maanantai 23. tammikuuta 2012

Häpeästä

Luin tänään Anna-lehdestä jutun suomalaisista kunniamurhista. Siis niistä, joissa yleensä mies tappaa koko perheensä ja sitten itsensä, kun ei vain kestä. Jutussa viitattiin siihen, että usein tällaisessa kyse on häpeästä. Häpeästä, ettei kestäkään niin kuin pitäisi, ettei kykenekään siihen mihin pitäisi. Häpeästä puhuttiin myös syksyllä Helsingin kirjamessuilla naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevässä paneelissa. Suomessa väkivallan kohteeksi joutunut nainen häpeää sitä.

Itse olen miettinyt, että häpeänkö minä sitä, mitä minulle on sattunut. Vastaus on kyllä. Fiksu, älykäs nainen menee suhteeseen, jota hallitsevat henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alkoholi. Hävettäähän se. Miksi minä en voi suhtautua asiaan niin kuin Sofi Oksanen kirjamessujen paneelissa väitti amerikkalaisten naisten suhtautuvan, eli miksi en olisi ylpeä siitä, että olen selviytynyt? Selviytynyt melkein ylivoimaisesta hengen, sielun ja ruumiin murskaavasta suhteesta. Hengissä, ja terveenä ainakin fyysisesti ja henkisestikin kohtuullisen terveenä.

Häpeän sitä leimaa ja traumaa, joka minussa on. Jossain vaiheessa puhuin asiasta aika avoimesti ja sain näpeilleni. Yllättävän monen miehen mielestä on kiihoittavaa kuulla naisen joutuneen raiskatuksi. Tämä (yllättäen) ei ole auttanut parantamaan käsitystäni miehistä. Nyt en halua puhua asiasta vieraille, en halua näyttää arpiani. Olen kiitollinen lihavuudesta, jonka takia uimahallissa ihmiset eivät huomaa vatsassa olevia arpia.

Minua ärsyttää, miksi minun pitää kävetä. Miksi MINUN pitää hävetä. Ehkä olin vähän tyhmä, mutta en välttämättä sitäkään. Ei se, että joutuu sellaiseen hämähäkin verkkoon ole fiksuudesta kiinni. Valitettavasti vain tuntuu, että väkivaltaisessa/sairaan mustasukkaisessa suhteessa olleita ja olevia pidetään tyhmänä. "Miten sinäkin sellaiseen suostut?" No en TIEDÄ! Minä en tiedä miksi minä ajauduin sellaiseen suhteeseen, mutta se on nyt ohi. Eikö minun pitäisi tuntea itseni voittajaksi? Mutta ei... hävettää. Kohta erosta on kolme vuotta ja koko ajan hävettää enemmän, kun ajallinen etäisyys nostaa pintaan kaikkea saastaa mitä tapahtui.

Huomaan asenteideni muuttuneen. Viimeisen puolen vuoden aikana ajatus esim. seksistä on yksinkertaisesti liian ahdostava. Ikään kuin nyt jälkeenpäin vasta olisin sisäistänyt exäni minuun yhdistämät laatusanat. En vain halua olla kenenkään edessä alastomana, henkisesti tai fyysisesti. Juodessa se vielä onnistui, mutta ei selvinpäin. Ei niin millään. Häpeän ruumistani, häpeän sitä, että kuuden vuoden kieroutuneen suhteen jälkeen en varmasti edes osaisi mitään.

Mutta takaisin aiheeseen. Miksi epäonnistumista pitää hävetä? Epäonnistumista parisuhteessa, elämässä, opinnoissa, työssä, yritystoiminnassa. Suomessa konkurssin läpikäynyt yrittäjä on luuseri, jossain muualla häntä pidetään kokeneena. Miksi ei näin myös näissä ihmissuhde asioissa. Kaikkein paskimmat asiat läpikäynyt ihminen olisi "kokenut", tietäisi ja tuntisi ne karikot, jotka pitäisi yrittää välttää.

Yritä tässä sitten olla itselle armollinen. Helpommin sanottu, kuin tehty. Elämä ei ole erityisen helppoa, jos kokee olevansa osittain pilalla. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja vaikka kuinka olisi suurimmaksi osaksi terve, niin silti omaa olemusta jäytää se osa, jonka itse kokee olevan pilalla.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Päivitystä

Paljon on taas ollut blogikirjoitusten aiheita mielessä. On ollut aiheita musiikista, liikunnasta, itsestä välittämisestä jne. Mutta ei ole vain tullut kirjoitettua. Mielialat on vaihdelleet suunnasta toiseen. Välillä olen halunnut muutosta kouristuksenomaisesti, välillä taas nykyinen työ ja nykyinen kaupunki on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta.

Lähtemisessä on omat hyvät puolensa. Pääsisin vaihtamaan maisemaa ja jättämään taakse hyvin paljon. Eikä nyt äidin kuoleman jälkeen minua täälläpäin enää mikään kovin paljoa pidättele. Toisaalta mietin, että onko lähteminen pakenemista. Pitäisikö kuitenkin satsata ennemmin pysyvyyteen, kuin muutokseen. No, asia ei enää ole siinä mielessä omissa käsissäni, että tässä parin viikon sisällä pitäisi tulla tieto halutaanko minua uuteen työpaikkaan vai ei. Haastattelussa muistin, että kyse on kuitenkin nuoruuteni haaveesta. Sen verran olen päättänyt, että jos saan paikan, niin otan sen vastaan. Toisaalta täälläkin on paljon vaihtoehtoja, mm. yritystoiminnan aloittelu, jota olen jonkin aikaa suunnitellut. Mutta saa nähdä. Elämä on siis edelleen JOS.

Tässä vähän elämäni aikajanoja:

Tänään on äidin kuolemasta vuosi. Isän kuolemasta pian yhdeksän vuotta.

Pari päivää yli yksitoista kuukautta olen ollut raittiina.

Edellisestä seksikerrasta on vähän yli puoli vuotta. Edellisestä suudelmasta samoin. Kohta tulee täyteen kolme vuotta erosta. Ensimmäisestä erosta kohta kymmenen. Jos ensimmäinen avioliitto olisi kestänyt keväällä olisi 14 vuotishääpäivä ja yhdessä oltaisiin oltu 19 vuotta.

Että tämmöistä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Uutta Vuotta (selvisin joulusta hengissä).

Tänään olisi montakin aihetta, mutta aloitetaan joulusta jos tässä ensi viikolla muista aiheista.

Joulu oli ehkä elämäni paskin. Mukaan lukien se joulu, jolloin sain exältä turpiini ja viime joulu, kun hoisin äitiäni, eikä koko taloudessa ollut mulle ruokaa. Viime joulun ansiosta tiedän mm. sen, että ihminen kykenee käsittämättömän lyhyessä ajassa siirtymään umpiunesta toimintaan, kun kuulee joulukuusen kaatuvan ja toisen ihmisen kaatuvan lattialle.

Sisaruksethan (tai yksi heistä) sanoi, että heillähän olisi naapurissa tyhjä talo, voisin tulla sinne... OK, yksin omassa kodissa olo ei ehkä ollut maailman innostavin jouluajatus, mutta joulu yksin siskon autiossa anoppilassa kuulosti vielä paskemmalta, vaikka olisikin siskolle päässyt syömään joulupöperöt.

Ennen joulua hyvä ystävä oli kylässä ja se osuus oli mukavaa. Jouluaatto ja -päivä taas olivat taas paskoja. Aatto meni aluksi kohtuu hyvin, kun olin ohjelmoinut ja suunnitellut tekemiseni hyvin. Ilta meni kuitenkin itkeskellessä. Joulupäivänä taas raivostutti ja vitutti. Onneksi kuntosali oli auki ja sain kolme tuntia menemään siinä, että laahustin sinne ja takaisin ja purin siellä energiaani hakkaamalla säkkiä. Tapani meni autoillessa sukulaistytön valmistujaisissa ja siellä oli taas sitä "olisit sanonut, olisi meille mahtunut". Jep jep... hyvä sanoa jälkikäteen. Ja "mahtunut" ei kuulosta järin tervetulleelta.

Joulusta selvittiin. Ensi Jouluna en usko yhtään lupausta siitä, että "joo tehdään yhdessä jotain kivaa", ellei hyvissä ajoin ole tehty ko. tekemisen toteutumiseksi sitoumuksia. Lähden mieluusti jonnekin reissuun, vaikka voin kyllä varautua siihen, että Joulu jossain hotellihuoneessa ei välttämättä ole sen parempi... Onneksi ensi Jouluun on taas aikaa.