sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Outo ennustus

Tapasin tänään erään henkilön, keskustelun aiheena ei sinällään ollut ennustaminen, mutta henkinen kehitys kyllä yleensä. Tämäkin (en muista mainitsinko täällä, että asiasta on sanottu minulle jo pariin kertaan ennenkin) ihminen oli sitä mieltä, että minulla pitäisi kirjoittaa niistä(kin) asioista. Hän ehdotti minulle myös yhtä kurssia ja hänellä oli hyviä ehdotuksia siitä, miten voisin itseäni edelleen niissä asioissa kehittää.

Mutta sitten juuri kun oltiin puhuttu myös siitä, ettei min ulla ole juuri kiinnostusta löytää uutta ihmissuhdetta, hän sanoo näkevänsä minulla elämänkumppanin. Intohimoisen ja rakastavan suhteen. Hänen mukaansa toinen osapuoli jopa "metsästää" minua. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että hän näkee menneisyyteni (no rakkauttahan siinä ei ollut, mutta kyllä toisen halu omistaa ja se intohimo). Mutta hän vakuutti, että kyllä se on tulossa. Suoraan sanottuna koko ajatus ahdisti.

No, vaikka kyseisen ihmisen henkisiin lahjoihin uskonkin, niin mielestäni hän ei ole ennustaja, eikä ole sitä omien sanojensakaan mukaan, mutta... Kun nyt olen tänä kesänä sitä kumppanuus asiaa miettinyt, niin tuollaisen ennustuksen jälkeen lävähtäneet suojaukset, kiellot ja muut vastareaktiot lienee kertovat omaa kieltään valmiudestani uuteen suhteeseen. Mikä tahansa sitoutuminen tuntuu ahdistavalta. Irtonumeroita voisin EHKÄ harrastaa, mutta kaikin paikoin moraalini ei anna siihen periksi. Tai siis antaa, mutta ajatus miehestä, joka lähtee satunnaisiin suhteisiin on niin ellottava, että jätän asian itsekin väliin. Juhannus oli tietenkin asiassa poikkeus. Kyseessähän ei ollut varsinainen irtotapaus, eikä sitoutuminenkaan, vaan pikemminkin hieman ystävän tarjoamaa läheisyyttä.

Elikkä mutkikasta, hyvin mutkikasta. Mutta saimpahan paljon mietittävää ja ehkö joskus alan jollain toisella foorumilla kirjoittamaan niistä muista asioista. Sitäkin pitää fundeerailla. On se vaan elämä...

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Ystävistä, ystävä ongelmista ja ongelmaystävistä

Kesä ja loma ja aikaa, joten kirjoitettua tulee näemmä enemmän. Tämä aihe on pyörinyt pitkään mielessä, mutta nyt taas Kimmon kommentti toi siihen taas yhden uuden ulottuvuuden, joten päättelin, että aiheesta on hyvä kirjoittaa.

Kuten olen tuolla joskus kirjoittanut, niin minulla on paljon hyviä ystäviä, vaikka se välillä pääseekin unohtumaan. Ongelma siinä on se, että samoin kuin miesten suhteen, niin myös ystävien suhteen olen tottunut siihen, ettei mikään ole ikuista. Ystäviä tulee ja menee, vain hyvin harvat jäävät. Eräs nykyinen ystäväni kritisoi ajatustani kertakäyttöystävistä, mutta jotenkin minusta on helpompaa ajatella ihmisten suhteen, että he nyt ovat hetken elämässä ja sitten häipyvät, kuin että joku olisi ystävä "ikuisesti". Tosin muutaman ihmisen kanssa, ystävyys on enemmän tai vähemmän kestänyt yli 20 vuotta ja alan jo uskoa siihen, etteivät he nyt ihan yllättäen katoa elämästäni. Mutta on niitäkin, jotka ovat vannoneet ja vakuuttaneet ikuista ystävyyttään ja sitten muutaman vuoden päästä eivät ole vastaan tullessaan edes tervehtineet, vaikka mitään riitaa ei ole ollut (ainakaan sellaista, josta minä tietäisin).

No anyway, ihmisiä elämässä tulee ja menee, toisia jää kaipaamaan toisia ei. Joidenkin suhteen koko ystävyys on sellainen, että ihmettelee, että miksi ihmeessä sitä jonkun kanssa onkin tullut kaveerattua. Vanhemmiten olen alkanut tulla kriittisemmäksi ystävien suhteen. Viime aikoina minulla on ollut eräs ystävä, jonka käyttäytyminen on suoraan sanoen ollut perseestä. On sovittu, että tavataan ja sitten hän ei sovittuun aikaan vastaakaan puhelimeen tms. On tullut fiilis, että olen se kaveri, johon otetaan yhteyttä, kun ei ole mitään muuta.

Kyseisen ihmisen kanssa, yllättävää sinällään, ongelma tuntuu olevan juomattomuudessani. Hän korostaa terveitä elämäntapojaan minun kanssani ollessaan ja antaa ymmärtää, ettei enää juuri käy itsekään baareissa, mutta tosiasiassa meno on entisenlaista. Minua vain ei enää pyydetä mukaan, kun minulle esitetään toista julkisivua. Minun juttujani ei jakseta kuunnella, mutta oletetaan, että olen valmiina olemaan puhelimessa juttuseurana silloin, kun hän haluaa. Ei kauheasti jaksa kiinnostaa enää ko. ihminen.

Sitten toiseen ihmiseen, myös hyvään ystävääni. Hän ei ehkä niinkään käy hermoille, kuin huolettaa. Taustalla on aika paljon samanlaista, kuin minullakin, mutta hän on valinnut toisen tien. Sen sijaan, että hän hakisi eheytymistä itsestään ja hoitaisi itseään, hän etsii sitä miestä, joka "pelastaisi" hänet. Ystäväni mieskokemukset ovat jos mahdollista vielä huonompia, kuin minulla, joten haasteellista on. Epäilen, että vaikka hän täydellisen prinssin löytäisikin, niin pian prinssistä löytyisi niitä huonoja puolia. Ja mitä ihmettä se mies/parisuhde mitään ratkaisee? Ongelmat on olemassa ja pahimmassa tapauksessa pilaa uuden suhteen tai sitten käy kuten minulle (ja on tainnut hällekin joskus ennen käydä) että kun pahimmassa kriisissä ottaa jonkun vastaantulijan, niin kyseinen ihminen onkin pahempi, kuin kukaan edellinen.

Hyvä puoli mm. näissä kahdessa tapauksessa on se, että molemmat haastavat minut itseni arvioimaan omaa elämääni ja valintojani. Ensimmäisen osalta joudun miettimään sitä, mihin vedän rajat. Kuinka paljon joustan ystävien takia ja milloin olen terveellä tavalla itsekäs. Toisessa tapauksessa voin olla vain tavattoman onnellinen omiin valintoihini. Siihen, että olen itse valinnut toisen tien. Toki toivon ystävälleni menestystä valitsemallaan tiellä, mutta samalla olen syvästi tietoinen siitä, että se ei ole minua varten.

Ystävät ja ihmiset ympärillä ovat peilejä, peilejä asioille, joita teet oikein ja asioille, joissa olisi petrattavaa. Toisten ihmisten kokemukset laajentavat myös omaa elämänpiiriä. Kaikkea ei tarvitse tehdä itsellä, kun voi jakaa ystävien kokemukset.


sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Huoh...

Sarjassamme eipä ois pitäny juuri koskettaa.... Facebookista löysin nuoruuden aikaisen rakastettuni. Näytti olevan kihloissa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä kirpaisee ja kovaa. Naurettavaksi asian tekee se, etten ole häntä nähnyt 15 vuoteen. Samainen, josta mainitsin eräässä aiemmassa kirjoituksessa. En tiedä miksi asia kuohautti. Olinhan kuullut yhteisiltä tutuilta epämääräisiä vihjauksia, että hän asuisi jonkun naisen kanssa (en viitsinyt udella, mutta juteltaessa vanhoista tutuista ja heidän olinpaikoistaan, ko. henkilöön viitattiin lauseella "X ja ne asuu siellä..." ja siis jo tuolta pohjalta oletin jotain tällaista). Tietyille yhteisille tutuille olen edelleen hänen "tyttöystävänsä", vaikka tosiasiassa emme koskaan seurustelleet. Viimeksi kuulin ko. asian talvella, kun joku noista tutuista selitti minusta, että "etkö muista Reflection... se X:n tyttökaveri..."

Ehkä olen välillä salaa toivonut näkeväni hänet. Vuosien varrella olen nähnyt hänestä tavattoman paljon unia. Yleensä sellaisia, joissa emme ole suoraan tavanneet, vaan pikemminkin unia, joissa olemme olleet esim. samassa talossa, mutta emme ole nähneet toisiamme tai olen ollut käymässä känen kotonaan tms.

Minua ärsyttää suunnattomasti se, että on joitain ihmisiä, jotka vain pyörivät vuosienkin jälkeen mielessä. Esim. juurikin tämä ihminen on ollut mielessäni aina, huolimatta kahdesta avioliitostani. Nykyisinkin hän saattaa tulla useammin mieleeni, kuin esim. ensimmäinen mieheni, jonka kanssa olimme yhdessä yhdeksän vuotta. Ensirakkauteni kanssa siis emme edes seurustelleet. Toinenkin vastaava ihminen on olemassa, hänen kanssaan "suhde" oli vielä olemattomampi, kuin tuon ensirakkauden kanssa. Miksi joku jättää niin lähtemättömän jäljen mieleen ja sydämeen? Onko sillä jokin tarkoitus?

torstai 5. heinäkuuta 2012

Reissu käyty

Taas on yksi reissu takana. Hoitoa haettu ja saatu ja saatu myös paljon pohdittavaa. Kiitos kuuluu yhdelle parhaista ystävistäni ja hänen suosittelemallee ihmiselle, jonka kanssa sain käsiteltyä taas suhdetta paskempaa exään ja lapsuuteen askeleen enemmän.

Valmiuteni mahdolliseen uuteen parisuhteeseenkin tuli testattua. Tapasin ihmisen, jonka kanssa minulla oli juhannuksena "jotain". Kyseessä on vanha tuttu. No villejä arvauksia, miten asiaa selviteltiin? Hmm? Keskustelimmeko syvällisesti siitä, miten tapahtunut vaikuttaa kaveruuteemme? Analysoimmeko asiaa? Vai kenties heittäydyimmekö samantien jatkamaan siitä mihin juhannuksena jäätiin?

No?

Vinkki, olin hänen luonaan neljä tuntia....

.....

Suunnattomaksi pettymykseksenne voin kertoa, että kaverin esiteltyä ensin uutta taloaan puhuimme, rakentamisesta, asuntojen hinnoista, tonteista, sisustuksesta (jep... hän ON kyllä mies), autoista, autoilusta, kummankin työstä, työhistoriasta, perhehistoriasta, perheistä, omasta elämästä (aika pinnallisesti), tulevaisuuden suunnitelmista työn ja opintojen suhteen. Juhannuksesta puhuttiin lähinnä poistumisliikenteen, otettujen valokuvien ja (hänen) humalatilansa suhteen (viimeisestä tosin hyvin vähän). Lopuksi, kun olin lähdössä, hän kysäisi, että onko majapaikkaa, jos on tulossa tännepäin. Lupasin majoittaa saunan lauteiden alle.

Summa summarum. Minulla on nyt yksi miespuolinen ystävä lisää, suhteessa saattaa olla optio joskus johonkin muuhunkin, mutta ilman paineita. Huolimatta aika lailla yhteisistä näkemyksistä monien asioiden suhteen, on kuitenkin se yksi aika radikaalistikin erottava asia. Hän käyttää alkoholia. Ei mitenkään hillittömästi, mutta minun näkökulmastani liikaa. Sinälläänhän se nyt ei montaakaan asiaa estäisi, mutta se estää "oikean" parisuhteen (minun näkökulmastani).

Mutta oleellista on, että maailmassa on kiinnostavia, mukavia miehiä, joilla on ainakin joissain asioissa samanlaiset ajatusmallit, kuin minulla. Olen joskis täällä blogissakin pohtinut, että tarvitsisin rinnalleni ihmisen, joka olisi samalla tavoin rikki kuin minä, mutta kykenisi kuitenkin elämään normaalia elämää, jolla olisi perusarvot työn ja opiskelun suhteen kohdillaan. No tuossa oli. Voisin siis kuvitella, että maailmassa olisi joku muukin samanlainen.

Toisaalta kahden mitä ilmeisimmin tunnevammaisen ihmisen suhde näyttää aika haastavalta. Mutta jos tietyt elementit ovat kohdillaan, niin se voisi olla mahdollista.

Mutta ennen kuin mennään minkään asioiden edelle, suosittelen lukemaan kanssa blogistin kirjoituksen "Seitti". Omaa matkaani ja sen tilaa kuvaa se, etten minä tiedä onki minulla yhtään kestävää säiettä ja onko minulla edes lopulta mitään syytä ollla putoamatta kuiluun. Työstän asioita ja etsin ratkaisuita, mutta toistaiseksi heilun jossain tyhjyyden yläpuolella jonkin varassa, joka ehkä on toivo tai saattaa se olla illuusiokin ja josta en tiedä, onko se ylipäätään kiinni missään.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Levottomuus

Näin lomalla elämä olisi varmaan helpompaa jos joisi. Festarit ja mökkireissut eivät ole ongelma, mutta perus päivät ilman mitään tkemistä. Harmaa ilma ei houkuta ulos ja tunti/pari kuntosalilla riittää, koska muuten kyllästyn siihenkin hommaan. Shoppailu ja kaupungilla luuhaaminen taas tulee kalliiksi ja kotiin kantautuu turhaa rojua. Ei siis ole muuta, kuin nököttää kotona, lueskella ja harrastaa itsetutkiskelua. Päivä/pari moista kerrallaan alkaa jo ahdistamaan.

Huomenna lähden taas tien päälle. Käyn moikkaamassa kavereita Keski-Suomessa ja hmm... saatan ehkä tehdä yhden mutkan nähdäksenik mikä on tilanne sen mun ja juhannushellun välillä. Parempi se, kuin miettiä asiaa pahimmassa tapauksessa vuosi. Seuraavalla viikolla menen sitten mökille vaikka siellä olisi -20 pakkasta, järvi jäässä ja taivaalta tulis kirveitä. Siellä ehkä mielikin vähän rauhoittuu.