkä minäkään miettinyt töitä kotona silloin, kun entisessä parisuhteessa kotona odotti juova mies. En nyt ajatellut hommata sairastavaa lasta tai (taas uutta) luonnevikaista miestä (tai koiraakaan...), mutta jotain tarttis tehrä.</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
Työ on kivaa, siksi kai minä noita hommia teenkin, mutta siitä pitäisi päästä irtautumaan muulloinkin, kuin pidemmillä lomilla. Mitä se muu voi olla? Jooga on nyt vallannut pikkuisen nurkan elämästä, yritän käydä siellä vähintään kerran viikossa. Valokuvauksesta jo sanoinkin (kotiläksyt valokuvauskurssille on vielä tekemättä). Keikoilla käyntiä voisi lisätä (nyt taitaa tulla kaksi keikkaa parin viikon sisällä). Mutta tuntuu siltä, että se, mitä ihan oikeasti tarvitsisin tasapainottamaan kuviota, ei ole ne omat jutut, vaan ongelma on tuolla "perhe/parisuhde" saralla. Ihan tästä syystä olen miettinyt, että pitäisikö minun muuttaa lähemmäksi omaa "perhettäni". Käytännössä siis lähemmäksi minulle tärkeää ystäväperhettä ja samalla lähemmäksi omia sukulaisiani. Toki olen miettinyt myös parisuhdetta, mutta vaikka sellainen kohdalle sattuisikin, niin ratkaisisiko se ongelmiani? Omalla kohdallani parisuhteet ovat yleensä tuoneet vain lisää ongelmia. </div>
<br />
Onko ratkaisu löytää joku, jonka kanssa paeta pahaa maailmaa vai käykö niin, että vaikka suhde löytyisi, niin maailma tavoittaisi silti? Onko parisuhteen tarjoama helpotus maailmantuskaan pelkkä kaunis harha?<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
The Sisters Of Mercy - Temple Of Love (Feat. Ofra Haza)<br /><a href="https://www.youtube.com/watch?v=TMETa77dUrg">https://www.youtube.com/watch?v=TMETa77dUrg</a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-70164980129638048772016-10-16T01:43:00.000-07:002016-10-16T01:43:01.914-07:00(Blogin) uusi alku<div style="text-align: justify;">
<b><i>Miksi kaivetaan blogi naftaliinista?</i></b></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mietin pitkään kaivanko tämän blogin naftaliinista vai aloitanko kokonaan uuden vai keksinkö kokonaan jonkun uuden kanavan ajatuksilleni. Päätin kuitenkin palata tämän äärelle. Bloggaaminen, sekä kirjoittajana, että lukijana on jäänyt aika vähiin. Nyt kuitenkin on alkanut tuntua, että on tarve kirjoittaa omia ajatuksia ulos. </div>
<div style="text-align: justify;">
Miksi sitten juuri blogi? Eikö oma päiväkirja ajaisi saman asian? Tai enkö voisi vuodattaa samoja vaikka facebookissa? </div>
<div style="text-align: justify;">
No kai sitä jotenkin ajattelee, että kaipaa ehkä "vuoropuhelua" tai ainakin tunnetta, että on jotenkin "jakanut" ajatuksensa. Ja facebookissa omalla nimellä ja naamalla julkaiseminen... nooh. Ehkä en halua esim. töissä leimautua niiden asoiden pohjalta, mitä täällä pohdin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://2.bp.blogspot.com/-PBVuaGZSvxw/WAMz4_hxxdI/AAAAAAAAARU/JtWVd-q8XXQpEJoA9Any_gilzxlBvvHTwCLcB/s1600/P6190164.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="240" src="https://2.bp.blogspot.com/-PBVuaGZSvxw/WAMz4_hxxdI/AAAAAAAAARU/JtWVd-q8XXQpEJoA9Any_gilzxlBvvHTwCLcB/s320/P6190164.JPG" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<i><b>Blogin profilointi</b></i></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mistä sitten olen ajatellut kirjoittaa? </div>
<div style="text-align: justify;">
Jatkossakin olen ajatellut kirjoitella sinkkuelämästä ja elämästä ja ihmissuhteista ja varmaan myös jonkin verran työstä. Työstä nyt lähinnä yleisellä tasolla ja siitä näkökulmasta, miten se ylipäätään vaikuttaa vaikka siihen sinkkuelämään tai sinkkuelämä työhön. Se onkin teema, jota olen aika paljon viime aikoina miettinyt. En tiedä muista, mutta aika vähän saa lukea ns. sinkku-uranaisista tai ainakaan näin omaan ikäluokkaan kuuluvista sellaisista. Muutenkin toisinaan tuntuu siltä, että maailma on rakennettu parisuhteessa eläville ja jos työ vie suurimman osan ajastasi, niin eipä sitä parisuhdetta oikein edes ole aikaa etsiä mistään.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kirjoitan varmaankin myös masennuksesta ja kivuista, jotka ovat toinen teema, joka nyt vain on aika iso pala elämää. En koe olevani masentunut sillä tavalla, että se olisi sairaudeksi luokiteltavaa masennusta, mutta tiedostan, että ei ole ihan terveen mielen merkki pohtia itsensä tappamista käytännössä joka päivä. Kirjoitan myös siitä, miten tätä asiaa on terveydenhuollon puolella käsitelty. Nyt joku nokkelin voi hoksata, että jos olisin saanut asiaan apua sieltä, niin tuskin kirjoittaisin siitä täällä. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Todennäköisesti tulen kirjoittamaan myös syvällisemmistä ja filosofisemmista asoista liittyen edellämainittuihin teemoihin. Esimerkiksi kivun "tarpeellisuudesta" ja siitä, miten koen maailman ylipätään.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<b><i>Mitä uutta (uusvanhaa)?</i></b></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Olen kaivanut naftaliinista myös vanhan valokuvausharrastukseni, joten ajattelin, että blogissa voisin julkaista myös ainakin joitain valokuvia, vähintään yksi/postaus. Itse pidän kuvista ja kuvituksesta ja onhan kuvia ihan kiva käyttääkin jossain, eikä vain kuvata. Jos oikein riehaannun, niin saatampa tehdä joskus postauksen ihan kuvatarinana.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Musiikkilinkkejä ja -vinkkejä. Edelleen musiikkimakuni kallistuu sinne raskaammalle puolelle ja jotta homman kokonaisuus toimisi, niin pyrin löytämään aina postauksen teemaan sopivan kappaleen. Kaikki kappaleet eivät YouTubesta löydy, mutta saatan myös vinkata biisejä lukian itsensä etsittäväksi.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tähän mietin ensin paljon synkempää kappaletta, mutta sitten muistin tämän:</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
</div>
<div style="text-align: center;">
<i><span style="background-color: white; color: #333333; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 13px; text-align: start;">"But I'm not dead, at least not yet </span></i></div>
<i><div style="text-align: center;">
<i><span style="background-color: white; color: #333333; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 13px; text-align: start;">Still alone, still alive, Still unbroken</span></i></div>
<span style="background-color: white; color: #333333; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 13px; text-align: start;"><div style="text-align: center;">
<i style="background-color: transparent; text-align: justify;"><span style="text-align: start;">I'm still alone, still alive, </span></i></div>
</span></i><span style="background-color: white; color: #333333; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 13px; text-align: start;"><div style="text-align: center;">
<i>I'M STILL UNBROKEN"</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i><br /></i></div>
<div style="text-align: center;">
Hyvät ystävät, saanko esitellä: Lynyrd Skynyrd ja Still Unbroken</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
</span><span style="background-color: white; color: #333333; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 13px; text-align: start;"><div style="text-align: center;">
<a href="https://www.youtube.com/watch?v=Vw_6eUgpo30" target="_blank">https://www.youtube.com/watch?v=Vw_6eUgpo30</a> </div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<b><i>Katsotaanpa mihin taas tie vie, tervetuloa mukaan matkalle.</i></b></div>
<div style="text-align: left;">
<b><i><br /></i></b></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-S2LLJCXJC-k/WAM9ThVXwbI/AAAAAAAAARs/m91IqyOexL4QkybyC4xXfRJWKd0UQjMrACLcB/s1600/Pitkospuut.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-S2LLJCXJC-k/WAM9ThVXwbI/AAAAAAAAARs/m91IqyOexL4QkybyC4xXfRJWKd0UQjMrACLcB/s320/Pitkospuut.jpg" width="179" /></a></div>
<div style="text-align: left;">
<b><i><br /></i></b></div>
<div style="text-align: left;">
<b><i><br /></i></b></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
</span><br />
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /><span style="background-color: white; color: #333333; font-family: Roboto, arial, sans-serif; font-size: 13px; text-align: start;"></span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-81237178358810926792015-05-14T00:45:00.000-07:002015-05-14T00:45:17.468-07:00KiitollisuusTämä talvi ja kevät ovat olleet vaikeaa aikaa. En tiedä miksi... olen välillä ollut ihan äärimmäisen masentunut ja välillä vähemmän masentunut. Nyt pahin tuntuu kuitenkin olevan takana.<br />
<br />
Siedän huonosti tasaista elämää (tästähän on ollut puhetta...). Huono tavallisen arjen sieto johtunee siitä vuoristorataelämästä, jota joskus olen viettänyt. Kun aikanaan tuli kotiin, eikä tiennyt mikä siellä odottaa (ruusukimppu, vai nyrkki nenuun), niin onhan se tavallaan aika tylsää, että nyt viikon reissun jälkeen kotona odottaa tiskipöydälle unohtunut kahvikuppi. Hyvässä tai pahassa kukaan ei odota, eikä ketään oikeastaan kiinnostakaan missä olen ollut ja mitä tehnyt.<br />
<br />
Hirvittävä elämänvaihe taustalla saa tavallisen arjen tuntumaan... no tavalliselta arjelta. Erästä muinoista baarituttua lainatakseni "ihan mitä vaan, kunhan ei keskiluokkaista hevonpaskaa" ja mitä elämäni nyt on? Keskiluokkaista hevonpaskaa... Hieno asunto, keskivero auto, hyvä työ, jonkinlainen asema, rahaa tuhlattavaksi. Jep, aika keskiluokkaista.<br />
<br />
Mutta siis se kiitollisuus... Ihan viime päivinä lähipiirissä on ollut vastoinkäymisiä, erään ystävän mies vokottelee hänen kavereitaan, toisen mies ei hyväksy tulossaolevaa lasta ja osoittaa sen, kolmas on sairastunut vakavasti. Kevyemmällä tasolla aika moni valittaa kumppaniensa välinpitämättömyyttä, ympäri kämppää leviteltyjä vaatteita tai heikohkoa rahatilannetta. Kaikissa näissä asioissa olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Itseellisen naisen itsenäinen elämä. Ei muita huolehdittavana, kohtuullisen hyvä terveys, erinomaisessa kunnossa olevat raha-asiat. Bonuksena haastava, mutta ajoittain yllättävälläkin tavalla käsittämättömän palkitseva päivätyö, antoisa vapaaehtoistyö, ystävät, jotka välillä aiheittavat hermoromahduksia, mutta ovat silti ystäviä.<br />
<br />
Olen siis kiitollinen kaikesta tästä. Miesasioiden suhteen olen lakannut välittämästä ja odottamasta asioita ja huomannut, että ympärillänihän on varsin mukavia miehiä. Jos en välitä siitä, mitä muut sanovat, niin nuo ihmissuhteet ovat varsin antoisia. Miksi stressaisin toisen sitoutumiskyvyttömyydestä, kun en nyt varsinaisesti itsekään jaksa ajatella yhteistä elämää?<br />
<br />
Pientä muutosta on silti ilmassa. Asuntokaupat jäivät... tämä aika ja tällainen asunto. Mitäpä tuosta. Levittelen taas tavarani ja asetun arkeen, kun ei tarvitse miettiä tulossaolevia näyttöjä. Työrintamalla laitoin työhakemuksen.. kun asunto ei ole mennyt, niin työpaikka on tutusta kaupungista. Yhtään aliarvioimatta omaa osaamistani ja ammatillista tasoani, tuo paikka olisi aikamoinen harppaus. Asema ja vastuu tehtävässä olisivat ihan omaa luokkaansa, samalla se ei kuitenkaan olisi ns. liian näkyvä oman alani ulkopuolella. Mutta katsotaan...Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-51099071508717556852015-04-06T02:42:00.003-07:002015-04-06T02:48:54.388-07:00TyöstäAsioiden työstäminen, sairastelu ja matkustaminen ovat saaneet aikaan pienoisen muutospaineen. Työasioiden kipuilu on mennyt ohi. Taas kerran olen sisäistänyt sen, että kaikkia ei voi miellyttää. Itseasiassa useimpina päivinä ei voioikeastaan minun hommissani miellyttää ketään. Oleellisempaa lienee se, että joinain päivinä työpäivän vaihtuessa iltaan tiedän toimineeni oikein.<br />
<br />
Elämässä pääsisi helpommallakin, mutta minusta ei taida sellaiseen olla. Jokin minussa haluaa saada aikaan muutosta asioissa. Vuosia sitten jossain testissä sain tulokseksi sen, että minusta ei ole käsittelemään todella vaikeita asioita. Se on kyllä muuttunut. Ei varmaan olekaan niin vaikeaa asiaa, etteikö se olisi jo tullut vastaan ja ettenkö olisi sitä kyennyt hoitamaan. Sen hyväksyminen, ettei toisen ongelmia voi ratkaista, voi vain olla apuna niiden ratkaisemisessa, on hyvin tärkeää.<br />
<br />
Meistä jokainen elää omaa elämäänsä (myös töissä) ja tekee omia valintojaan, toinen voi olla avuksi tai yrittää opastaa oikeaan suuntaan, mutta toisen puoelsta valintoja ei voi tehdä.<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-75990665638256281652015-02-27T05:16:00.001-08:002015-02-27T05:16:31.748-08:00Ovet avoinnaOlen sarastellut tässä viime aikoina ja nyt, kun olo alkaa vakautumaan on ollut aikaa mietiskellä asioita. Kuten edellä kerroin, niin tutkimusmatka omaan menneisyyteen on ollut avartava. Olen löytänyt sellaisia jollain tapaa aina pohjalla olleita asioita itsestäni, jotka olen syystä tai toisesta kieltänyt.<br />
<br />
Vapauden kaipuu on aina ollut läsnä elämässäni. Ehkä silloin aikanaan tein valinnan kotikylän pojan ja ensimmäisen mieheni välillä siksi, että jälkimmäinen vaikutti halukkaammalta jakamaan unelmani matkustamisesta ja maailmalle lähtemisestä. No, myöhemmin tajusin, ettei se ollut hän, eikä kyllä toinenkaan mieheni, joka olisi siihen alkanut. Elämäni eri vaiheissa olen antanut monet pakit ihan mukaville tyypeille, joista olen nähnyt, että he haluavat erilaisia asioita, kuin minä.<br />
<br />
Vanhoissa päiväkirjoissa mietin lapsien hankkimista ja sitä, olenko siihen valmis. Jossain vaiheessa ajattelin, että luonnollisesti haluan lapsia, mutta se ajatus katosi jonnekin. Ehkä ensimmäisen miehen ongelmiin, tai siihen, että en itse oikeasti lapsia halunnut. Lapsia tärkeämpää minulle oli oma henkilökohtaine vapaus ja mahdollisuus toteuttaa itseäni. Ja mitenhän siinäkin sitten kävi?<br />
<br />
Mutta miten nyt? Olen tehnyt päätöksen, etten enää halua lapsia. Päätös on siinä mielessä pysyvää laatua, että odottelen sterilointiaikaa. Tietenkin (koska elämä on arvaamatonta), pieni mahdollisuus asiaan on olemassa, mutta koska en isommin ole lapsia koskaan halunnut, niin mihimpä se tästä muuttuisi?<br />
<br />
Muuttaminen pienempään asuntoon on samalla myös osin luopumista pienestä ajatuksesta siitä, että joku muuttaisi tähän kanssani. Tai että ylipäätään asuisin vielä jonkun toisen kanssa. Suhteita saa olla, saattaa tulla ja jotain onkin, mutta perinteinen parisuhde? No katsotaan. Minulla on taipumus ihastua silmittömästi ja sitten taas palata maanpinnalle ja se varmaan jatkuu tulevaisuudessakin. Ja se tuntuu mukavalta. On hienoa tuntea sellaisia tunteita.<br />
<br />
On mukavaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa asioita ja tehdä asioita. On kuitenkin hirmuinen taakka laittaa se kaikki yhden ihmisen harteille. Minulla on hyviä ystäviä jakamassa arjen iloja ja suruja ja halutessani miesten ihailua, saan sitä kyllä. Pari vuotta elämässäni, jos nyt ei tärkeimpänä tavoitteena, niin kuitenkin isona tavoitteena on ollut parisuhde ja olen kyllä oikeasti yrittänyt sellaista etsiä. Muutamista yrityksistä olette täältä saaneet lukeakin... Mutta se ei enää ole tavoite. Jos sattuu kiinnostava ihminen kohdalle, niin tutustun, mutta en enää ajattele jaettua arkea ja asuntolainaa.<br />
<br />
Näiden asioiden ajatteleminen on helpottanut kummasti. Ihan kuin olisi taas palaamassa oikeille raiteille.<br />
<br />
Miesasioiden suhteen olen muutaman kerran tapaillut yhtä mukavaa kaveria. En ole mitenkään tyypilliseen tapaani ihastunut, mutta meillä on ihan mukavaa. Mies on älykäs ja aika sivistynyt. Tosin tiedän, että kun sitä älytöntä ihastusta ei ole, niin tämä tuskin on loppuelämän romanssi, mutta ompahan jotain tässä hetkessä.<br />
<br />
Juuri sitä minä haluan elämässäni muutenkin. Hyviä ja mukavia asioita tässä hetkessä, tässä elämäntilanteessa. Mahdollisuuksia tehdä kiinnostavia juttuja ja tarttua mahdollisuuksiin, ilman että ensin mietin sitä, mitä mieltä joku toinen on asiasta. Jos haluan vaikka lähteä vuodeksi reissaamaan ympäri maailmaa, niin sitten lähden. En halua enää asunnon, ihmissuhteiden tai työn pidätellä minua.<br />
<br />
Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja minä olen niille avoinna :)Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-56069687577693177192015-02-24T23:41:00.001-08:002015-02-24T23:41:08.790-08:00Muistelmia ja muutoksen tuuliaKuvittelin, että muut kirjoitusharjoitukset aktivoisivat blogiakin, eivät aktivoineet, mutta nyt kuitenkin taas täällä.<br />
<br />
Tekemäni itsetutkiskeluharjoitus vanhoja päiväkirjoja lukemalla ja kirjoittamalla on tuottanut tulosta. Ensinnäkin on hämmentävää, että kuinka sitä ihminen alkaa uskoa itselleen kertomiinsa valheisiin. Esimerkiksi mietin viimeisimmän avioeron jälkeen usein, miksi eräs nuoruuden aikainen ihastus vieraili unissani usein. Olin muistoissani laittanut henkilön kategoriaan "säännöllinen pano" ja unohtanut kaiken muun. No vanhola päiväkirjoja luettuani totesin, että suhdehan oli kaikkea muuta. Siinä oli ihminen, ainoa ihminen, joka koskaan on luvannut pitää minusta huolta, mitä ikinä minulle tapahtuukin. Ihminen, joka ensimmäisenä sanoi rakastavansa minua ja ihminen, joka oli valmis laittamaan oman elämänsä sivuun aina, kun tarvitsin häntä. Ihminen, joka katsoi sivusta välillä täysin päättömiä sekoiluitani ja hyväksyi minut silti sellaisena, kuin olin.<br />
<br />
Olin unohtanut kaiken tuon, mutta ilmeisesti alitajuntani sen muisti ja säännöllisesti lähetti minulle hänestä unia. Päiväkirjoja lukiessani tuli sellainen olo, kuin joskus elokuvaa katsoessa, kun näkee päähenkilön tekevän vääriä valintoja ja tekee mieli huutaa ääneen, että "toope! älä nuin tee!, etkö sä tajuu!!!" Mutta siis elämä meni niin, etten valinnut tätä ihmistä, vaan valitsin miehen, josta tuli sittemmin ensimmäinen aviomieheni, jossa toki oli hyviäkin puolia, mutta joka itsekin sanoi, ettei oikein osannut olla tukenani, koska koki, etten tukea tarvitse ja joka oli hyvin säästeliäs rakkauden tunnustuksissaan.<br />
<br />
Toisaalta elämä olisi varmasti ollut hyvin erilaista, jos olisin alkanut aikanaan seurustelemaan kotikylän pojan kanssa. Hyvin toisenlaista...<br />
<br />
Päiväkirjoista nousi esille myös melkoinen sekoilu. Normaalistikin kaiketi aikuistuva ihminen saattaa bilettää ja käyttää paljon alkoholia, mutta kyllä varmasti jo tuolloin oli olemassa pohja siihen, mikä myöhemmin kulminoitui toisen aviomiehen kanssa.<br />
<br />
Teksisi mieli laittaa tuolle nuoruuden rakkaudelle viestiä ja pyytää anteeksi. Mutta eräistä yhteisten ystävien puheista päätellen en ehkä halua enää vuosien jälkeen sekoittaa hänen elämäänsä.<br />
<br />
Monta muutakin ihmistä päiväkirjoista nousi esille. Ja sieltä nousi esille kuva tavattoman älykkäästä, mutta sosiaalisesti kömpelöstä nuoresta naisesta, joka haki hyväksyntää ja jolla oli hankaluuksia sopeutua ympäristöön. Sieltä nousee myös esiin ystävien merkitys.<br />
<br />
Ystäviin liittyy toinen muistojen kertoma valhe. Elikkä päiväkirjojeni mukaan tiesn, äidin olleen mielisairaalassa ja puhuin silloin jopa asiasta isän kanssa. Pyöritin yksin minun ja isän taloutta, yritin käydä lukiota ja osallistuin varmaan miljoonaan erilaiseen vapaaehtois ja harrastusaktiviteettiin. Mutta itselleni olen väittänyt (muistoissa), että luulin äidin olevan astman takia laitoshoidossa. Minulla on tunne, etten juuri kenellekään kertonut äidin hoidossa olosta. Pitäisi varmaan kysyä sen aikaisilta kavereilta, tiesivätkö he sen, että asuin yhden loppu kesän ja syksyn isän kanssa kahdestaan äidin ollessa mielisairaalassa. Jostain syystä luulen, että en juuri asiasta puhunut. Se kun sattui vaiheessa, jossa kaveripiirini vaihtui yläasteelta lukioon siirtyessäni.<br />
<br />
Otsikkona taisi olla... mustoja ja muutoksen tuulia...<br />
Elikkä ne muutokset. Itsetutkiskelu on nostanut esille myös vanhoja haaveita ja ymmärrystä omasta itsestäni. Vapaus on aina ollut minulle tärkeä asia, mahdollisuus joka hetki valita uudelleen. Välillä ja varsinkin parisuhteissa se on päässyt unohtumaan. Viimeisten viiden vuoden aikana olen kouristuksenomaisesti yrittänyt "asettua aloilleen". Olen saavuttanut työssäni isoja asioita ja hankkinut itselleni hienon kodin, mutta silti olen tyytymätön.<br />
<br />
Muutoksen siemen lähti siitä, kun naapuri aikoi pyytää tutulta kiintistönvälittäjältä arvion kodistaan. Pyysin siis että sama välittäjä kävisi katsomassa tämänkin. Välittäjän arvio asunnosta yllätti positiivisesti ja kyllä... nyt tämä aikanaan unelmoitu ja syksyllä hartaudella rempattu kämppä menee myyntiin.<br />
<br />
Halvempi asunto antaa enemmän mahdollisuuksia. Sen voi helpommin myydä tai vuokrata, jos haluaa vaihtaa maisemaa. Se mahdollistaa opnto- vuorottelu- ja muut vapaat ja ennen kaikkea se takaa sen, että on mahdollista matkustella huolettomammin. Hieno asunto, ihana piha ja muut eivät ole minulle itseisarvoja.<br />
<br />
Hurjaa... päätöksen syntyminen tuntuu helpottavalta. Muuttaminenhan ei ole mukavaa, mutta se menee. Oleellista on se, että pitkästä aikaa olen innoissani siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-4515515468003442652015-01-18T07:06:00.001-08:002015-01-18T07:06:45.325-08:00Uusi Vuosi!!Kirjoittelin tuossa itselleni näkemystä viime vuodesta ja totesin, että melkoista kipuilua se on ollut. Toisaalta edellinen vuosi oli enemmän kipuilua, joten ei nyt kovin paha vuosi ollut.<br />
<br />
Edellisen postauksen jälkeen totesin, että miesjuttuni alkoivat käydä yhä absurdimmiksi. Kävin treffeillä, mies oli mukava ja jopa kiinnostava... mutta treffien jälkeen pari päivää, niin ilmoitti sitten laittaneensa edelliden deittinsä paksuksi. Jäi se juttu sitten siihen. Hänellä oli muutenkin kaksi alle kouluikäistä lasta, joten ei ehkä ihan olleet meillä elämäntilanteet samanlaisia.<br />
<br />
Mutta mitä muuta? Kipuilua, kuinkas muuten. Töitten kanssa. Mietin, että miksi en itse anna itselleni tunnustusta hyvästä työstä. Muiden ohjeet tuntuvat latteilta ja ihan vääriltä. Tyypillinen neuvo on, että "älä tee niin paljon". Minusta parempi voisi olla se, että miten pidät pääsi ja mielesi vireessä, että saat aikaan niin paljon, että sinusta tuntuu hyvältä. Mutta tämä aikahan on "hölläilyn ja löysäilyn" aikaa. On epämuodokasta sanoa toiselle, että ihan oikeasti sulla ehkä pitäisi haastaa itteäsi vähän enemmän, niin saattaisit nauttiakin asioista. Tai ehkä pikemminkin niin, että pitäisit sitä henkistä peruskuntoa yllä, niin tietyt asiat ei tuntuisi niin raskailta. Esimerkiksi nyt vaikka kirjoittaminen, En ole koskaan kuullut, että tyhjän arkin syndroomaan auttaisi se, että kirjoittaisi VÄHEMMÄN, ratkaisu on se, että kirjoittaa ja tekee jotain ja pyrkii saamaan oikean vireen päälle.<br />
<br />
Jep, minua väsyttää enemmän asioiden välttely ja tekemättömyys, kun se, että tekisin liikaa asioita. Esimerkiksi ensi viikko. Minulla on kaksi aika isoa juttua, joiden valmisteluun menisi ehkä n. 4 tuntia intensiivistä työätä. Olenko tehnyt sitä? No en. Olisinko voinut tehdä... hmm... ehkä olisin voinut jättää sohvalla makoilua ja facebook-pelejä vähemmälle ja oikeasti tehdä asioille jotain.<br />
<br />
Itsekin aika paljon psykologiaa ja ihmisten valmennusta opiskelleena, tiedän, että minä en nyt kaipaa "armollisuutta itselleni", minä kaipaan vanhanaikaisesti kuria ja ryhtiä hommiin. Tavoitteita, päämääriä ja selkeyttä. Kyllähän sitä väsyy, kun ei valmistele mitään ja ahdistuneena menee sitten ja yrittää vain selvitä pienimmän mahdollisen panostuksen taktiikalla.<br />
<br />
En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta asetan kyllä tavoitteita. Tämän vuoden tavoite on parantaa elämän laatua rajoittamalla passiivista ruutuaikaa. Passiiviseksi ruutuajaksi lasketaan sohvalla loikoilu, facebuukkailu yms. Kirjoittamista, blogin tai minkä tahansa tyhjänpäivääisemmänkään teksin osalta en laske tuohon vähennettävään kategoriaan. Kirjoittaminen on hyvää harjoitusta ja jo lyhyessäkin blogikirjoituksessa pitää pystyä hallitsemaan jonkinlaista kokonaisuutta ja se on juuri sitä, mitä minä elämääni tarvitsen. Sirpaleiden sijaan kokonaisuuksia. Vaikka pieniäkin. Ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan.<br />
<br />
Ja joo... miesasioissa olen nyt virallisesti luovuttanut. En oikeasti jaksa tavata enää yhtään ketään. Irtotavarakin tuntuu olevan turhan vaivalloista, joten jos siinä suhteessa ottaisin tavoitteekseni pysäkin asiasta erossa. Jos sitten jäisi aikaa ja energiaa muuhun elämään.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-13688857317421754932014-12-07T04:54:00.000-08:002014-12-07T05:08:59.283-08:00Surkuhupaisaa?Tässä voisin taas kertoa pienen tositarinan tämän sinkkunaisen "villistä" sinkkuelämästä. Joku aika sitten olin ystävä pariskunnan kanssa baarissa. Ystäväni ei millään ymmärrä, miksi olen sinkku (noin upea nainen... hmmm). Nooh, baarissahan sitten tuli pienessä sievässä oleva herrasmies minua iskeskelemään. Mikäs siinä oikein hyvän näköinen, noin minun näkökulmastani ja itsekin olin kiinittänyt häneen aikaisemmin huomiota. Ihan asiallisen oloinen mies pyysi anteeksi häiriötä, ja kysyi ystävältäni, saisiko hän jutella kanssani hetken. No mikäs ettei. Kaverini meniasi haljeta jo liitoksistaan, kun näki tässä minulle mahdollisuuden.<br />
<br />
Herrasmies aloitti jutun kysymällä olenko paikkakunnalta x, vastasin, että empä ole, johon hän vastasi, että "et vielä". Koska kyseinen paikkakunta on minulle tuttu (exä nro 1 oli sieltä kotoisin), kyselin häneltä, mistä päin jne. Tyyppi kertoi tien ja aika suoraan töksäytti, että lähdenkö sinne hänen kanssaan kasvattamaan lapsia. Ööö... siis lapsia, joita hänellä ei <b>vielä </b>ole. Reippaasti päälle nelikymppisenä en nyt varsinaisesti ole enää iässä, jossa suunnitellaan isoja perheitä, joten kysyin herran ikää. Kolmenkymmenen sanoi olevansa. Ja ihan selvästi kyllä tiedosti, että minä olen häntä vanhempi. En nyt kovin ikärasisti ole, mutta minä en erityisemmin pidä "puumanmetsästäjistä". Yleensä sellaiset ovat vailla minulta asioita, joita minulla ei ole heille tarjota.<br />
<br />
Herra teki seuraavan muuvinsa ja alkoi hamuilemaan ahteriani ja yritti pussata. No periaatteessa kivan näköisen miehen pussaaminen nyt ei ole maailman kamalin asia, mutta edelleenkään en oikein tiennyt, mitä mieltä olisin asiasta. Sitten hölösuinen (kaikella rakkaudella) kaverini tuli paikalle ja aloitti kuulustenun... Oliko miehellä kolmenkympin kriisi, mitkä hänen aikeensa olivat ja, että "ei Reflection ei lähde tänään luoksesi yöksi". Kaikki tämä niin kovalla äänellä, itse en saanut sanaakaan väliin. Onneksi kaverin mies tuli silloin paikalle ja sanoin haluavani aikalisän ja käskin kaverini miehen jututtaa herraa hetken, kun itse raahasin kaverini hetkeksi pois, ennen kuin hän antaisi tyypille puhelinnumeroni, kysymättä minulta mitään.<br />
<br />
Kuinkas sitten kävikään. Kävin kaverini kanssa tupakalla ja kun tultiin takaisin, niin hänen miehensä oli vähän hiilenä. "Ihailijani" oli sujuvasti vaihtanut lääppimisensä ja pussailuyritystensä kohdetta... Kaverini kohtuullisen karun näköiseen mieheen. Kun tämä ei ollut alkanut millekään ("hyvä etten vetänyt turpiin, kun alkoi naamaa lääppiä"), (ex-)ihailijani siirsi huomionsa uuteen <b>mieheen</b>.<br />
<br />
Että semmoista... ja kaverini vielä kehtasi väittää, ettei minulla <b>VOI </b>olla niin huono mäihä miesten kanssa, kuin olen kertonut. Kyllä voi. Edellinen episodi on aikalailla sitä, mitä "mieselämäni" viimeaikoina on ollut. Elämä, jossa tyyppi, jonka kanssa keväällä seukkasin, liikkuu nykyään parhaan kaverinsa exän kanssa (joka on samalla yksi niistä harvoista ihmisistä, joita en voi sietää). Jossa tutustun mukavaan mieheen, jonka kanssa voisi olla jotain ja pongaan hänen feisbookissaan kuvan hänestä yhdessä jonkun naisen kanssa (ja alla olevassa keskustelussa nainen kirjoittaa "joo tällaisen kanssa nykyään liikun"), samalta päivältä, kun herra laittaa minulle viestiä "mitä sulle kuuluu, koska voidaan tavata".<br />
<br />
Että tällaista mun mieselämään. <!--3--><!--3-->Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-26794142571385110752014-11-28T23:42:00.001-08:002014-11-28T23:42:45.659-08:00Pienet miehet pitkät varjot, elikkä luopuminen eräästä unelmasta.Tällä viikolla jouduin luopumaan yhdestä lapsuuden unelmasta menneisyyteni takia. Pikkutytöstä lähtien olen tuntenut vetoa yhteisten asioiden hoitamiseen ja sen myötä ja varsinkin erottuani exä nro 2:sta olen myös hakeutunut sellaisiin tehtäviin. Huonoina päivinä sanon sitä toisten paskan lapioimiseksi, parempina päivinä se on parasta mitä tiedän. Saada muutoksia aikaan ja aidosti vaikuttaa asioihin.<br />
<br />
Mitä sitten tapahtui. Voisi kai sanoa, että työni on huomattu ja saanut arvostusta. Hienoa sinällään. Sitä myötä minulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä vielä isompiin saappaisiin. Paljon isompiin. Mitään takeitahan siitä ei olisi, että todella olisin pyrkimistä pidemmälle päässyt, mutta silti. Samalla prosessi olisi avannut minulle paljon muitakin ovia. Mutta... Niin MUTTA....<br />
<br />
Kaikkiin asioihin sisältyy julkisuutta, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Tähän enemmän. Siinä määrin, että jo pelkkä prosessiin lähteminen olisi tarkoittanut ainakin nimen esillä oloa eri foorumeilla. Foorumeilla, jossa se näkyisi exällenikin. Ja vaikka sinällään olisi mahdollista, ettei exä itse asiaa huomaisi, niin joku hänen tuttavansa enemmän kuin todennäköisesti kertoisi, mitä hänen ex vaimonsa suunnittelee.<br />
<br />
Menneisyyteni ei ole kaunis, eikä se missään tapauksessa kestäisi sitä, että sieltä tongittaisiin kaikki törky, mitä sieltä löytyy. Olen luottanut vääriin ihmisiin, uskonut hyvää ihmisistä, joissa ei sitä hyvää ole ollut ja ennen kaikkea itse tehnyt sellaisia typeryyksiä, joista en suuremmin ole ylpeä. Toki olen muuttunut. Siitä kuuden vuoden ajanjaksosta, jonka vietin henkilökohtaisessa helvetissäni, olen muuttunut paljon. Toivottavasti parempaan suuntaan. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi ja menneisyydessäni on ihmisiä, jotka mielihyvin repisivät ne asiat esille, joko saadakseen muutaman ylimääräisen euron tai ihan vain siksi, että haluavat vahingoittaa minua.<br />
<br />
Kyynistä? Jep onhan se. Julkisuutta tavallaan työnkin puolesta tutkiskelevana, tiedän että oikeanlaisella toiminnalla voisin torjua vihamielisten ihmisten hyökkäykset. Mutta en taida olla siihen vielä valmis. <br />
<br />
Joskus "ein" sanominen on helpottavaa. Tällä kertaa se sattui. Ja sattuu edelleen. Huolimatta, että useamman kyselyn jälkeen lopullinen vastaukseni oli. "Kiitos luottamuksesta. Vaikka asia kiinnostaakin, niin tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, etten voi lähteä mukaan :) " Jep.<br />
<br />
Blogin otsikko viittaa Margit Sandemon kirjaan "Pienet miehet, pitkät varjot". Kirjan kuvauksen voi lukea vaikka täältä:<a href="http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot" target="_blank"> http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot </a><br />
Kenen syytä itselle tapahtuvat pahat asiat lopulta ovat? Miksi joillain ihmisillä on valta vaikuttaa vielä vuosien ja jopa sukupolvien ylitse? Jääknasan tarina ei ehkä ole parasta mahdollista kertomakirjallisuutta, mutta tarinoissa on kosketavuutta.<br />
<br />
Mutta toisaalta Lun Yutang sanoo "When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set." Ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että eräs aikakausi on lopuillaan ja pian varjot katoavat ja alkaa uusi jakso.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-9003032088886353532014-11-23T04:11:00.002-08:002014-11-23T04:11:19.350-08:00Marraskuu on musta hauta, elikkä takaisin blogiin...Jotenkin tuntuu, että asenne blogin jossain vaiheessa siihen, että piti aina olla kirjoitettavana jotain SUURTA ja HIENOA. No elämä nyt on sellaista mitä on, ja monesti tapahtumat menee sellaista tahtia, ettei sitä juuri kirjoittaan ennätä. Mutta nyt, ihan vaan oman kirjoitustaidon ylläpitämiseksi ryhdistäydyn ja alan kirjoittelemaan ainakin kerran viikossa (kuuluisia viimeisiä sanoja, ennen kuin blogi vaimenee ikuisuuksiksi).<br />
<br />
Blogin otsikko on lainattu Reijo Mäen romaanista. Oman elämäni marraskuu ei ole kansainvälistä rikollisuutta, vaan ihan muuten vain vuoden pahin kuukausi. Ei masennuksen takia (syysmasennus on aikaisemmin), vaan siksi, että marraskuussa yleensä teen liikaa töitä. Niin tänäkin vuonna. Perjantaina olin aiheesta jopa esimiehen "puhuteltavana". Työt, toiset työt ja tänä vuonna jopa kolmannet työt pitävät kiireisenä. Kysymys "mitä harrastat" saa kyynisen hymyn esille... Työntekoahan minä näin talvisaikaan "harrastan".<br />
<br />
Zella minut kuulumisten kyselyllä herätti taas ruususen unesta. Mitä minulle kuuluu? Siis mitä MINULLE kuuluu. Kesä oli ihana, kuten kesät aina. Ihania ihmisiä, ihania matkoja, ihastumisia, nollasta sataan ja takaisin. Ei mitään vakavaa, ei edes mitään sinne päin. Sivustakatsoja on saattanut pitää kesääni kovinkin hurjana, kun joka lauantai erilainen urheiluauto poimi kyytiin, mutta ne retket johtivat pahimmassa/parhaassa tapauksessa kahville, jäätelölle tai syömään. Sen intiimimmäksi mikään ei mennyt. Ja joo... kesän suurin hullaantuminen (myyn omaisuuteni ja lähden tyypin luokse) kohdistui ihmiseen, jonka kanssa ei käyty edes kahvilla (tyypillistä minulle).<br />
<br />
Syksy on ollut vastoinkäymisiä, asunnon remppa ei mennyt ihan kuin strömssössä, joskaan ei nyt ollut ihan katastrofikaan. Pieni budjetinylitys ja muutenkin yli kuukauden aikataulun venyminen viikolla oli aika kohtuullista, kun kuitenkin jouduttiin putsailemaan homettakin pois. Auto hajosi ja saatiin korjattua. Selkä petti, mutta nyt on taas kunnossa. Molemmat jalat on enemmän tai vähemmän sökönä edelleen (tänään tosin urheasti lenkillä jopa otin pieniä juoksuspurtteja, ihan sama, kun sattuu joka tapauksessa).<br />
<br />
Pahin masennuskausi on toivottavasti ohi, vaikka mietinkin töitätehdessäni, että miksi vitussa minä teen töitä, ylläpitääkseni elintasoa, jonka tarvitsen vain, jotta jaksaisin töissä.<br />
<br />
Mutta edistymistä on havaittavissa. Exän katoaminen kaupungista on saanut hänet katoamaan myös mielestä (nyt en siis puhu siitä keväisestä suhteesta). Fyysinen kunto on parempi, kuin aikoihin (huolimatta noista vammoista). Henkinen tasapainokaan ei heitä ihan niin suurta häränpyllyä, kuin joskus ja ymmärrän, että tunne-elämäni nyt vain on aaltoliikkeessä.<br />
<br />
Summa summarum... kuuluu hyvää. Ja jos otsakkeen kirja kiinnostaa, niin siitä voi lukea täältä: <a href="http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710">http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710</a> Mukava dekkari vaikka näin alkutalven ratoksi.<br />
Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-89275177001739834852014-05-30T11:16:00.001-07:002014-05-30T11:16:36.201-07:00Vituiksihan se meni<br />
(Disclaimer... postaus sisältää karkeaa kieltä)<br />
<br />
... Siis se seurustelu. Ei siitä tule mitään, jos toinen käyttäytyy niin, että perusturvallisuus kokee kolauksen. Ei sittenkään, vaikka sen jälkeen vielä yrittäisi.<br />
<br />
Mitä siis tapahtui? Eräs random urpo (hyvin ex-mieheni kaltainen) tuli baarissa vittuilemaan. Puhuji "miesystävälleni" ja käski viedä "tuon läskin lehmän vittuun tuosta maisemaa pilaamasta" tarkoittaen minua. Mitäpä tekee kavaljeerini....? No tuumaa vaan, että "eihän me tässä ketään häiritä ja tässä oli vapaata". Toinen kerää kierroksia ja käyttää minusta entistä "imartelevampia" ilmaisuja ja alkaa selvästi kerätä vihaa tappeluun. Kavaljeeri ei näytä lainkaan tajuavan tilannetta ja minä haluaisin häpiyä paikalta. Onneksi seuraava bändi ilmaantui ja minä pomppasin ja sanoin meneväni sitä katsomaan. Jälkikäteen ei kavaljeeri edes kommentoinut tapahtunutta. Ilmeisesti oli sen keikalla tissit paljaana hyppineen neidon lumoissa. Siihempä se suhde loppui. Toki kun yhteinen reissu oli varattu, niin se vielä käytiin mutta aika paskaahan se oli.<br />
<br />
Mitäs sitten? Kesä tulee ja festarit. Eipä voi mitään, mukavaahan elämä lopulta on.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-76279297972701751002014-02-24T10:20:00.001-08:002014-02-24T10:20:49.736-08:00Ssseurustelua(ko)?Suhde etenee omalla painollaan. Oikeastaan hämmästyttää, että ainakaan vielä sitoutumiskammo ei ole lauennut. Toisaalta ei ole tarvettakaan, kun toinen on kaikkea muuta, kuin omistava ja antaa minulle ihan riittävästi tilaa olla omikseni. Plus sitten se, että hänellä on omakin elämä, eli ei edes ole koko aikaa minussa kiinni.<br />
<br />
Kiehtovaa, minulla ei ole juurikaan kokemusta mukavista, saati helpoista miehistä. Ja helppoudella en nyt tarkoita sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan sitä, että yhdessäolo on helppoa. Asioita ei tarvitse vääntää rautalangasta, vaan yhteinen sävel löytyy helposti. Puolin jos toisin ollaan avoimia, mutta ei kuitenkaan niin, että pitäisi kaataa koko menneen elämän romukoppa toisen reposteltavaksi. Tunne molemminpuoleisesta kunnioituksesta on vahva, samaten se tunne, että toinen hyväksyy minut juuri sellaisena, kuin minä olen. Sama pätee myös toisinpäin. Toistaiseksi, tässä parin kuukauden aikana en ole keksinyt hänessä mitään ominaisuutta, jota haluaisin muuttaa. Alun hyvät fiilikset ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi.<br />
<br />
Jonkin verran vanhat traumat yrittivät potkia vastaan, elikkä näin painajaisia, joissa tämä ihminen käyttäytyi samoin kuin exäni. Näin myös aika jännän unen, jossa kaksi erilaista miestä yritti kumpikin vakuuttaa minulle, että "et sinä tuota halua, vaan minut". Nuo tutemukset ovat kuitenkin väistyneet, eivätkä potkineet takaisin edes viikonloppuna, vaikka tässä eletäänkin eron vuosipäivän aikaa. Viisi vuotta erosta ja mennyt tuntuu olevan vain ikävä uni ja uudet mahdollisuudet avautuvat edessä. Tuntuu mahtavalta.<br />
<br />
Tulevaisuudesta ei olla juuri puhuttu, vaikka ainahan se välähtelee puheissa, tyyliin, mitä aiotaan tehdä kesällä yms. Ja ollaanhan me lähdössä yhdessä reissuunkin talvilomalla. Reissu ehkä sitten näyttää viimeistään onko tässä suhteessa aineksia enempään.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-73306392052092406032014-02-01T11:55:00.000-08:002014-02-01T11:55:36.538-08:00Pitkästä aikaa...Eipä ole tullut bloggailtua pitkään aikaan. Syksy oli tavattoman rankka, eikä huvittanut täällä ruikuttaa. Elikkä edellisen postauksen toiveikkuus ei ihan pitänyt paikkaansa. Viittä vaille, etten joutunut työuupumuksen takia sairaslomalle Tämä vuosi sitten on alkanut tyystin toisenlaisissa tunnelmissa. Joululomalla mietin asioita ja saatoin joitain juttuja päätökseen ja tein päätöksiä mm. rajojen vetämisestä. Mitäs sitten nyt? No töissä vuoden kiireisin jakso, mutta se ei jotenkin yllättäen haittaa. Miksikö? Nooh...<br />
<br />
Jotta asiasta saisi koko kuvan pitää palata syksyyn. Jossain vaiheessa syksyä, kun työt kasaantuvat ja kaikki muukin, aloin kaivata ihan oikeaa parisuhdetta. Ystävät ovat tärkeitä ja heidän kanssaan voi jakaa paljon, mutta aloin haaveilla ihmisestä, jonka kanssa voisi jakaa arjen ja vaikka työpäivän jälkeen vain nöllöttää kotona mitään puhumatta. Minun kokemuksillani parisuhteista pidin asiaa kohtuullisen mahdottomana. Toisaalta töissä ihminen, jota pidän mentorinani aina välillä puhui siitä, kuinka tärkeää on se, että kotona asiat ovat hyvin, kun muuten hommat heittää. Hänellä on vara asiasta sanoa, 40 vuotta saman kumppanin kanssa ja mitä ilmeisimmin edelleen onnellisellisia yhdessä.<br />
<br />
Nooh... sitten siinä kaiken kaatuessa päälle kuvioihin palasi se viime keväinen tyyppi, joka ensin sanoi haluavansa vakavampaa suhdetta, mutta lopulta vähän ennen joulua totesikin elämänsä olevan niin sekaisin, että "ei tiedä mitä haluaa". Häneltä kesti kaksi viikkoa pohtia asiaa, kun suoraan kysyin, että missä mennään vai mennäänkö missään. Onneksi ainoa asia, mikä siinä sattui tunteiden päälle oli se, että tavallaan hän olisi ollut ihminen, joka olisi "sopinut" elämääni. Mutta kun ei niin ei. Ei minulla siinä sydän särkynyt.<br />
<br />
Mutta käteen jäi ajatus siitä, että jossain voisi olla sellainen ihan tosissaan minulle sopiva ihminen. Ja kuinkas ollakkaan, kun olin saanut siivottua menneen, niin vastaan tulee about "mr. Täydellinen". Ei siis täydellinen missään muussa mielessä, kuin siinä, miten olen joskus määritellyt unelmamieheni. Koulutusta, pitkät hiukset, hevari, tykkää luonnosta... Vain tatuoinnit puuttuvat. Niin, eikä juuri läträä viinan kanssa.<br />
<br />
Aiemmat suhteet huomioiden suhde käynnistyi kokonaan toisella tavalla, kuin mikään suhteeni ikinä. Toisin sanoen kännissä baarissa tapaamisen sijasta ollaan käyty kahvilla, syömässä, keilaamassa. Pussailtiinkin vasta neljänsillä treffeillä. Ja hidas eteneminen on tuntunut hyvältä. Tässä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että tästä saattaisi vaikka tullakin jotain. Minut tuntevat ja te blogiani lukeneet varmaan yllätytte, kun totean, että vaikka olen todella täpinöissäni tästä asiasta ja tunteitakin on, niin silti on jalat ihan tukevasti maassa. Asiat tuntuu nyt mukavilta ja nautin siitä, uteliaana odotan mihin suuntaan ne lähtevät menemään. Tavallaan se tulevaisuus on saman tekevää, koska juuri nyt tuntuu hyvältä.<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-9996755327936404162013-08-18T13:03:00.001-07:002013-08-18T13:03:43.775-07:00Mukavia syystunnelmia<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
Työt alkoivat ja loma loppui ja hivenen on ollut kipuilua asian suhteen. Nyt kuitenkin homma alkaa taas tasaantua ja olen oikeastaan innoissani, kun arki taas alkaa. Aiemmat ongelmat alkaa olla selätetty, kesäkollit lempattu ja kavereidenkin kanssa taas löytynyt sellainen sopiva välimatka.<br />
<br />
Opinnot on mukavalla tolalla ja homma, jota olen suunnitellut tekeväni sivutoimisesti alkaa vähitellen saada tulta siipiensä alle. Yhden ystävän kanssa suunnitellaan myös yhteisiä bisneksiä.<br />
<br />
Elämän painopiste on muuttunut edelleen fiilis on seikkailullinen ja kaikki tuntuu hurjan kiinnostavalta ja jännittävältä, mutta eri tavalla, kuin kesällä. Silkan autuuden ja onnen huuman tilalle on tullut tyyni varmuus siitä, että asiat menevät hyvin, siitä että tulevaisuudella on minulle tarjottavanaan vielä jotan paljon parempaa, kuin mitä osaan tällä hetkellä edes toivoa.<br />
<br />
Hyvä ystävä kävi tänään kylässä ja muisteltiin muutaman vuoden takaista aikaa. Hän sanoi, että verrattuna siihen ihmiseen, johon hän aikanaan tutustui, hänestä tuntuu, että jotain yhteistä minussa ja siinä on, mutta samalla on kuin kyseessä olisi kaksi eri ihmistä. Kieltämättä menneisyys tuntuu välillä siltä, että se on kuin joku puoliksi unohtunut elokuva tai kirja, jonka on joskus lukenut. On ihmeellistä, miten pitkälle ihminen pääsee, kun antaa itselleen luvan parantua.<br />
<br />
Tunnelmana tyyni onnellisuus ja riemu siitä, että saa tehdä asioita, joista nauttii. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja syvä kiitollisuus kaikesta mitä on. Tästä tulee hyvä syksy ja talvi!</div>
Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-9793818193619122582013-08-06T10:26:00.000-07:002013-08-06T10:26:23.006-07:00Kaveriurputusta...Tänä kesänä oon ollu aika paljon (=liikaa) tekemisissä yhden ystäväni kanssa. Siis mukava ihminen, mutta liika on liikaa. Nyt sitten viimeisimmän reissun jälkeen mun fiilikset oli sitä luokkaa, että hetken vois olla sitä näkemättä. Viikonlioppu menikin niin, kun hän oli toisella paikkakunnalla. Eilen sitten olin päivän kaupungilla ja tapasin ihmisiä (mm. kummipojan, joka vie aina energiat) ja just kun olin tullut kotiin, viritellyt viimeiset jaksot dr Whota näkymään, niin tämä kaveri tulee koputtelemaan oven taakse. En oikein kyennyt ilmaisemaan mitenkään nätisti sitä, että "nyt ei ole hyvä hetki". Nyt hää on sitten suutuksissa. Pyysin jo anteeksi, mutta vastaus oli tyyliä "no olihan se ikävä tilanne". Ei mitään pahoittelua siitä, että HÄN tuli väärään aikaan. Sinällään tilanteessa nyt ei ole mitään ihmeellistä, mutta kun jostain ihmisestä on saanut yliannostuksen, niin nyt sitten oon kelaillu about koko kesältä KAIKKI jutut, jotka siinä ihmisessä on vähääkään nyppineet.<br />
<br />
On inhottavaa, kun asiat vaan pyörii päässä, eikä niistä pääse yli. Ko ihminen on ihan mukava, mutta selvästi tässä tän kesän aikana ollaan päästy "vanha-aviopari" asteelle, kun minua ärsyttävät ihan pienet jutut hänen käytöksessään. Sellaiset asiat, joissa itse toimisi toisin ja on vaikea tajuta, että toinen ihminen ajattelee ja tekee asiat eritavalla. Vika on siinä, että olen aika mukautuvainen ja huono sanomaan, jos toisen tekemiset eivät miellytä. Sitten kun asiat alkavat hiertää, ne hiertävät koko ajan pahemmin ja sitten tulee eilisen kaltainen poksahdus, jolle ei kertakaikkiaan voi mitään.<br />
<br />
Siis pikku juttuja, ja uskon, että monet asiat minussa on alkaneet häntä kesän mittaan ärsyttämään, mutta siksi pitäisikin osata ottaa etäisyyttä. Veikkaan, että tällä hetkellä meistä kumpikin tuntee enemmän tai vähemmän oikeutetusti olevansa kaltoinkohdeltu. Ärsyttää, kun käyttäydyin tökerösti ja ärsyttää, kun en oikein juuri nyt halua alkaa (vielä) sopua tekemään, kun edelleen tarvitsen vähän aikaa siihen, että asiat mielessä tasoittuu.Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-76264619289280291752013-07-20T00:38:00.002-07:002013-07-20T00:38:43.108-07:00Kiitollisuudesta ja siitä, kuinka kaikki ei ole sitä, miltä näyttääMikä siinä on, että toisten elämä näyttää aina hohdokkaammalta ja aktiivisemmalta, kuin oma? Toisella on enemmän ystäviä, hän tuntuu olevan koko ajan menossa jne. samaan aikaan tuntuu, että itse hätäisesti käy töissä ja makaa sohvalla. Juttelin tästä asiasta erään ystäväni kanssa. Meille kun pari ystäväämme aina sanoo, että ME olemme aina menossa ja MEILLÄ on aina ystäviä kylässä tai olemme jossain ja MEISTÄ tuntee, että ne TOISET kaksi ovat aina menossa ja heidän menojensa takia yhteisiä tapaamisia on vaikea suunnitella. Tosiasiassa epäilen, että meillä mahtaa olla aikalailla yhtä paljon niitä menoja. Ne vain sijoittuvat eri aikoihin ja jos itsellä on tylsää, niin facebookkiin jostain reissusta tai kyläilystä päivittäneen kaverin elämä tuntuu hurjan jännittävältä ja ainakin paljon jännemmältä, kuin oma.<br />
<br />
Tapasin eilen pitkään ulkomailla asunutta ystävääni, joka oli tullut piipahtamaan Suomessa. Satuttiin melkein vahingossa samalle paikkakunnalle, joten tottahan sitä piti nähdä. Jotenkin olin ajatellut, että hän on täällä Suomessa ison kaveripiirin ympäröimänä ja on vaikeaa saada aikatauluja sovitettua, mutta eipä ollutkaan. Kun juteltiin, niin hän ihmetteli, että kun ei ole nähnyt ystäviä vuosiin, niin sitten kun siihen olisi tilaisuus, niin kaikilla tuntuu olevan jotain muuta. Hän jopa mitti, että mitä järkeä olisi enää palata Suomeen, kun ei täällä enää näytä kavereita olevan. Kun ehdottaa tapaamista, niin kaikilla on jotain muuta ja kaikki menee niin säätämiseksi, että lopulta ei kannata tavata ollenkaan. Vaikka ei nyt kahvilla tai lasillisella piipahtamiseen niin kauaa mene.<br />
<br />
Onko niin, että oikeasti kenenkään elämä ei ole niin kauhean menevää ja kiireistä, mutta pitää yrittää esittää, että se olisi. Tai pitää yrittää tehdä pienistä tapaamisista jotain elämää suurempia kokoontumisia? Tai onko se niin, että kun kuvittelee, että TOISTEN elämä on niin paljon menevämpää, niin hänelle ei ehkä ole merkitystä juuri minun tapaamisellani?<br />
<br />
Tästäkin juttelin erään ystäväni kanssa. Mikä siinä on, että on niin vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa, että mitäs teet tänään, nähdäänkö? Pelkääkö ihminen niin paljon torjuntaa, ettei uskalla? Entä sitten, jos toinen ei juuri silloin ehdikkään, jos hän ehtii joskus toiste? Tietenkin (tiedän kokemuksesta) jos sitä "en ehdi" juttua alkaa ilman vastaehdotuksia tulla jatkuvasti, niin jossain vaiheessa ei edes huvita soittaa. Ja kun nyt sanon SOITTAA, niin tarkoitan juuri sitä. Tekstareilla (fb-viesteistä puhumattakaan) tapaamisen säätäminen on ihan perseestä. Asioissa on niin paljon muuttujia, että soittamalla asia selviäisi helpommin ja aikaa säätämiseen menisi vähemmän. Toki syyllistyn itsekin tekstareihin. Kun olen muka niin vaatimaton, etten voi häiritä toista puhelimitse... Mutta sen jälkeen jos tekstareilla on sovittu, että "joo nähdään" niin sen milloin ja missä asian voisi selvittää soittamalla.<br />
<br />
Jep... ja sitten siihen kiitollisuuteen. Olen todella kiitollinen ystävistäni, siitä että minulla on paljon ystäviä ja heillä useimmiten on minulle aikaa ja minulla heille. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse pelkästään yksinäisyyden tai sen pelon takia epätoivoisesti etsiä parisuhdetta tai roikkua huonossa sellaisessa (minkä molemmat olen lähipiirissäni nähnyt). Olen kiitollinen myös itsenäisyydestäni, siitä että kaikkiin asioihin en aina tarvitse kaveria. Voin hyvin mennä yksin keikalle tai konserttiin tai lähteä matkoille. Minun ei tarvitse jättää asioita tekemättä vain siksi, että joku tai jotkut kaverit eivät ole kiinnostuneet samoista asioista tai että aikataulujen säätäminen ei aina onnistu.<br />
<br />
Minä olen kiitollinen sisälläni olevasta tasapainosta ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkien kanssa ei tarvitse tehdä samoja asioita tai olla samoista asioista kiinnostunut. Joidenkin ystävien kanssa tehdään joitain juttuja, joidenkin toisten kanssa muita juttuja ja joitain asioita voi tehdä ihan yksin. Minusta se on vapautta ja vapaudesta on syytä olla kiitollinen.<br />
<br />
Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-2865446705349429391.post-74037357146527859422013-07-18T00:45:00.001-07:002013-07-18T00:45:10.040-07:00Uups I did it again...Miten hemmetissä onnistun tässä aina? Tai siis pikemminkin niin, että miksi näin aina tuntuu tapahtuvan, miksi ei ole sellaista mahdollista välimallia? Ongelma on siis siinä, että nyt minulla olisi sellainen potentiaalinen kesäkolli kuvioissa. Tuntuu vaan olevan vähän turhan ihastunut. Onneksi sentään tiedostaa asian itse. Totesi tuossa, että yrittää olla olematta liian tyrkky, vaikka olisi periaatteessa valmis kanssani ihan mihin tahansa. Jep, ollaan tavattu kahdesti. Missä on mun kohdalla ne miehet, jotka haluaa nähdä satunnaisesti ja kattella asioita ihan rauhassa? Jos joku kiinnostuu, niin sitten sillä alkaa heti kiilua vähintäänkin yhteen muuttaminen silmissä (jos ette usko, niin muistuttaisin, että olen ollut kahdesti naimisissa ja useampi, kuin yksi tyyppi on esitellyt minulle talonpohjapiirroksia ja ollut parin viikon jälkeen sitä mieltä, että me ollaan pari).<br />
<br />
Onneksi (siis ONNEKSI) olen oppinut olemaan itse vähän pidättyvämpi. Ja onhan tässä tyypissä jokunen sellainen ominaisuus, jotka eivät varsinaisesti vetoa. Siis muutakin, kuin innokkuus. Ensimmäinen on alkoholi (miksi tähän aina tullaan?) hän ei juo sinällään paljoa, mutta usein. Elikkä käytännössä kalja-pari illassa. Joka ilta. Tai siis enhän minä nyt toki voi asiasta olla ihan varma, mutta siltä asia vähän näyttää ja kuulostaa. Toinen epäilyttävä asia on tyypin suhtautuminen omaan elämäänsä. Kaksi vuotta on ollut sinkkuna ja kämpän sisustus on tasoa patja lattialla. Ruokailu sitä, että syö jos sattuu muistamaan ja raha-asiat on jossain vaiheessa kusseet kunnolla, mutta ne sentään nyt ovat järjestymässä.<br />
<br />
Minusta olisi oikein mukavaa, jos miehellä olisi asiat itsellään lähtökohtaisesti kunnossa ja olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisena, kuin se on. Puolielämää elävät tyypit, jotka odottavat sitä, että kuvioihin astuisi se nainen, joka antaa kaikkeen tarkoituksen, epäilyttävät.<br />
<br />
Plussiin sitten. Kivan näköinen, sellaisella tavattoman pitkällä, laihalla, mutta lihaksikkaalla tavalla.Huumorintajuinen, ymmärtää sen, ettei ala liikaa minua ahdostelemaan. Laittaa ihan helvetin hyvää ruokaa. Hyvä työ ja ammatti. Ja plussaa on tietenkin myös se, että hän pitää minua maailman ihanimpana naisena, joka on paljon enemmän, mkuin mitä hän on osannut toivoa.<br />
<br />
Saatan olla skeptinen, mutta pelkään, että osa minun "viehättävyyttäni" on se, että olen varsin hyvässä taloudellisessa asemassa. En mikään rikas, mutta tyypin silmissä, jolle palkasta jää kiinteiden kulujen ja ulosoton jälkeen vain jokunen satanen vaikutan varmasti hyvältä saaliilta. Kyynistäkö? Onhan se, mutta elämä on siihen opettanut.<br />
<br />
Summa summarum. Ei taida tämä olla "se oikea", eikö kyllä toistaiseksi käyttökelpoinen "vääräkään". "Ihan kiva" ei oikein taida riittää minkäänlaisen suhteen pohjaksi. Ja pliis, maailmankaikkeus... onko se nyt niin vaikeeta toimittaa elämääni edes yksi ihan oikeesti raitis mies? Ees tilapäisesti?<br />
<br />
<br />Reflectionhttp://www.blogger.com/profile/02956190696640126074noreply@blogger.com0