perjantai 11. tammikuuta 2013

Kerettiliäisiä ajatuksia

Tapasin tässä joku aika sitten naisen, joka eli hyvin samanlaisessa suhteessa kuin minä ennen. Varsinaista fyysistä väkivaltaa hän ei tosin (vielä) tunnustanut olevan, mutta samassa tilaisuudessa oli myös hänen miehensä ja käytös oli harvinaisen tuttua. "Tuuppa tänne.... tuu nyt tänne... mulla on asiaa" ja asia oli "v***n h***a". Nainen kertoi miehen myös mm. lukinneen hänet ulos heidän yhteisestä kodistaan yms. No porukassa sitten naisissa setvittiin asiaa. ihmeteltiin miten niin fiksu ja kaunis nainen siihen alistuu ja hän kertoi avoimesti suhteen epäkohdista ja välillä itkikin. Muutamat ihmettelivät, miksi hän ei vain pakkaa kamppeitaan ja lähde. Minä tavallaan ymmärrän hyvin miksi ei. Kun se mies on kuitenkin tavallaan "niin ihana". Harvinaisen tuttua.

Nyt sitten tullaan siihen kerettiläiseen osuuteen. Siihen, joka aikanaan sai minutkin havahtumaan siihen. Niin kauan, kun nainen saa ystäviltä, tuttavilta ja satunnaisilta tapaamisiltaan ihmisiltä myötätuntoa ja voivottelua ("on kyllä kauheaa") homma ei etene. Jos muutkin suhtautuvat asiaan niin, että nainen on uhri, niin se ruokkii uhrin asennetta ("voi minua, kun joudun elämään tätä helvettiä"). Mutta kyseessä on kyseisen ihmisen oma valinta. Hän ei ehkä helposti sitä myönnä sitä ("minunko vikani on, jos mies on hullu?"), eikä välttämättä edes itse tajua sitä. Itsekään en tajunnut asiaa. Uhrina on helppo olla. Sitä ei silloin tarvitse ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, kun joku toinen takaa pahoinvoinnin ("Kauheaa, jos lähdenkin tästä ja minulla on sittenkin vielä ihan paskaa?"). Omasta elämästä vastuunottaminen on yllättävän rankkaa, jos on tottunut sälyttämään vastuun toiselle. Samalla kun joutuu kohtaamaan myös sen, että ehkä omassakin toiminnassa on jotain korjattavaa. Tai siis kyllähän sen tietenkin seurassa ääneen sanoo ("no se on tommonen paska, mutta olen minäkin aika paskamainen, joten siksikään en lähe"), mutta sisäinen ymmärrys on ihan eri asia.

Ajatus siitä, että on itse valinnut elämän, jossa elää kumppanin kanssa, joka huorittelee, haukkuu, alistaa ja jopa lyö on yllättävän vaikeaa. Sen myöntäminen, että MINÄ IHAN ITSE teen tämän itselleni. Ratkaisu ei ole siinä, että toinen ihminen muuttuisi, vaan siinä, että minä IHAN ITSE totean, että onhan se ihan kiva mies (nainen, kumppani) n. 5% ajasta, mutta muuten täysi paska, pakkaan kamppeeni ja lähden ottamaan vastuun omasta elämästäni. Kuulostaa harvinaisen yksinkertaiselta, mutta kokemuksesta tiedän. ettei se aina ole sitä. Pitää ymmärtää, että on ansainnut sen, että on ihan sataprosenttisesti oikeutettu hyvään elämään. Selitys siitä, että "jokaisessahan on huonot puolensa" ontuu. Kuitenkin on pikkasen eriasia, jos kumppani mässyttää syödessään, pitää virttyneitä kalsareita tai  nauraa elokuvassa väärissä paikoissa. Toki tiedän, että on ihmisiä, jotka mieluummin ottavat sitten kotona turpiinsa, kuin menevät teatteriin kaverin kanssa, jolla on huonot vaatteet. Mutta se on VALINTA ja pitää ymmärtää, että se on valinta.

Kenellekään "ei vain satu", että ottaa kuusi vuotta turpiin tai viisitoista vuotta. Joka ikinen kerta, kun lyönnin tai känniraivarin jälkeen siihen jää, niin se on päätös. Selitys "minä vain ajauduin tähän" on huono, vaikka itsekin sitä olen käyttänyt. Eräs hyvin tuntemani nainen, joka elää myös tuollaisessa suhteessa sanoo, että ei oikein osaa tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Hänestä ero on kuitenkin iso päätös. Mutta hän ei näe sitä, että myös suhteessa pysyminen on iso päätös, joka ikinen päivä. Se saattaa olla helpompi päätös siksi, että juuri eilen teki samanlaisen päätöksen jäädä. Päätökset, jotka eivät näytä päätöksiltä tulkitaan ajautumiseksi. Mutta silti kyseessä on oma valinta.

Miksi sitten nyt tästä avaudun? Siksi, että se tapaamani ihminen muistutti minua viitisen vuotta sitten. Muistutti itseasiassa hyvin paljon sitä mitä olin silloin. Tosin minä saatoin selittää sitä "on se ihan mukava mies" silmä mustana. Minä en tajunnut, että tein joka päivä valinnan tuhota itseäni, itsetuntoani, elämääni. Vasta oikeat kysymykset avasivat silmäni. Tajusin, että olin tehnyt valinnan, ISON valinnan, mutta saation tehdä myös toisenlaisen valinnan. Kun valitsin lähtemisen, se oli hyppy tuntemattomaan. ja vähän pelottavakin. Vähän kuin vankilasta vapautuminen. Mitä ihmettä minä nyt teen kaikella vapaudella, ajalla ja rahallakin, joka minulle jää. Mutta niimpä asiat on vaan järjestyneet. Elämästä on tullut käsittämättömän ihanaa ja minulle on auennut maailma, jonka kaltaisesta saatoin korkeintaan uneksia. Ja kaikki vain siksi, että uskalsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja omista valinnoistani ja valita toisin, kuin olin valinnut aikaisemmin.

Jatkossa jos joku tulee valittamaan minulle paskasta suhteesta, en ala kauhistelemaan puolisoa/kumppania ja tämän käytöstä, vaan kysyn, että miksi ihmeessä sinä teet tuon itsellesi. Ei edes, miksi annat tehdä niin itsellesi, vaan miksi ihan itse teet niin itsellesi.

J.K.
Elämä on valintoja ja yllättäen eteeni on tullut mahdollisuus ostaa unelmieni asunto. Tämäkin valinta ja päätös jännittää, muta teen sen joka tapauksessa ihan itse. Vielä en tiedä mitä asian suhteen päätän, mutta se on varmasti minun ihkaoma valintani :)

tiistai 1. tammikuuta 2013

Päiväkirjoja ja kiitollisuutta

Luin tuossa vanhoja päiväkirjoja verestääkseni muistoja. Tai oikeastaan siksi, että en todellakaan muistanut mitä oikein oli muutamina menneinä Joulun ja Uuden Vuoden tienoona tapahtunut.

Viimeisimmän avioliiton ajalta tekstit olivat karua luettavaa. Miten ihmeessä en älynnyt lähteä? Miksi ihmeessä syytin itseäni riidoistamme? Kuinka helvetissä olen kyennyt kiskomaan niin paljon viinaa?

On paljon asioita, joista voin olla kiitollinenkin. Löysin merkinnän siitä, kun tapasin erään nykyisistä parhaista ystävistäni. 8.1. 2004 oli se päivä. Sain myös lukea siitä, kuinka perhe ja ystävät ottivat minut eron jälkeen huomaansa. Ensin siskon porukat auttoivat muutossa, äiti majoitti muutamaksi päiväksi ja sitten olikin joka päivä joku auttelemassa järjestelyissä, kauppaostoksissa tai ihan vain kaverina elokuvissa. Viikko muuton jälkeen olin ystäväni kanssa leffassa ja muistan tunteneeni äärimmäistä helpotusta ja onnea. Puhumattakaan työkavereista, joiden avulla kestin viimeisen viikon ennen muuttoa, kun kaikki oli romahtanut.

Olen kiitollinen siitä, että se hämärtynyt käsitys omista rajoista, joka päiväkirjoista heijastuu on muuttunut selkeäksi varmuudeksi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Käsitykseksi siitä, että jos joku asia ei minusta tunnu oikealta ja hyvältä, niin siihen ei ole pakko suostua parisuhteen takia. Olen kiitollinen eksälle siitä, että tiedän millaista ihmissuhdetta en enää ikinä halua. Olen myös kiitollinen siitä, että viimein uskallan myöntää ne asiat, joista hänessä pidin ja joita arvostin (kyllä niitäkin oli).

Päiväkirjojen selailu auttoi minua tajuamaan sen, kuinka äärettömän kauas minä olen päässyt siitä, mitä silloin oli. Nykyisin saattaa joskus olla hieman ahdistunut, väsynyt tai alakuloinen olo. Silloin oli koko ajan. Käsittämätön syyllisyys ja itseinho mustasi koko elämän. Ehkä minun pitää olla armollinen silloiselle itselleni. Siinä tilassa varmaankin osin tunsin ansainneeni kaiken sen, mitä sain osakseni. Työ, opinnot, parisuhde ja äitipuolenaolo veivät energiaa ja huomiota niin, että ei todellakaan ollut mitään mahdollisuutta edes ajatella, että asiat voisivat olla toisin. Ihminen, joka elää kotonaan käytännössä helvetissä vei kiitettävästi ennätysajassa loppuun akateemiset opinnot, teki työtä, josta sai positiivista palautetta tuntuu ihan käsittämättömän vahvalta. Olinko se ihan oikeasti minä?

Elämäni ei ole täydellistä, mutta olen alkanut taas unelmoida. Olen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä jaa huomannut, että kiitollisuus on ihan todella avain onnellisuuteen. Miksi valittaa siitä, että ei ole enempää ystäviä, kun voi olla kiitollinen niistä, ketä on. Miksi valittaa sitä, että ei ole elämänkumppania, voi olla kiitollinen siitä, että ei ole todella huonoa sellaista. Asunto voisi olla isompi ja tarjota enemmän, mutta ainakin minulla on ihan oma kotoisa koti. Ruho voisi olla hoikempi, mutta olen kiitollinen, että se on terve ja toimii ja on se ruhoksi ihan nättikin, noin olosuhteet huomioon ottaen :D

Vuosi 2013 alkaa siis kiitollisuuden merkeissä. Uuden Vuoden lupaukseksi annan, että yritän elää enemmän ja arvostella itseäni vähemmän ja arvostaa enemmän.