perjantai 30. maaliskuuta 2012

Kynnyksellä

Kävin tänään selvännäkijällä. Kokemus oli kiinnostava. Ja saman tyylinen, kuin ennenkin. Ja hyvin toisenlainen, kuin olen kuullut muiden kokemuksista. Hän totesi, että nyt vain minun henkinen kehitykseni on tärkeää, eikä muulla ole merkitystä. Ei viestejä edesmenneiltä sukulaisilta, ei mitään löpinää mistään ylimääräisestä. Hän sanoi, että minulta odotetaan, että alan kirjoittamaan kanavointeja, että tulen puhumaan ihmisille. Lopuksi hän vielä sanoi, että jos tarvitsen tsemppausta, hän on käytettävissä. Kiinnostavaa myös oli, että hän kanavoi minulle Egyptin jumaluuksia, ei enkeleitä, eikä avaruusolentoja.

Outoa. No olen tässä muutamana iltana lueskellut Lisa Williamsin kirjaa, jossa hän kertoo nuorena saamistaan ennustuksista. Hassulla tavalla tuo oli vähän saman oloista, kuin mistä hän kertoi. Skeptinen mieleni pohtii, oliko kanavointi todellinen, vai poimiko hän mielestäni ajatuksiani lukemastani. En ole kovin paljoa täällä blogissa puhunut henkisyydestä tai siihen liittyvistä ajatuksistani, mutta ehkä nyt on aika siihenkin.

Olen opiskellut meditaatiota ja lukenut viime aikoina paljon tätä uutta enkelikirjallisuutta ja muuta henkisen kasvun kirjallisuutta. Tarotkatsantojahan olen tehnyt jo pitkään ja saanut niistä palautetta, jonka perusteella voisin sanoa olevani ainakin kohtuullisen hyvä, verrattuna muihin tarotkatsojiin. Olen tehnyt myös joitain hoitoja ja tilojen puhdistamisia. Palaute on ollut hyvää, mutta edelleen itse mietin, mikä on todellista. Omalla tavallaan olen kuitenkin myös tiedenainen, joten henkisten asioiden hyväksyminen on minulle toisaalta vaikeaa. Tai oikeastaan omien "kykyjen" hyväksyminen.

Ongelma on ehkä minäkuvassa. Ihmisen, joka toimii ns. valotyöntekijänä pitäisi kai olla hyvä. Miten minun kaltaiseni ihminen voi olla hyvä? Olen työstänyt tätä ajatusta. Enää en ehkä koe olevani täysin pahakaan. Uskonnollisista syistä enkelien hyväksyminen oli minulle myös vaikeaa. Vuosia "uskontoni" on muodostunut eräänlaisesta praktisesta magiasta. Viimeisen vuoden aikana tuossa ajattelussa on alkanut tapahtua muutosta. Voisi ehkä sanoa, että olen ikään kuin siirtynyt "eri taajuudelle". Olen alkanut jollain tasolla hyväksyä myös "korkeamman voiman" olemassaolon. Jostain syystä universaalin pahuuden hyväksyminen on ollut minulle helpompaa, kuin universaalin hyvyyden.

Kynnyksellä olen. Henkisessä elämässäni on varmasti tapahtumassa jotain, vaikka nyt en miksikään Suomen Lisa Williamsiksi tai Diana Cooperiksi alkaisikaan (=tulisikaan). Lukiossa luin Kiergekaardia. Hän puhui hyppäämisestä pelkän uskon varassa. Ehkä minulle on tullut aika ottaa se hyppy. Tai kuten selvännäkijä tänään sanoi "löysätä käsijarru ja katsoa minne minua viedään".

torstai 22. maaliskuuta 2012

Sisuunnusta

Luin uudelleen tuon eilisen tekstin, harrastin hieman itsetutkiskelua ja päätin korjata sen antamaa kuvaa. Rosen terapiassa olen asiaa käsitellyt ja todennut, että kyllä ne tunteet minullakin ovat. Ne ovat vain ehkä vähän vaikeammin havaittavia, kuin muilla. Se, ettei tunteita NÄYTÄ, ei tarkoita ettei niitä olisi.

Olen ehkä liikaa kuullut tunteettomuudestani molemmilta exiltäni ja sitä myötä vielä enemmän vetäytynyt kuoreeni. Mitäpä sitä tunteitaan esittelemään, jos toinen ei niitä huomaa. Samoin olen kuullut sitä, että tunteeni ovat "vääriä", exä nro2:lta ja eräältä entiseltä ystävältäni. Nyt olen sisuuntunut ja kysyn, että mikä oikeus on kenelläkään sanoa toiselle, että tämä valehtelee, kun puhuu OMISTA tunteistaan. Tunteeni eivät ehkä aina ole sitä, mitä joku toinen odottaisi, mutta ei se tarkoita sitä, että valehtelisin, kun kerron miltä minusta tuntuu. Kenellekään ei myöskään saisi sanoa, että "eihän sinusta voi tuntua tuolta", kuten se entinen psykiatrini teki.

Ihmisen tunteet ovat monimutkainen ja kompleksinen kokonaisuus. Kaikilla ihmisillä on tunteita, vaikka ne joskus ottavat toiselle ihmiselle vieraita ilmenemismuotoja. Se, etteivät toisen tunteet näytä siltä, miltä odottaisi tai haluaisi, ei oikeuta niiden latistamiseen.

Sitäpaitsi minulla ON ystäviä, jotka ovat nähneet tunteitani, ehkä se vain vaatii oikeanlaisen katsojan. Samaten ehkä minulla itselläni vain pitää hyväksyä se, että suurimmat tunteeni saan vaikka yksin tunturissa, paikoissa ja tilanteissa, joissa ei ole ketään toista arvostelemassa ja kyseenalaistamassa sitä, miltä tunteeni näyttävät.

Matkalla

Pettymys työkuvioissa johti ex-tempore matkaan pallon toiselle puolelle. Kaveri pyysi mukaan ja minä lähdin, kun töistä sain näppärästi neuvoteltua vapaat. Sopivasti juhlisti ensimmäistä vuotta raittiina ja kolmatta vuotta nykyistä elämää. Matka oli samalla myös matka omaan itseen.

Erilainen ympäristö ja matkakaveri, jonka hädintuskin tunsin loi mielenkiintoiset puitteet. Matkakaverin kanssa analysoimme molemmat toisiamme ja samankaltaiset kokemukset, mutta hyvin erilainen elämänhistoria avasivat varmaan molempien silmiä. Mukavaa oli se, ettei toiselle tarvinnut liikaa selitellä omia elämän valintoja. Kun elämä on heittänyt, erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, niin se on. Molemmat paikoin antoivat toiselleen kritiikkiä, mutta molemmat myös sitä vastaanottivat, oisen näkemyksille oltiin avoimia ja itsetutkiskelua harrastettiin puolin jos toisinkin.

Matkakumppanini sanoi, että minusta tulee tunne, että minä olen jossain jonkin kuoren tai kalvon takana. Ikään, kuin en olisi ihan täysillä kosketuksissa tunteisiin. No sehän on ihan totta. Hänen mielestään avain onnelliseen elämään minulla olisi se, että saisin jotenkin rikottua sen kuoren. Minä mietin asioita liikaa, toimin tavallaan spontaanisti, mutta samalla en kuitenkaan. Olen aina enemmän tai vähemmän tietoinen tekemisistäni, joskin se välillä johtaa hassuihin
lopputuloksiin.

Sanoin reissussa myös ensimmäistä kertaa ääneen sen, mitä olen pitään miettinyt. Eli sen, että jos minulle vaikka tuolla reissussa olisi jotain sattunut, niin se ei olisi juuri kiinnostanut ketään. Jos kuolisin, niin siitä aiheutuisi muutamille sukulaisille vaivaa, mutta ei se isoa aukkoa kenenkään elämään tekisi. Reissukaverini mielestä se on väärä ajattelutapa. Itse ajattelin vielä reissussa ollessani, että mikään muu tapa ajatella olisi valehtelua. Reissu kuitenkin ehkä sen verran avasi silmiä, että totesin, että ehkä minulla kuitenkin on jotain merkitystä niiden ihmisten elämään, jotka ovat ympärilläni. Muut eivät ehkä ajattelekaan ihmisistä samoin, kuin minä. Muut eivät ehkä olekaan lapsesta lähtien tottuneet siihen, että ihmisiä katoaa ympäriltä, kuin nappuloita pelilaudalta ilman mitään selitystä. Vaikka MINÄ olen tunneköyhä, se ei tarkoita, että minuun suhtauduttaisiin niin.

Vuosia ennen kuin tapasin exä kakkosen kävin erinnäisten seikkojen takia psykiatrilla. Minulle diagnosoitiin valeminä, jonka kautta käsittelen vaikeita asioita. Eräällä tapaamisella mm. keskusteltiin silloisen mieheni rakastumisesta toiseen naiseen. Pollalekurin mielestä olankohautus vastauksena hänen kysymykseensä siitä, mitä asia tuntui, oli oire pahoista tunne-elämän ongelmista.

Olen tainnut täälläkin kirjoittaa siitä, että yksi syy siihen miksi olin alkoholistisessa, väkivaltaisessa ja henkisesti muutenkin raastavassa suhteessa, on ollut se, että silloin ainakin tunsin välillä jotain. Olin välillä sanomattoman vihainen ja raivoissani ja alkoholin ansiosta välillä täysin kontrolloimattomien tunteiden vallassa. Tunteet ja valta toiseen ihmiseen saivat paikoin minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mutta miten löytää tunteet, joita ei ehkä ole minulla koskaan ollutkaan? Pieni askel eteenpäin on ollut tajuta, että toisilla ihmisillä saattaa oikeasti olla sellaisia tunteita, mistä kirjoissa tai elokuvissa puhutaan. Toisaalta kysyn myös itseltäni, haluanko minä niitä tunteita? Tyyneys on miellyttävä tunne ja yhä useammin sen saavutan, miksi rikkoa sivustakatsojan osa? Miksi pitäisi tulla osalliseksi? Elämä on vain olon tekemistä kohtuullisen mukavaksi kuolemaa odottaessa ja yrittäessä sulautua ihmisten joukkoon.