keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kymmenen vuotta kaninkolossa

Kymmenen vuotta sitten putosin kaninkoloon ja siihen astinen elämäni alkoi hajota. Hetkittäin luulin jo kuolleeni ja joutuneeni helvettiin. Kaikki mihin olin uskonut ja luottanut muutti muotoaan. On vaikeaa kuvailla sitä irrationaalista tunnetta, kun tulee kotiin työmatkalta ja puoliso sanoo, että on päättänyt että erotaan. Siitä lähdetään sitten yhdessä teatteriin, ilta huipentu siihen, että tanssimme valssia eräässä ravintolassa.

Olihan meillä ollut vaikeaa, yksi parisuhteen keskeinen elementti, seksi, ei kuulunut meidän parisuhteeseemme, mutta silti. Ihminen, joka oli melkein kymmenen vuotta ollut paras ja välillä ainoa ystäväni ei enää halunnutkaan olla kanssani. Elämä muuttui kertaheitolla täysin irrationaaliseksi. Yritin löytää itseäni ja oppia hyväksymään itseni. Se oli yllättävän vaikeaa, koska suhteen aikana juuri sen oleellisen puutteen takia itsetunto oli tiessään. Sattui outoja juttuja ja kohtaamisia. Liikuin parikymppisten opiskelukavereideni kanssa ja valitettavasti omaksuin heidän arvojaan sen sijaan, että oliksin pohtinut omiani.

Juuri kun olin saamassa pakettia vähän kasaan, isä kuoli. Täysin yllättäen. Samassa syssyssä ollut suhdeviritelmä osoittautui virheliikuksi. Minun mennessäni äidin luo isän kuoleman jälkeisenä päivänä tuo miesystävä meni toisen naiksen luo (kun meidän sopimastamme viikonlopun vietosta ei tullut mitään) ja sanoi puhelimessa vielä, että "eihän haikttaa". En osannut reagoida, vähän myöhemmin osasin, kun samainen tyyppi mustasukkaili siitä, että juttelin liian pitkään erään vanhan perhetutun kanssa.

Tässä saumassa eräällä nettiforumilla, jossa usein kävin eräs hyvä nettituttuni hokasi, että samalla forumillahan on toinenkin "vastaeronnut". Siitäpä sitten alkoi tapahtumasarja, jossa tapasin mukavan ja fiksun oloisen miehen, joka oli todella huomaavainen, eikä yrittänyt ensitapaamisella (eikä toisellakaan) vielä pöksyihin. Mies sai minut tuntemaan itseni pitkästä aikaa erityiseksi, eikä mikään rahasumma tuntunut olevan liian iso investoitavaksi yhteiseksi iloksi.

Siitä, mihin se suhde johti ja sen seurauksista olettekin saaneet täältäkin lukea.

Välillä tuntuu edelleen, että olen siellä kaninkolossa. Ehkä sitä eroa edeltävänä kesänä löinkin vaelluksellani pääni pahasti.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Fuulausta

Joskus toisinaan tuntuu, että sitä on ihan feikkiihminen. Teeskentelemällä saanu kaiken ja jonain päivänä joku huomaa, että et olekaan niin pätevä ja kaikki romahtaa. Jotenkin tuntuu, että joissain asioissa väistelen vastuuta elämästä ja muusta.

Niin kauan, kun mikään ei keikuta venettäni, onnistun joten kuten selviämään päivästä toiseen. Ihmiset kuvittelevat, että osaan ja olen pätevä ja kykenen johonkin. Tosiasiassa en osaa mitään. Töissä tuntu, että pärjään vain siksi, että olen hyvä esiintymään, joten kukaan ei huomaa kuinka ohutta oikea asiantuntemukseni on.

Toisaalta yllätyn aina, kun jotkut älykkäänä ja osaavana pitämäni ihmiset eivät osaakkaan jotain, mitä minä pidän itsestäänselvyytenä. Voisiko olla niin, ettei kukaan muukaan ole elämässä ja asioissa yhtään enemmän asiantuntija. Toisaalta tätä todistavat monet projektit, joissa olen ollut mukana. Kukaan ei oikeastaan osaa mitään, mutta jotain sähelletään.

Tätäkö tämä elämä on? Sitä, että saadaan toiset uskomaan minusta enemmän, kuin mitä itse uskon? Parisuhteen puolelle tätä ei edes viitsi vetää, sielläkin tosin tuntuvat samat lait pätevän.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Summausta

Näyttää siltä, että tässä bloggailussa on taas sellainen vaihe, että kunnyt postauksiin on ollut liian suuri. Milloin on ollut olo sellainen, että ei ole halunnut vain ulista omaa huonoa oloaan ja toisinaan ajatuksen pätkät ovat olleet niin onnettoman pieniä, ettei niitä ole jaksanut pidemmälle kehitellä. Pitäisi vain muistaa, että eihän näiden niin pitkiä ja tarkkaan harkittuja tarvitsisi olllakaan.

Iso virstanpylväs on sitten ohitettu. Ja ikää kuvaavan numerosarjan perässä on vaihteeksi nolla. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut todella paljon. Erosin ensimmäisestä aviomiehestä, "löysin" toisen, olin  naimisissa, erosin ja olempa ennättänyt tässä viettää sinkkuelämääkin. Ohessa opiskeltu yksi ylempi korkeakoulututkinto, yhdet ammatilliset erikoistumisopinnot. Pätevyys hankittu myös energiahoitojen antamiseen. Ystäviä saatu ja vanhoja ystävyyksiä katkaistu. Aika hyvin kymmeneksi vuodeksi.

Paranemisprosessi eksästä on vaiheessa. Eilen puhuin taas niistä pahimmiksta asioista. Pitkään aikaan en ole niistä puhunut, nyt kerroin kahdelle uudelle ystävälleni. Puhuminen pitkästä aikaa oli yllättävän vaikeaa. Pikkujutuista on helpompi puhua, kuin  noista isoista. Jotenkin se taas palautti mieleen sen, että pitää olla itselleen armollinen Ei se nyt ole ihmekään, että en oikein  osaa luottaa miehiin tai odottaa miehiltä hyvää kohtelua. Mutta edistystä on havaittavissa.

Viime viikolla huomasin peilistä järkytyksekseni sen, että liikkuminen alkaa näkyä kropassa. Edelleenkään en ole juuri laihtunut, mutta hartiat ovat levenneet ja yleisvaikutelma on jäntevämpi, kuin ennen. Yllätys oli myös se, että katson peilikuvaa aiempaa hyväksyvämmin. Pidän jopa itseäni kauniina. Tästä päästäänkin  siihen (yhdessä tuon edellisen asian kanssa) että vähitellen alan päästä yli siitä ajatuksesta, että "en kelpaa, kuin sairaille hulluille, kun olen niin ruma ja läski". Vähitellen alan ymmärtää, että omalla käytökselläni luon ympärilleni muureja, joita on varmasti hyvin vaikeaa ylittää. Vaikka kuvittelen välillä antavani positiivista viestiä, niin totus taitaa olla toinen. Esim. vaikka se juhannus. Toinen tunnustaa olevansa ihastunut, päästään vähän läheisempiin tunnelmiin, ja meitsi hyppää teltasta pihalle ja lähtee kattomaan jotain bändiä. Seuraavalla tapaamiskerralla en edes halaa.

Pientä edistystä siis siinäkin, että havaitsen huonoja toimintamalleja. Ehkä seuraavan kymmenen vuoden aikana vähitellen pääsen johonkin tilaan, jota jollain perusteella voisi kutsua "normaaliksi". Kultasydäntä siteeratakseni "palaamme normaaliin heti, kunhan saamme määritellyksi sen, mikä nolrmaali oikein on".