sunnuntai 18. elokuuta 2013

Mukavia syystunnelmia

Työt alkoivat ja loma loppui ja hivenen on ollut kipuilua asian suhteen. Nyt kuitenkin homma alkaa taas tasaantua ja olen oikeastaan innoissani, kun arki taas alkaa. Aiemmat ongelmat alkaa olla selätetty, kesäkollit lempattu ja kavereidenkin kanssa taas löytynyt sellainen sopiva välimatka.

Opinnot on mukavalla tolalla ja homma, jota olen suunnitellut tekeväni sivutoimisesti alkaa vähitellen saada tulta siipiensä alle. Yhden ystävän kanssa suunnitellaan myös yhteisiä bisneksiä.

Elämän painopiste on muuttunut edelleen fiilis on seikkailullinen ja kaikki tuntuu hurjan kiinnostavalta ja jännittävältä, mutta eri tavalla, kuin kesällä. Silkan autuuden ja onnen huuman tilalle on tullut tyyni varmuus siitä, että asiat menevät hyvin, siitä että tulevaisuudella on minulle tarjottavanaan vielä jotan paljon parempaa, kuin mitä osaan tällä hetkellä edes toivoa.

Hyvä ystävä kävi tänään kylässä ja muisteltiin muutaman vuoden takaista aikaa. Hän sanoi, että verrattuna siihen ihmiseen, johon hän aikanaan tutustui, hänestä tuntuu, että jotain yhteistä minussa ja siinä on, mutta samalla on kuin kyseessä olisi kaksi eri ihmistä. Kieltämättä menneisyys tuntuu välillä siltä, että se on kuin joku puoliksi unohtunut elokuva tai kirja, jonka on joskus lukenut. On ihmeellistä, miten pitkälle ihminen pääsee, kun antaa itselleen luvan parantua.

Tunnelmana tyyni onnellisuus ja riemu siitä, että saa tehdä asioita, joista nauttii. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja syvä kiitollisuus kaikesta mitä on. Tästä tulee hyvä syksy ja talvi!

tiistai 6. elokuuta 2013

Kaveriurputusta...

Tänä kesänä oon ollu aika paljon (=liikaa) tekemisissä yhden ystäväni kanssa. Siis mukava ihminen, mutta liika on liikaa. Nyt sitten viimeisimmän reissun jälkeen mun fiilikset oli sitä luokkaa, että hetken vois olla sitä näkemättä. Viikonlioppu menikin niin, kun hän oli toisella paikkakunnalla. Eilen sitten olin päivän kaupungilla ja tapasin ihmisiä (mm. kummipojan, joka vie aina energiat) ja just kun olin tullut kotiin, viritellyt viimeiset jaksot dr Whota näkymään, niin tämä kaveri tulee koputtelemaan oven taakse. En oikein kyennyt ilmaisemaan mitenkään nätisti sitä, että "nyt ei ole hyvä hetki". Nyt hää on sitten suutuksissa. Pyysin jo anteeksi, mutta vastaus oli tyyliä "no olihan se ikävä tilanne". Ei mitään pahoittelua siitä, että HÄN tuli väärään aikaan. Sinällään tilanteessa nyt ei ole mitään ihmeellistä, mutta kun jostain ihmisestä on saanut yliannostuksen, niin nyt sitten oon kelaillu about koko kesältä KAIKKI jutut, jotka siinä ihmisessä on vähääkään nyppineet.

On inhottavaa, kun asiat vaan pyörii päässä, eikä niistä pääse yli. Ko ihminen on ihan mukava, mutta selvästi tässä tän kesän aikana ollaan päästy "vanha-aviopari" asteelle, kun minua ärsyttävät ihan pienet jutut hänen käytöksessään. Sellaiset asiat, joissa itse toimisi toisin ja on vaikea tajuta, että toinen ihminen ajattelee ja tekee asiat eritavalla. Vika on siinä, että olen aika mukautuvainen ja huono sanomaan, jos toisen tekemiset eivät miellytä. Sitten kun asiat alkavat hiertää, ne hiertävät koko ajan pahemmin ja sitten tulee eilisen kaltainen poksahdus, jolle ei kertakaikkiaan voi mitään.

Siis pikku juttuja, ja uskon, että monet asiat minussa on alkaneet häntä kesän mittaan ärsyttämään, mutta siksi pitäisikin osata ottaa etäisyyttä. Veikkaan, että tällä hetkellä meistä kumpikin tuntee enemmän tai vähemmän oikeutetusti olevansa kaltoinkohdeltu. Ärsyttää, kun käyttäydyin tökerösti ja ärsyttää, kun en oikein juuri nyt halua alkaa (vielä) sopua tekemään, kun edelleen tarvitsen vähän aikaa siihen, että asiat mielessä tasoittuu.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kiitollisuudesta ja siitä, kuinka kaikki ei ole sitä, miltä näyttää

Mikä siinä on, että toisten elämä näyttää aina hohdokkaammalta ja aktiivisemmalta, kuin oma? Toisella on enemmän ystäviä, hän tuntuu olevan koko ajan menossa jne. samaan aikaan tuntuu, että itse hätäisesti käy töissä ja makaa sohvalla. Juttelin tästä asiasta erään ystäväni kanssa. Meille kun pari ystäväämme aina sanoo, että ME olemme aina menossa ja MEILLÄ on aina ystäviä kylässä tai olemme jossain ja MEISTÄ tuntee, että ne TOISET kaksi ovat aina menossa ja heidän menojensa takia yhteisiä tapaamisia on vaikea suunnitella. Tosiasiassa epäilen, että meillä mahtaa olla aikalailla yhtä paljon niitä menoja. Ne vain sijoittuvat eri aikoihin ja jos itsellä on tylsää, niin facebookkiin jostain reissusta tai kyläilystä päivittäneen kaverin elämä tuntuu hurjan jännittävältä ja ainakin paljon jännemmältä, kuin oma.

Tapasin eilen pitkään ulkomailla asunutta ystävääni, joka oli tullut piipahtamaan Suomessa. Satuttiin melkein vahingossa samalle paikkakunnalle, joten tottahan sitä piti nähdä. Jotenkin olin ajatellut, että hän on täällä Suomessa ison kaveripiirin ympäröimänä ja on vaikeaa saada aikatauluja sovitettua, mutta eipä ollutkaan. Kun juteltiin, niin hän ihmetteli, että kun ei ole nähnyt ystäviä vuosiin, niin sitten kun siihen olisi tilaisuus, niin kaikilla tuntuu olevan jotain muuta. Hän jopa mitti, että mitä järkeä olisi enää palata Suomeen, kun ei täällä enää näytä kavereita olevan. Kun ehdottaa tapaamista, niin kaikilla on jotain muuta ja kaikki menee niin säätämiseksi, että lopulta ei kannata tavata ollenkaan. Vaikka ei nyt kahvilla tai lasillisella piipahtamiseen niin kauaa mene.

Onko niin, että oikeasti kenenkään elämä ei ole niin kauhean menevää ja kiireistä, mutta pitää yrittää esittää, että se olisi. Tai pitää yrittää tehdä pienistä tapaamisista jotain elämää suurempia kokoontumisia? Tai onko se niin, että kun kuvittelee, että TOISTEN elämä on niin paljon menevämpää, niin hänelle ei ehkä ole merkitystä juuri minun tapaamisellani?

Tästäkin juttelin erään ystäväni kanssa. Mikä siinä on, että on niin vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa, että mitäs teet tänään, nähdäänkö? Pelkääkö ihminen niin paljon torjuntaa, ettei uskalla? Entä sitten, jos toinen ei juuri silloin ehdikkään, jos hän ehtii joskus toiste? Tietenkin (tiedän kokemuksesta) jos sitä "en ehdi" juttua alkaa ilman vastaehdotuksia tulla jatkuvasti, niin jossain vaiheessa ei edes huvita soittaa. Ja kun nyt sanon SOITTAA, niin tarkoitan juuri sitä. Tekstareilla (fb-viesteistä puhumattakaan) tapaamisen säätäminen on ihan perseestä. Asioissa on niin paljon muuttujia, että soittamalla asia selviäisi helpommin ja aikaa säätämiseen menisi vähemmän. Toki syyllistyn itsekin tekstareihin. Kun olen muka niin vaatimaton, etten voi häiritä toista puhelimitse... Mutta sen jälkeen jos tekstareilla on sovittu, että "joo nähdään" niin sen milloin ja missä asian voisi selvittää soittamalla.

Jep... ja sitten siihen kiitollisuuteen. Olen todella kiitollinen ystävistäni, siitä että minulla on paljon ystäviä ja heillä useimmiten on minulle aikaa ja minulla heille. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse pelkästään yksinäisyyden tai sen pelon takia epätoivoisesti etsiä parisuhdetta tai roikkua huonossa sellaisessa (minkä molemmat olen lähipiirissäni nähnyt). Olen kiitollinen myös itsenäisyydestäni, siitä että kaikkiin asioihin en aina tarvitse kaveria. Voin hyvin mennä yksin keikalle tai konserttiin tai lähteä matkoille. Minun ei tarvitse jättää asioita tekemättä vain siksi, että joku tai jotkut kaverit eivät ole kiinnostuneet samoista asioista tai että aikataulujen säätäminen ei aina onnistu.

Minä olen kiitollinen sisälläni olevasta tasapainosta ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkien kanssa ei tarvitse tehdä samoja asioita tai olla samoista asioista kiinnostunut. Joidenkin ystävien kanssa tehdään joitain juttuja, joidenkin toisten kanssa muita juttuja ja joitain asioita voi tehdä ihan yksin. Minusta se on vapautta ja vapaudesta on syytä olla kiitollinen.

 

torstai 18. heinäkuuta 2013

Uups I did it again...

Miten hemmetissä onnistun tässä aina? Tai siis pikemminkin niin, että miksi näin aina tuntuu tapahtuvan, miksi ei ole sellaista mahdollista välimallia? Ongelma on siis siinä, että nyt minulla olisi sellainen potentiaalinen kesäkolli kuvioissa. Tuntuu vaan olevan vähän turhan ihastunut. Onneksi sentään tiedostaa asian itse. Totesi tuossa, että yrittää olla olematta liian tyrkky, vaikka olisi periaatteessa valmis kanssani ihan mihin tahansa. Jep, ollaan tavattu kahdesti. Missä on mun kohdalla ne miehet, jotka haluaa nähdä satunnaisesti ja kattella asioita ihan rauhassa? Jos joku kiinnostuu, niin sitten sillä alkaa heti kiilua vähintäänkin yhteen muuttaminen silmissä (jos ette usko, niin muistuttaisin, että olen ollut kahdesti naimisissa ja useampi, kuin yksi tyyppi on esitellyt minulle talonpohjapiirroksia ja ollut parin viikon jälkeen sitä mieltä, että me ollaan pari).

Onneksi (siis ONNEKSI) olen oppinut olemaan itse vähän pidättyvämpi. Ja onhan tässä tyypissä jokunen sellainen ominaisuus, jotka eivät varsinaisesti vetoa. Siis muutakin, kuin innokkuus. Ensimmäinen on alkoholi (miksi tähän aina tullaan?) hän ei juo sinällään paljoa, mutta usein. Elikkä käytännössä kalja-pari illassa. Joka ilta. Tai siis enhän minä nyt toki voi asiasta olla ihan varma, mutta siltä asia vähän näyttää ja kuulostaa. Toinen epäilyttävä asia on tyypin suhtautuminen omaan elämäänsä. Kaksi vuotta on ollut sinkkuna ja kämpän sisustus on tasoa patja lattialla. Ruokailu sitä, että syö jos sattuu muistamaan ja raha-asiat on jossain vaiheessa kusseet kunnolla, mutta ne sentään nyt ovat järjestymässä.

Minusta olisi oikein mukavaa, jos miehellä olisi asiat itsellään lähtökohtaisesti kunnossa ja olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisena, kuin se on. Puolielämää elävät tyypit, jotka odottavat sitä, että kuvioihin astuisi se nainen, joka antaa kaikkeen tarkoituksen, epäilyttävät.

Plussiin sitten. Kivan näköinen, sellaisella tavattoman pitkällä, laihalla, mutta lihaksikkaalla tavalla.Huumorintajuinen, ymmärtää sen, ettei ala liikaa minua ahdostelemaan. Laittaa ihan helvetin hyvää ruokaa. Hyvä työ ja ammatti. Ja plussaa on tietenkin myös se, että hän pitää minua maailman ihanimpana naisena, joka on paljon enemmän, mkuin mitä hän on osannut toivoa.

Saatan olla skeptinen, mutta pelkään, että osa minun "viehättävyyttäni" on se, että olen varsin hyvässä taloudellisessa asemassa. En mikään rikas, mutta tyypin silmissä, jolle palkasta jää kiinteiden kulujen ja ulosoton jälkeen vain jokunen satanen vaikutan varmasti hyvältä saaliilta. Kyynistäkö? Onhan se, mutta elämä on siihen opettanut.

Summa summarum. Ei taida tämä olla "se oikea", eikö kyllä toistaiseksi käyttökelpoinen "vääräkään". "Ihan kiva" ei oikein taida riittää minkäänlaisen suhteen pohjaksi. Ja pliis, maailmankaikkeus... onko se nyt niin vaikeeta toimittaa elämääni edes yksi ihan oikeesti raitis mies? Ees tilapäisesti?


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Negatiivisista ihmisistä

Näyttää siltä, että minulla alkaa olla nollatoleranssi negatiivisiin ihmisiin ja sellaisen tietynlaisen päihdekeskeisen maailmankuvan suhteen.

Reissussa ollessani erään entisen ystäväni ex mies otti yhteyttä ja kysyi olenko kuullut mitään hänen entisestä vaimostaan. Satuin tietämään, että ko. ihminen oli erään toisen tuttuni seurassa. Syy miksi ex mies asiaa kyseli oli se, että entinen ystäväni oli laitellut hänelle yöllä itsemurhaisia tekstiviestejä (erosta on siis jo kolme vuotta...). Mies mietti, että mitä hänen pitäisi tehdä, koska nainen ei heidän yhdessä ollessaan sellaisia uhkaillut. Minusta taas viestit kuulostivat hyvinkin entiseltä ystävältäni ja varsinkin, kun tiesin kenen seurassa hän viikonloppuaan vietti. Kaksi ihmistä vatvomassa sitä, kuinka paskaa elämä on...

No nyt sitten kuulin toisen paikalla olleen henkilön kertomuksen ko. viikkonlopusta, jossa siis oli ainakin uhkailtu, jos ei yritettykin itsemurhaa, oltu niin kännissä, ettei oltu kyetty festareille, jonne oli liputkin jne. Stoori oli: "meillä oli tosi mukavaa, heh, perinteiseen tapaan tuli vedettuä överit, mutta niinhän me aina...". Jep. Kännäys on saanut ihmiset ympäri Suomea huolestumaan ja tyypeille se on "normimeininkiä". Toki tämä toinen tuttuni voi tietenkin myös olla niin sokea, että ei tajua sitä, että ihminen, joka hänen seurassaan on, käyttäytyy itsetuhoisesti, mutta anyway.

Nyt tämä kaksikko haluaisi minut seuraansa paikallisille festivaaleille. Arvatkaapas pari kertaa huvittaako? Siihen on syynsä, miksi tarinan kaksikkoon on välit viilenneet, ja määrittelen heidät oikeastaan molemmat ENTISIKSI ystäviksi.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kesämietteitä

Nyt on selvästi positiivisemmat virtaukset liikkeellä, kuin muuten viimeaikoina, kesä kun on. Työstressi meinasi nousta vähän turhan isoksi tuossa vähän ennen lomaa, mutta nyt se on selätetty ja loma saatu kunnolla käyntiin. Aloitin lomani Suomi-festari turneella, johon kuului myös sukulointia.

Reissun havaintoja: olen loppujen lopuksi todella tyytyväinen tähän sinkkuelämään. Ei tarvitse säätää kenenkään kanssa menemisiään, ei miettiä, että viihtyykö toinen jossain, jos mennään yhdessä tai selittää mitään jos menee yksin. Serkkujen luona vierailu sai myös ymmärtämään sen, kuinka tärkeä suku minulle on. Samaten sen, kuinka näyttää siltä, että taipumus huonoihin miehiin on jonkinlainen sukuvika.

Miespuoleiset ystävät pönkittivät itsetuntoa. Kolme päivää festareilla kahden miehen kehuessa minua maasta taivaisiin ja ihmetellessä sinkkuuttani oli varsin mukavaa :D Huolimatta siitä, että nämä minun festari"helluni" ovat molemmat tahoillaan turvallisesti naimisissa ja puheista huolimatta eivät syyllistyisi kanssani aviorikokseen, vaikka niin väittivät. Mutta sehän hommassa juuri on hauskaa. Voidaan vapaasti puhua mitä sattuu, kun kaikki tietävät kuitenkin asioiden oikean laidan. Mietin myös sitä, että jos minulla olisi joku kuvioissa, niin mitä sitten? Olisiko homma edelleen samanlaista? Voisiko se olla? Teoriassa joo, mutta kun ottaa huomioon menneisyyden mustasukkaiset miehet, niin en tiedä kykenisinkö moiseen rentouteen. Vaikea sanoa.

Summa summarum. Reissu avasi silmiä tietyille asioille, huomasin olevani myös ihan äärimmäisen tyytyväinen elämääni sellaisena, kuin se nyt on. Minulta ei tosiaankaan puutu yhtään mitään. Ainahan on asioita, jotka voisivat olla paremmin, mutta niinhän sen pitää ollakin.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Hääkrapula

Meillä oli viikonloppuna ne paremmat prinsessahäät. Viis ruotsalaisista, kun rakas sukulaiseni meni naimisiin viikonloppuna. Häät olivat aivan ihanat. Oli ihanaa jutella sisarusten ja heidän lastensa kanssa. Nuorempi polvikin uskoutui muutaman kaljan jälkeen tädilleen elämästään. Näyttää siltä, että pojista on kehittymässä paljon parempia miehiä, kuin tätinsä osasi kuvitellakaan. Nuorilla miehillä oli kypsiä ajatuksia ja haaveita omista häistä. Täti sai selvitellä sitä, miksi naiset ovat joskus niin "kummallisia".

Mistä sitten krapula? Paitsi tietenkin kakusta ja karkkimaljoista. Itse olen omasta elämästäni miessuhteiden osalta tietenkin vitsin tehnyt, joten siinä mielessä turhaa inistä. Mutta... silti se vähän pahoittaa mielen, kun morsian pyytää menemään "kaiken varalta" kimpun heiton ajaksi toiselle puolelle salia. "Ettei nyt enää tapahdu vahinkoa". Jep... minun avioliittoni ovat olleet perheessämme vitsi. Silti se tuntui pahalta. Ainoa, jolta tuli vähän ymmärrystä mahdollisen tulevaisuuden suhteen, oli veljeni, joka kehoitti hankkimaan vanhemman ja rikkaan miehen. Niitä kuulemma on täällä meilläpäin paljon. Totesi tyynesti, että ota rikas, kun rakastettavia ei tässä iässä ole enää tarjolla.

Tavallaan olen itse luonut tilanteen. Parempi paskalle menneisyydelle on nauraa, kuin itkeä. Mutta silti, olisi kiva, jos edes joku sukulaisista ajattelisi, että olisi edes mukavaa, jos minä löytäisin kunnollisen kumppanin. Veli on ainoa, joka joskus tuntuu olevan huolissaan ja ajattelevan, että ehkä olisi hyvä, jos minulla olisi joku. En toki ole sisarusparvessamme ainoa eronnut, mutta sillä toisella eronneella on poika, joten hän ei ole veljen näkemyksen mukaan "yksin". Mikä tietenkin pitää paikkansa. Veli taitaa olla ainoa, joka on miettinyt sitä mitä on vanheta yksin. Siksi hänelle hänen vaimonsa ja perheensä on vuosi vuodelta tärkeämpi ja hän on ainoa, joka on välillä minusta huolissaan. Yksi siskoistani on vannonut järjestävänsä minut suljettuun laitokseen, jos joku mies vielä ilmaantuu kuvioihin...

Että tällaista.... Vaikka en uskokaan välttämättä rakkauteen ja onneen omalla kohdallani, uskon siihen muiden kohdalla. Jaksan uskoa, että nyt naimisiin mennyt hääpari on yhdessä vielä kymmenien vuosien päästä. Silti pieniosa minusta arvostaisi, jos joku uskoisi rakkauteen minunkin kohdallani. Juuri nyt sattuu ihan saamristi. Huomenna viimeistään, ehkä jo myöhemmin tänään, jatkan elämääni tyytyväisenä ja yksin.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Melankoliaa....

Pääsin viimein muuttamaan ja uusi koti on ihana. Kertakaikkiaan suuremmoinen. Ihmettelen, että olenko se oikeasti minä, joka täällä asun ja elän tätä elämää. Kerrassaan häkellyttävää. Väliaikaisessa asunnossa asuminen kämppisten kanssa pehmensi minua. Kumma, kuinka se, että asuu avoimesti tunteensa näyttävien ihmisten kanssa voi vaikuttaa. Huomasin itsekin alkavani pehmoilemaan ja hempeilemään. Toisaalta samahan on ollut nähtävissä sisustuksessa - poissa tummat sävyt ja lohikäärmeet, pukeutumisessa - vähemmän mustaa, enemmän värejä, joten tämä lienee luonnollista, että sanon kämppistä "muruseksi".

Muutto siis toi paljon hyvää, mutta kun ennätti tottua asumaan muiden kanssa, niin yksinäiseltähän se tuntuu. Iso talo.

Toisekseen olen tehnyt paljon itsetutkiskelua sen suhteen mitä elämältäni haluan. Töissä asiat menevät paremmin, kuin hyvin. Ikäviä ja rankkoja asioita on tullut vastaan, mutta olen hoitanut ne kunnialla ja saanut jopa kiitosta ja mikä tärkeintä arvostusta. Mutta tässäkö se nyt sitten on? 25 vuotta vielä noita hommia. Toki näyttää siltä, että minulle vähän vilautellaan etenemismahdollisuuksia, mutta haluanko sitä? Minusta on mukavaa olla asiantuntija, en tiedä haluanko esimieheksi.

Itsetutkiskelussa olen myös kosketellut viime aikoina yhtä erityisen arkaa aihetta. Josta jo olin tähän kirjoittamassa, mutta huomasin, että en sitten pystykään. Sanotaan vaikka lyhyesti niin, että aina tavatessani erään ihmisen, mietin kuinka asiat voisivat välillämme olla toisinkin ja tämä muistuu mieleen aina kun tapaan hänet.

Ihmettelen elämääni myös sitä kautta, kuinka minulla on nyt ystäviä. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilla on merkitystä ja joille minulla on merkitystä. Elämä tuntuu usein siunaukselliselta. Parempaakaan sanaa en keksi. Edelleen on asioita, joista minä uneksin ja haaveilen. Tajusin sen tänään. Jotkut haaveet tosin ovat mahdottomia, mutta se ei estä haaveilemasta.

Olen siis onnellinen, mutta silti kaipaan jotain, mitä en voi saada. Siksi ilmassa on pientä melankoliaa. Mutta se ei haittaa. En aio melakolian vallata koko elämääni.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Korjaantumisia

Sain tänään selviteltyä asiat yhden kaverin kanssa. Kyseessä on entisen "parhaan kaverin" (ihminen, jonka kanssa lähinnä ryypättiin) ex mies. Olin jo silloin sitä mieltä, että ystäväni kohteli miestään paskasti ja hienoin asia, mitä yhdessä tekivät oli se, että erosivat. Kyseisen ystävän kanssa välit menivät myöhemmin mm. omien arvojen muuttumisen myötä. Minua on vähän kaihertanut se, että en ole miehen kanssa heidän eronsa jälkeen jutellut, kun kuitenkin silloin oltiin aika hyviä kavereita. Tänään nähtiin ja juteltiin pitkään ja eiköhän tuota taas olla väleissä.

Mietin tuossa, että tavallaan pariskunnasta minulla oli aina enemmän puhuttavaa miehen kanssa. Rouvan kanssa tosiaan lähinnä vedettiin lärvät ja puhuttiin sontaa. Miehen kanssa puhuttiin ihmissuhteista, musiikista ja elämästä yleensä. Nyt tuntuu ihan mahtavalta, kun välit on taas kunnossa.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kun tajuaa olevansa ihan väärän ihmisen seurassa.

Siis olen tapaillut tuossa jossain menneessä blogissa mainitsemaani miestä viime aikoina. Tai "tapaillut" on ehkä turhan voimakkaasti ilmaistu. Ollaan nähty muutaman kerran, yleensä baarissa ja olen roudannut hänet sitten kotiin. Pari kertaa ollaan nähty muuten, eli hän on käynyt kylässä. Nyt ei oltu nähty vähään aikaan ja eilen sitten nähtiin. Olin ystävieni kanssa baarissa ja laitoin hänelle viestin, missä ollaan. Mies oli aika hyvässä humalassa, joskaan ei alkuun häiritsevästi. Kävin kuskaamassa kaverit kotiin ja oltiin sovittu, että lähdetään sitten syömään ja meille. No... hänellähän piti saada vielä pari olutta. Alkoi tuntua vähän ikävältä. Lopulta päästiin sinne pizzalle. Itse olisin ottanut sapuskat matkaan, mutta hän halusi syödä ne paikanpäällä. Siinä tilanteessa alkoi hävettää. Ruokailuvälineet eivät pysyneet käsissä ja mies nuokkui kebabannoksen käällä niin, että olin varma, että kohta hän sammuu. Ainoa lohtu tilanteessa oli, että paikassa ei ollut tuttuja.... kunnes... 

....Sisään astui tutun näköinen heppu. Tajusin tuntevani kaverin. Ihminen, johon olin ollut melkoisen ihastunut, mutta kun hän oli seurustellut (ei tosin enää) ja kun itsellä oli noita muita kuvioita. Miehen kasvoille kohosi ilahtunut tunnistamisen ilme. Nyt tullaan saippuaoopperamaiseen kohtaukseen. Mihen ilme, olemus ja kaikki säteilivät ilahtumista minun näkemisestäni. Itse taas tajusin olevani ihan väärän miehen seurassa. Kohtauksessa emme kuitenkaan juosseet hiukset hulmuten toistemme käsivarsille, vaan seuralaiseni yritti siinä lääppiä ja ilme muuttui epävarmaksi ja pettyneeksi. Minua hävetti. Seuralaiseni käytös oli hävettänyt jo ennen tapausta, mutta tuossa tilanteessa hävetti entistä enemmän. Tajusin, että en tosiaankaan halua olla se känniääliön kourittavana oleva naisihminen (ok... tämä on ehkä jo hieman epäreilua seuralaistani kohtaan). 

Nyt sitten yöllä ja tänään olen selvitellyt fiiliksiäni. Miettinyt, että onko tässä nyt kyse annoskateudesta... seuralaiseni vain sattui olemaan liian kännissä, niin joku toinen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Vai jostain muusta. Niin tyhmä en ole, että kuvittelisin, että tuo toinen nyt ehdottomasti olisi minulle "se oikea", mutta sen verran se kuitenkin avasi asiaa, että siinä oli kaksi miestä, joilla kummallakin seuraavana päivänä kohtuullisen tärkeää tekemistä, niin toinen oli (ainakin vaikutti olevan) selvinpäin ja toinen taas oli ympäri päissään. Tajusin myös, että en enää vain halua olla kännisten miesten seurassa lapsenvahtina, katsomassa, että ihan koko naama ei ui soosissa. Haluan uskoa, että on myös miehiä, jotka osaavat ottaa alkoholia ja osaavat ja haluavat tutustua toiseen ihmiseen ilman sitä. 

Että tästä lähdetään... Taas meni yksi hyvin alkanut ihmissuhde kuningas alkoholille. Enään en ala sen kanssa miehistä kilpailemaan. PISTE.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Työhommia

Työt ovat syöneet viime aikoina suurimman osan ajasta, myös ns. "vapaa-ajasta". Olen reissannut työn puolesta aika paljon ja yhdistellyt noihin reissuihin myös ihan vapaa-ajan tapaamisia. Välillä olen miettinyt, että miksi hiivatissa olen vapaa-ehtoisesti ottanut eräitä tehtäviä kantaakseni, kun fakta vain on se, että niissä ei ihmisiä miellytetä ja paskaa tulee niskaan ainakin kuvainnollisesti, jos ei välillä konkreettisestikin (no ei sentään).

Jokin aika sitten sain puhelun, jossa minut noin yksinkertaistettuna "haukuttiin pystyyn". Ei muuten ole vuosiin sellaista tapahtunut. Mietin jo, että olenko ollenkaan oikea henkilö hoitamaan ko. hommaa. Samaan aikaan kaksi vanhempaa kollegaa on osoittanut arvostustaan ja toinen, jopa (leikillään) esitteli minut eräässä yhteydessä "oikeana kätenään". Äärimmäisen ikävä asia saatiin kuitenkin hoidettua ja sain kiitokset jopa siltä, joka minut oli haukkunut ja kehuja prosessin hoitamisesta. Hommahan jatkuu, mutta jotenkin sain vahvistusta sille, että olen ihan oikeissa hommissa. Lisäksi nyt viikonloppuna oli eräs kokous ja edellisenä iltana tapasin puoli vahingossa joitain samaan kokoukseen tulijoita. Kiinnostavaa oli, että vaikka itse kuulon porukassa "nuorempaan" kaartiin ja olen vieläpä vain toisen ihmisen varalla, minua tervehdittiin kuin vanhaa ystävää, kun taas eräs toinen, hommassa pidempään ollut sai osakseen paljon muodollisempaa kohtelua.

Sosiaaliset lahjani, noi oman kokemukseni mukaan, ovat erakkoravun luokkaa, mutta alan vähitellen tajuamaan, että jotenkin alan saamaan itseäni mukaan "piireihin". Näkemyksiäni ja mielipiteitäni arvostetaan ja minua kuunnellaan. Homma tuntuu menevän paikoin aika luontevasti. Ehkä se johtuu osin siitä tietystä sosiaalisesta kömpelyydestäni, kun en osaa ajatella, että joku olisi minua selvästi korkeammassa asemassa, en osaa pelätä tai arastella esiintymistäni tai sanomisiani ko. seurassa. Todella kiehtovaa.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kevennystä

Edellinen päivitys oli niin rankka, että kaikki muu tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Elämä on taas heitellyt ja töissä on härdelliä ja elämä kaikkineen pyörii töiden ympärillä. Tosin mukaan mahtuu ihania jälleen näkemisiä ihmisten kanssa, jotka on olleet aina tärkeitä, vaikka ei vuosikausiin (=kymmeniin) olla nähtykkään.

Anyway. Päivän kevennys... Oon tässä viikon  yrittäny kannustaa itteäni laittamaan viestiä yhdelle tapaamalleni ihmiselle. Tässä yksi luonnos:

"Hei,
Oli tosi kiva tavata viime viikolla ja meillä juttukin luisti niin mukavasti, että voitaisiin jatkaa sitä joskus toiste. Miten olisi kahvittelut tsm...VITTU mä oon huono tässä....."

Mutta siis jotta pääsisi eroon työjutuista ja muista, niin pitäisi yrittää hankkia vähän eloa tähän elämäänsä. Pyöritys, joka jokin aika sitten alkoi on hiipunut melkein ytä nopeasti, kuin ilmaantuikin.En sentään elä enää ihan naistenplaneetalla, kun jossain välissä noita miehiäkin olen tavannut, mutta jotain tarttis tehdä, että ennättäisi niihin tutustuakin.

Tämmöstä. Ei muuta.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kuolemaakin pahempi?

Tämä kirjoitus on muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt sitten tartun toimeen. En tiedä onko tämä ajatus valmis vai ei, mutta haluan sen nyt kuitenkin kirjoittaa pois.

Minua on pidemmän aikaa rieponut raiskauksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä keskustelu. Yhä edelleen raiskaus on "kuolemaa pahempi" kohtalo. Annetaan ymmärtää, että uhri ei voi selvitä henkisesti ehjänä, vähintäänkin hänestä tulee "likainen".

Minä en halua vähätellä raiskausta väkivalta rikoksena. Se on rikos ja se on pahimman laatuista väkivaltaa. MUTTA se on kuitenkin vain fyysistä väkivaltaa, josta on mahdollista selvitä. Ja useimmat itseasiassa selviävätkin. Raiskaus on varmasti vielä paljon yleisempi rikos, mitä tilastot antavat ymmärtää. Sukupuoliseen kanssakäymiseen pakottamisen raja on kuitenkin häilyvä. Harva raiskaus tehdään puukko kurkulla. Uhri ei tee ilmoitusta, koska ei halua leimaantua. On helpompaa ajatella, että ne jatkot meni nyt vaan vähän pieleen tai että vaikka nyt ei huvittanu oman kumppanin kanssa, niin olkoon nyt tämän kerran, kuin ottaa itseensä polttomerkki "RAISKATTU!"

Miksi sitten yksi väkivallan muoto on "pyhitetty"? Kysehän on edelleen epätasa-arvosta. Ajatuksesta, että nainen voidaan "pilata". Raiskattu nainen on "pilattu". Kenen silmissä? Miesten? Omissa silmissään? Mitä muuta se on, kuin taas yhdenlaista vallankäyttöä? Uhri alistetaan vielä uudelleen. Sen sijaan, että hän olisi vain väkivallan uhri, hänestä tulee "pilattu nainen", pysyvästi seksuaalisesti traumatisoitunut, jonka pitäisi olla onnellinen, jos joskus vielä kykenee minkään laiseen ihmissuhteeseen.

Auttajat tekevät asiasta vielä pahemman. Ihan sama, vaikka olisit saanut puukosta, hiilihangosta tai sinut olisi poltettu, mutta jos sinut on esim. henkisesti painostamalla pakotettu seksiin, niin se on "paljon pahempi". Onhan se kuolemaakin pahempi kohtalo. Itse olen sen polven naisia, jotka ovat lukeneet kirjoista, kuinka "viimeinen luoti" säästettiin vaimolle/tyttärelle/naiselle, jotta hän ei vihollisen käsissä joutuisi kuolemaa pahemman kohtalon uhriksi. Oli tarinoita, joissa nainen mieluummin tappoi itsensä, kuin joutui raiskatuksi ja tarinoita, joissa naista syyllistettiin, kun ei ollut tappanut itseään, vaan antautunut raiskatuksi.

Antapaaka, kun kerron teille salaisuuden. Raiskaus ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. Ei edes itselle läheisen ihmisen väkivaltaisesti tekemä raiskaus. Siitä voi toipua, sen takia ei tarvitse traumatisoitua pysyvästi. Jos traumatisoituu, niin traumatisoituu, siitäkin saattaa saada traumoja, että saa kotonaan nyrkistä naamaan. Jatkuvasta haukkumisesta ja henkisestä väkivallasta voi traumatisoitua, jatkuvasta luottamuksen pettämisestä voi traumatisoitua. Voi olla traumatisoitumatta. Voi kyetä käsittelemään asiat ja jatkamaan elämistä. Voi joutua käymään läpi pitkiä terapioita. Mutta HEI!!!! mikään näistä ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. MIKÄÄN ei ole kuolemaa pahempi kohtalo.

Elämä on ihana ja ainutkertainen. Yhden tapauksen tai edes useamman vuoden kestäneen alistamisen ei TARVITSE pilata kenenkään loppu elämää. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, sitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta mikään tapahtunut ei sellaisenaa pilaa ketään ihmistä. Uhri voi selvitä tai olla selviämättä, mutta ihmisenä uhri ei ole pilalla. Ihmisenä hän on edelleen hyvä, täydellinen ja ainutkertainen olento, joka voi luoda oman elämänsä uudelleen.

Jospa laskettaisiin raiskaus sieltä jalustalta. Väkivaltaa, mitä väkivaltaa, mutta siltikin "vain" väkivaltaa. Ei sen suurempaa, eikä pienempää, ei pyhempää, eikä pahempaa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Läskistä ja miehistä

Paino on laskenut "vaikeasta" "merkittävään" ylipainoon. Kyllä väite, että painolla ole väliä ja  "miehethän tykkää vähän pullukoista naisista", niin ihan paskapuhetta. Tai joo, mutta paino sanalla VÄHÄN. -10 kiloa tarkoittaa sitä, että äijän kuvatuksia alkaa olla haitaksi asti. Pupunen, laittelee reissuun viestejä "oohan kunnolla" ja rientää vastaan lentokentälle. Juhannushellu laittelee viestiä, samaten pohjoisen tuttavuus. Tänään kävin kahvilla vielä kaverin kaverin kanssa ja sieltäkin tuli jatkotreffiehdotusta, että jos seuraavalla kerralla mentäisiin vaikka syömään.

Kyllä ylipaino ON ollut minulle tarpeellinen. Kun olen halunnut pitää miehet poissa elämästä, niin yli satakiloisuus on ollut hyvä konsti (tosin paria kauempana asuvaa tapausta sekään ei estänyt). Nyt hieman hoikempana rumimpia saa hätistellä tiehensä. Onneksi nyt tuntuu siltä, että olen valmis tähän tilanteeseen ja jopa nautin saamastani huomiosta. Saa vaan nähdä onnistunko jotenkin sotkemaan asiat. Toisaalta, kun just nyt ei tuo sitoutuminen hirveästi houkuttele, niin tapaillaan menemään ja katotaan eteneekö joku asiat kenenkään kanssa mihinkään.

Ihmettelen vaan, missä helvetissä nuo sitoutumishalukkaat mukavat miehet olivat avioliittojen välissä? Miksi silloin piti eksyä eksä kakkosen kaltaisen kusipään seuraan? Olin silloinkin kuitenkin aika hyvässä kuosissa ja ihan saamarin kaunis, kun vanhoja kuvia kattoo. Eipä sillä, vaikka kuusi vuotta elinkin jonkinasteisessa helvetissä, niin en siltikään vaihtaisi sitä pois (niin se neljä vuotta on tehnyt tehtävänsä). Tuo aika toi minulle hyviä ystäviä ja se ja ero näyttivät, ketkä todella ovat ystäviäni. Sen ansiosta tiedän selviäväni melkein mistä tahansa, mitä elämä voi tuoda vastaan.

Tästä miestilanteesta tulee mieleen nuoruus. Tosin tällä kertaa miehet ovat paljon kunnollisempia. Ehkä se vanha minä on siinäkin suhteessa palailemassa. Kattellaan miten asiat etenee. Miehän laitoin tälle vuodelle "tilaukseen", että haluan treffailla ihmisiä ja tutustua ihmisiin ja katsoa mitä maailmalla on tarjottavanaan :)

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Elämää

Asuntokauppa-asiat on kondiksessa ja reissu lähenee. Samaan aikaan elämään on ilmaantunut myös jonkinsortin suhdeviritys ja itseasiassa jopa muitain mahdollisuuksia. Ja töissä sanoin kyllä ihan uusille haasteille.

Näistä "yllättäen" tuo suhdeviritys on se asia, joka mietityttää nyt eniten. Elikkä kyse on siitä samasta tapauksesta, josta taannoin mainitsinkin. Tavattiin ja juteltiin ja jonkinlaista ihastusta on ilmassa molemmin puolin. Kumpikaan ei ole etsimässä sellaista "seurustellaan ja muutetaan yhteen" suhdetta, mutta ehkä kuitenkin jotain "vakipanoa" vakavampaa ja muutenkin muuhinkin yhdessäoloon, kuin seksiin liittyvää suhdetta.

Näillä siis mennään. Ei sen kummempaa suunnittelua ennakkoon, tavataan kun tavataan ja katotaan mihin homma lähtee etenemään. Toistaiseksi yhteisiksi kiinnostuksen kohteiksi on havaittu hevi metallin ja keikoilla notkumisen lisäksi mökkeily ay-aktivismi ja yleinen kiinnostus kaikkeen mahdolliseen ja erityisesti itsenäiseen elämään. Molemmat on tällä hetkellä hyvin onnellisia siitä, ettei elämässä ole ketään, kenen kanssa pitäisi neuvotella kaapin paikasta, mutta samalla on ihan kivaa, kun kuvioissa on "joku". Molemmilla on siis suhteestakin hyvin samanlaiset ajatukset. Tai ainakin toistaiseksi siltä näyttää.

Mutta tämähän ei ole ainoa kuvio tällä hetkellä miesrintamalla. Myös eräs toinen henkilö on lähestynyt ja kyselee kahville. Nyt sitten mietin, mitä teen sen asian kanssa. Nooh... lähden tietenkin käymään siellä kahvilla. Mullahan oli tänä vuonna tarkoitus tutustua miehiin ja nähdä mitä on "tarjolla". En tiedä johtuuko tämä karisseista kiloista vaiko vain siitä, että olen päättänyt sallia itselleni sen, että katselen vähän enemmän ympärilleni, mutta näyttää noita huomionosoituksia tulevan. Tai sitten kyse on parantuneesta itsetunnosta tai jostain. Hui hai, ihan sama. Iloitaan nyt tästä huomiosta, kun sitä kerrankin on tarjolla :)

maanantai 11. helmikuuta 2013

Jos äiti eläisi...

Pysäytys tuli sitten yllättävän pian. Tässä sitä kökötetään kotona kurkki kipeänä puhekiellossa. Eilen kuntosalin saunassa mieleeni putkahti jostain äidin ääni. Kuulin, kuinka hän ihmetteli tulossa olevaa reissuani ja sellaisella vähän paheksuvalla äänellä kysyisi "millainen ihminen se N on, jonka luokse sinne menet? onko se ihan kunnon ihminen vai onko se joku sellainen hihhuli?" Viimeinen sana erityisen paheksuvalla äänen sävyllä. Sitten voisin ilokseni kertoa, että ei, ystäväni ei ole hihhuli, vaan ihan normaali reilu nelikymppinen koulutettu nainen. Selvittäisin myös, kuinka kaikki reissun mutkat on järjestelty kuntoon ja kuinka turvallisesti kaikki on järjestelty ja äiti myhäilisi muka huolissaan, mutta smalla tyytyväisenä tästä turvallisesta seikkailusta.

Äiti olisi sanomattoman ylpeä myös laihtumisestani (9,3kg tänä aamuna). Kehuisi kovasti ja lupaisi lähteä kanssani shoppailemaan uusia vaatteita, kun olen tavoitepainossani ja vaikka jo nyt. Vaatekaupassa hän sitten ihailisi, kuinka vaatteet istuvat nyt paljon paremmin päälle ja "eikö sinulla itselläsikin ole nyt parempi olo?".

Äiti myös varmaan tiedustelisi miesasioista ja vaikka tässä nyt ei mitään kummoisempaa olekaan, niin voisin sanoa, että kyllähän tässä nyt jotain elämää silläkin saralla on. Äiti tietenkin olisi huolissaan, mutta samalla tyytyväinen ja alkaisi haaveilla, ettei nuorimmaisen tyttären ehkä sittenkään tarvitsisi viettää loppuelämää yksin.

Uudesta asunnosta äiti olisi innoissaan, vaikka vähänvaroittelisi lumitöistä. Olisi kuitenkin innoissaan, että "tännehän voit kutsua vaikka isommankin porukan kavereita syömään". Olisi vähän huolissaan nykyisen asunnon myynnistä, mutta samalla napakka ja päättäväinen "kyllä ne asiat järjestyvät", mutta vasta sitten, kun olisin esittänyt laskelmat omasta palkastani ja tulevista asumiskustannuksista.

Jos isä eläisi, isä tykkäisi myös uudesta asunnosta. Erityisesti takapihalta lähtevästä ladusta. Isä myös innokkaasti suunnittelisi mitä kukkia pihaan laitettaisiin (ainakin kehäkukkia) ja pientä keittiöpuutarhaa takapihalle. Reissun suhteen isä toteaisi, että "Intiaan!" (painottaen sanan alkua) ja alkaisi muistelemaan omia reissujaan milloin minnekin ja muistuttamaan siitä, mitä lääkkeitä matkalle pitää ottaa mukaan. Isä olisi innoissaan ja muistuttaisi, että ottaisin paljon kuvia ja kun äiti huolehtisi, niin isä sanoisi, että "kyllä se pärjää, sehän on jo aikuinen nainen".

Kyllä aina välillä on kova ikävä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Heikompaa huimais

Elämä on kyllä viimeisen kuukauden aikana mennyt niin hurjaa vauhtia, ettei ole tosikaan. Tässä pikkaisen raporttia.

1. Olen laihtunut ihan mukavasti, viimeinen vaakalla käynti kertoi, että 8 kiloa.
2. Ostin sen unelmakämpän ja pistin nykyisen myyntiin. Muutto ei kuitenkaan ole edessä ihan heti. Väliaikaisasunto on järjestetty, jos tämä menee pian kaupaksi.
3. Päätin lähteä lomalla Intiaan. Matkat varattu ja viisumiasia on vaiheessa.
4. Perjantaina baarista lähti matkaan ennenstään tuttu keikkapupu. Pupu osoittautui tutun tutuksi ja varsin mukavaksi tyypiksi.
5. Opinnot etenee.
6. Töissä on kiirettä
7. Löysin itseni erään tilaisuuden suunnittelu ja järjestelytyöryhmästä.
8. Sivutyöhön liittyvät asiat etenee sitä vauhtia, että oma firma pitäisi saada pystyyn mieluummin ennen sitä reissua.

Eli paljon asioita on vireillä. Saa nähdä mitä sen keikkapupun kanssa tulee jatkossa, jos nyt mitään. Mukava tyyppi ja täyttää unelmamiehen tärkeimmät kriteerit, eli on huumorintajuinen ja hevari ja riittävän joustava siihen, että (näemmä) voidaan lähteä keikalta jatkoille humppabaariin tanssimaan. Työpaikkakin on ja kohtuullisesti yhteisiä kiinnostuksen kohteita.

Elämää voisi tällä hetkellä sanoa kiehtovaksi. En oikein osaa sanoa enää missä pitäisi olla vielä jotain enemmän tai uutta tai jännittävämpää. Kaikki asiat menevät just siihen suuntaan mihin ovat mennäkseen.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Kerettiliäisiä ajatuksia

Tapasin tässä joku aika sitten naisen, joka eli hyvin samanlaisessa suhteessa kuin minä ennen. Varsinaista fyysistä väkivaltaa hän ei tosin (vielä) tunnustanut olevan, mutta samassa tilaisuudessa oli myös hänen miehensä ja käytös oli harvinaisen tuttua. "Tuuppa tänne.... tuu nyt tänne... mulla on asiaa" ja asia oli "v***n h***a". Nainen kertoi miehen myös mm. lukinneen hänet ulos heidän yhteisestä kodistaan yms. No porukassa sitten naisissa setvittiin asiaa. ihmeteltiin miten niin fiksu ja kaunis nainen siihen alistuu ja hän kertoi avoimesti suhteen epäkohdista ja välillä itkikin. Muutamat ihmettelivät, miksi hän ei vain pakkaa kamppeitaan ja lähde. Minä tavallaan ymmärrän hyvin miksi ei. Kun se mies on kuitenkin tavallaan "niin ihana". Harvinaisen tuttua.

Nyt sitten tullaan siihen kerettiläiseen osuuteen. Siihen, joka aikanaan sai minutkin havahtumaan siihen. Niin kauan, kun nainen saa ystäviltä, tuttavilta ja satunnaisilta tapaamisiltaan ihmisiltä myötätuntoa ja voivottelua ("on kyllä kauheaa") homma ei etene. Jos muutkin suhtautuvat asiaan niin, että nainen on uhri, niin se ruokkii uhrin asennetta ("voi minua, kun joudun elämään tätä helvettiä"). Mutta kyseessä on kyseisen ihmisen oma valinta. Hän ei ehkä helposti sitä myönnä sitä ("minunko vikani on, jos mies on hullu?"), eikä välttämättä edes itse tajua sitä. Itsekään en tajunnut asiaa. Uhrina on helppo olla. Sitä ei silloin tarvitse ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, kun joku toinen takaa pahoinvoinnin ("Kauheaa, jos lähdenkin tästä ja minulla on sittenkin vielä ihan paskaa?"). Omasta elämästä vastuunottaminen on yllättävän rankkaa, jos on tottunut sälyttämään vastuun toiselle. Samalla kun joutuu kohtaamaan myös sen, että ehkä omassakin toiminnassa on jotain korjattavaa. Tai siis kyllähän sen tietenkin seurassa ääneen sanoo ("no se on tommonen paska, mutta olen minäkin aika paskamainen, joten siksikään en lähe"), mutta sisäinen ymmärrys on ihan eri asia.

Ajatus siitä, että on itse valinnut elämän, jossa elää kumppanin kanssa, joka huorittelee, haukkuu, alistaa ja jopa lyö on yllättävän vaikeaa. Sen myöntäminen, että MINÄ IHAN ITSE teen tämän itselleni. Ratkaisu ei ole siinä, että toinen ihminen muuttuisi, vaan siinä, että minä IHAN ITSE totean, että onhan se ihan kiva mies (nainen, kumppani) n. 5% ajasta, mutta muuten täysi paska, pakkaan kamppeeni ja lähden ottamaan vastuun omasta elämästäni. Kuulostaa harvinaisen yksinkertaiselta, mutta kokemuksesta tiedän. ettei se aina ole sitä. Pitää ymmärtää, että on ansainnut sen, että on ihan sataprosenttisesti oikeutettu hyvään elämään. Selitys siitä, että "jokaisessahan on huonot puolensa" ontuu. Kuitenkin on pikkasen eriasia, jos kumppani mässyttää syödessään, pitää virttyneitä kalsareita tai  nauraa elokuvassa väärissä paikoissa. Toki tiedän, että on ihmisiä, jotka mieluummin ottavat sitten kotona turpiinsa, kuin menevät teatteriin kaverin kanssa, jolla on huonot vaatteet. Mutta se on VALINTA ja pitää ymmärtää, että se on valinta.

Kenellekään "ei vain satu", että ottaa kuusi vuotta turpiin tai viisitoista vuotta. Joka ikinen kerta, kun lyönnin tai känniraivarin jälkeen siihen jää, niin se on päätös. Selitys "minä vain ajauduin tähän" on huono, vaikka itsekin sitä olen käyttänyt. Eräs hyvin tuntemani nainen, joka elää myös tuollaisessa suhteessa sanoo, että ei oikein osaa tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Hänestä ero on kuitenkin iso päätös. Mutta hän ei näe sitä, että myös suhteessa pysyminen on iso päätös, joka ikinen päivä. Se saattaa olla helpompi päätös siksi, että juuri eilen teki samanlaisen päätöksen jäädä. Päätökset, jotka eivät näytä päätöksiltä tulkitaan ajautumiseksi. Mutta silti kyseessä on oma valinta.

Miksi sitten nyt tästä avaudun? Siksi, että se tapaamani ihminen muistutti minua viitisen vuotta sitten. Muistutti itseasiassa hyvin paljon sitä mitä olin silloin. Tosin minä saatoin selittää sitä "on se ihan mukava mies" silmä mustana. Minä en tajunnut, että tein joka päivä valinnan tuhota itseäni, itsetuntoani, elämääni. Vasta oikeat kysymykset avasivat silmäni. Tajusin, että olin tehnyt valinnan, ISON valinnan, mutta saation tehdä myös toisenlaisen valinnan. Kun valitsin lähtemisen, se oli hyppy tuntemattomaan. ja vähän pelottavakin. Vähän kuin vankilasta vapautuminen. Mitä ihmettä minä nyt teen kaikella vapaudella, ajalla ja rahallakin, joka minulle jää. Mutta niimpä asiat on vaan järjestyneet. Elämästä on tullut käsittämättömän ihanaa ja minulle on auennut maailma, jonka kaltaisesta saatoin korkeintaan uneksia. Ja kaikki vain siksi, että uskalsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja omista valinnoistani ja valita toisin, kuin olin valinnut aikaisemmin.

Jatkossa jos joku tulee valittamaan minulle paskasta suhteesta, en ala kauhistelemaan puolisoa/kumppania ja tämän käytöstä, vaan kysyn, että miksi ihmeessä sinä teet tuon itsellesi. Ei edes, miksi annat tehdä niin itsellesi, vaan miksi ihan itse teet niin itsellesi.

J.K.
Elämä on valintoja ja yllättäen eteeni on tullut mahdollisuus ostaa unelmieni asunto. Tämäkin valinta ja päätös jännittää, muta teen sen joka tapauksessa ihan itse. Vielä en tiedä mitä asian suhteen päätän, mutta se on varmasti minun ihkaoma valintani :)

tiistai 1. tammikuuta 2013

Päiväkirjoja ja kiitollisuutta

Luin tuossa vanhoja päiväkirjoja verestääkseni muistoja. Tai oikeastaan siksi, että en todellakaan muistanut mitä oikein oli muutamina menneinä Joulun ja Uuden Vuoden tienoona tapahtunut.

Viimeisimmän avioliiton ajalta tekstit olivat karua luettavaa. Miten ihmeessä en älynnyt lähteä? Miksi ihmeessä syytin itseäni riidoistamme? Kuinka helvetissä olen kyennyt kiskomaan niin paljon viinaa?

On paljon asioita, joista voin olla kiitollinenkin. Löysin merkinnän siitä, kun tapasin erään nykyisistä parhaista ystävistäni. 8.1. 2004 oli se päivä. Sain myös lukea siitä, kuinka perhe ja ystävät ottivat minut eron jälkeen huomaansa. Ensin siskon porukat auttoivat muutossa, äiti majoitti muutamaksi päiväksi ja sitten olikin joka päivä joku auttelemassa järjestelyissä, kauppaostoksissa tai ihan vain kaverina elokuvissa. Viikko muuton jälkeen olin ystäväni kanssa leffassa ja muistan tunteneeni äärimmäistä helpotusta ja onnea. Puhumattakaan työkavereista, joiden avulla kestin viimeisen viikon ennen muuttoa, kun kaikki oli romahtanut.

Olen kiitollinen siitä, että se hämärtynyt käsitys omista rajoista, joka päiväkirjoista heijastuu on muuttunut selkeäksi varmuudeksi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Käsitykseksi siitä, että jos joku asia ei minusta tunnu oikealta ja hyvältä, niin siihen ei ole pakko suostua parisuhteen takia. Olen kiitollinen eksälle siitä, että tiedän millaista ihmissuhdetta en enää ikinä halua. Olen myös kiitollinen siitä, että viimein uskallan myöntää ne asiat, joista hänessä pidin ja joita arvostin (kyllä niitäkin oli).

Päiväkirjojen selailu auttoi minua tajuamaan sen, kuinka äärettömän kauas minä olen päässyt siitä, mitä silloin oli. Nykyisin saattaa joskus olla hieman ahdistunut, väsynyt tai alakuloinen olo. Silloin oli koko ajan. Käsittämätön syyllisyys ja itseinho mustasi koko elämän. Ehkä minun pitää olla armollinen silloiselle itselleni. Siinä tilassa varmaankin osin tunsin ansainneeni kaiken sen, mitä sain osakseni. Työ, opinnot, parisuhde ja äitipuolenaolo veivät energiaa ja huomiota niin, että ei todellakaan ollut mitään mahdollisuutta edes ajatella, että asiat voisivat olla toisin. Ihminen, joka elää kotonaan käytännössä helvetissä vei kiitettävästi ennätysajassa loppuun akateemiset opinnot, teki työtä, josta sai positiivista palautetta tuntuu ihan käsittämättömän vahvalta. Olinko se ihan oikeasti minä?

Elämäni ei ole täydellistä, mutta olen alkanut taas unelmoida. Olen oppinut olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä jaa huomannut, että kiitollisuus on ihan todella avain onnellisuuteen. Miksi valittaa siitä, että ei ole enempää ystäviä, kun voi olla kiitollinen niistä, ketä on. Miksi valittaa sitä, että ei ole elämänkumppania, voi olla kiitollinen siitä, että ei ole todella huonoa sellaista. Asunto voisi olla isompi ja tarjota enemmän, mutta ainakin minulla on ihan oma kotoisa koti. Ruho voisi olla hoikempi, mutta olen kiitollinen, että se on terve ja toimii ja on se ruhoksi ihan nättikin, noin olosuhteet huomioon ottaen :D

Vuosi 2013 alkaa siis kiitollisuuden merkeissä. Uuden Vuoden lupaukseksi annan, että yritän elää enemmän ja arvostella itseäni vähemmän ja arvostaa enemmän.