sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Älä kysy mitä mulle kuuluu.

Paskaahan mulle kuuluu. Mitäpä muuuta. Eilen yksi kaveri (itseasiassa toissakesäinen kesäkolli) kysyi kuulumisia. Kun sanoin rehellisesti, että paskaa, niin yritti kysellä, että "ei kun ihan oikeesti". No ihan oikeesti paskaa kuuluu. Äiti on hoidoissa ja nyt sit lähtee tukkakin. Sytostaatteja aikoivat tarjota seuraavaksi. Töissä on kiirettä ja bonuksena iltaduunit kahtena iltana. Siihen sit vielä kolmisen tuntia opiskelua joka ilta. Kaverisuhteet näyttää menevän osin persiilleen. Se yksi entinen ystävä, josta taisin mainita ilmoitti olevansa "pettynyt", kun minä en ole ottanut yhteyttä ja selvitellyt asioita. Ja hän on ilmeisesti sitten kääntänyt pari muutakin ihmistä minua vastaan, päätellen siitä, ettei yksi todella hyvänä ystävänäni pitämäni henkilö ilmoittanut minulle, kun kävi kaupungissa.

Parisuhdejutut sitten... Jaa mitkä? Viimeisin sen tapainen viritelmä lasahti siihen, kun toinen osapuoli ilmoitti valitsevansa "valkoisen oven", siis sen, ettei halua olla kanssani tekemisissä... Niinpä, mie siis olen musta kadotuksen portti. Onhan se terve piirre miehessä, että sen huomaa. Toinen taas sanoi, että tykkää kyllä minusta muutenkin kuin ystävänä, mutta olen ystävänä niin tärkeä, että muu sitten pilaisi sen. Joo toimisi, mutta ehkä sitten kannattaisi pidättäytä kännilähentelystä. No siinä suhteessa sentään onneksi ovat tunteeni ovat selvät, ystävä mikä ystävä ja muut tunteet omalta puoleltani ovat hävinneet.

Lohtua tähän tuo se, että kun näytin vähän omista suhdesotkuistaan masentuneelle kaverilleni sen viimeisimmän dumppausviestin, niin naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan se kivaa, että jos ei muuta, niin oma elämä muistuttaa muille, etteivät heidän asiansa niin kauhean huonosti olekaan.

Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkään. Tänäänkin ja kaikkein paskimpanakin päivänä on syytä olla kiitollinen siitä, etten elä enää entistä elämää. Jos tässä olisi vielä exä kuvioissa, niin olisin varmaan vetänyt itseni siihen karuun yksinaruiseen keinuun jo ajat sitten. Mulla on kaunis koti, jossa viihdyn ja työ, josta tykkään käsittämättömän paljon. Exän ajatteleminen saa asiat kummasti näyttämään paremmilta.

Siinä suhteessa on tapahtunut edistystä. Pieniä mutapalleroita pulpahtelee pintaan ja käsitän, kuinka paljon oli asioita, jotka olivat väärin. Perjantaina laittelin ystävälleni illallisen, joka sitten nautittiin samppanjan kanssa, muistutti minua niistä niin monista "viskiä ja sipsiä illoista" ja siitä, että ihan sama mitä ruokaa laitoin, niin herran mielipide siitä riippui hänen känninsä asteesta. Parisuhteessa elävien ystävieni suhteen aina hämmästelen sitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta normaalissa parisuhteessa on. Joku voi ihan oikeasti käydä kaverin kanssa syömässä, vaikka elääkin parisuhteessa.

Että tämmöistä. Ei taaskaan kovin jäsennetysti muovattu kirjoitus, mutta jotain kummiskin...

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Eniten vituttaa kaikki....

Viha ei häivy, pahenee vaan. Läheisen ihmisen syövän kanssa painiskelevalle en suosittele kirjaa "Vaimo kävi lääkärissä". Ärsyttää vaan et saamarin hollantilaiset paskat saavat luistaa kaikesta hesken kaiken. Ärayttää ihmiset, jotka kysyy et mitä kuuluu, muttei kestä vastausta tai sit eivät välitä. Mitä helvetin järkeä on laittaa sähköpostiviesti ja kysyä mitä kuuluu ja kun vastaan ja kysyn takaisin että mitä kuuluu, niin ei vastata. Vituttaa, että on kavereita, jotka soittaa vaan joskus matkalla töistä kotiin ja jos en silloin vastaa, ja soitan takas, niin mulle ei vastata, eikä soiteta takas...

Pikkasen tuli jotain muuta tästä blogista, kuin oli tarkoitus. Piti olla selviytymistä ja uuden rakentamista, tuleekin vaan paskan purkamista, kun äiti sairastaa...

perjantai 12. marraskuuta 2010

Vihaa...

Viimeiset muutamat päivät ovat olleet suoraan sanottuna perseestä. Olen ollut niin täynnä puhdasta punahehkuista vihaa, että voisin vaikka pieksää jonkun. Onneksi raitislokakuu loppui, niin eilen sain hetken helpotuksen vetämällä kännit. Toinen lohduttava asia ovat väkivalta-ajatukset, joissa vellonkin oikein kunnolla. Tällä kertaa viha ei johdu exästä, vaikka hänkin on osansa saanut raivomietteistäni. Vihan syy on ihan muu. Äiti on taas sairaalassa. Lääkäri kuvasi syöpää "aggressiiviseksi". Ja koskapa olen huono tunteissani, niin minua sattuu joka paikkaan ja olen vihainen.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Miksi?

Yksi suurimmista läksyistä viime aikoina on ollut se, että olen yrittänyt hahmottaa mikä oikein on minua ja mikä muiden vaikutusta. Edelleen kuitenkin huomaan, että haen omissa valinnoissanikin toisten hyväksyntää. Viime viikolla sattui jotain, joka sai minut hyvälle mielelle ja josta olin jopa onnellinen muutaman päivän. Tänään sitten puhuin asiasta erään ystäväni kanssa ja eipä tarvittu, kuin tietyllä sävyllä sanottu "ai jaa", kun olin puolustuskannalla. Nyt harmittaa, että edes puhuin asiasta. Taisin olla oikeassa sen suhteen, että ainoa ihminen, joka siitä asiasta mitään ymmärtäisi, on jo vainaa.

Miksi minun pitää puolustella valintojani? Ja varsinkin miksi minulla on tunne, että ihmisiin liittyvät valinnat eivät kelpaa kellekään? No en nyt varsinaisesti ole loistanut siinä suhteessa, mutta ei nyt ole kovin kiva, että heti jos hehkutan jonkun ihmisen tapaamisesta, niin kulmia kohotellaan. En tosin ole kovin monelle ihmiselle tuosta kohtaamisesta edes puhunut.

Elikkä mistä siis on kyse. Viime viikolla tapasin vanhan kollegan reissuseminaarissa ja juteltiin ja istuttiin iltaa yhdessä ja ehkä vähän ihastuinkin. Näin vilauksen siitä, millainen voisi olla suhde jonkun aikuisen ihmisen kanssa, jolla on oikeasti samoja kiinnostuksenkohteita ja joka ajattelee asioista samalla tavalla. En siis yhtään ihmettele, että se henkilö, joka aikanaan tunsi meidät molemmat, silloin aikanaan sanoi, että meistä voisi tulla hyvä pari. Aika näyttänee miten sen asian suhteen käy, mutta työn puitteissa ainakin tavataan ja ehkä muutenkin. Kummempia odotuksia minulla ei ole suhteen tiimoilta, mutta lähinnä se muistutti siitä, että "normaali" suhde olisi mahdollinen.

Mitäs muuta? Äiti on huonompana, täti parempana. Aivokuolleeksi julistettu täti on toipunut niin, että jo puhuu jotain ja syö, kun syötetään. Se siitä lääkärien luotettavuudesta. Äidillä syöpä alkaa hivuttautua kallosta aivoihin... Elikkä huonoakin kuuluu.

Mitäs muuta? Raitislokakuu meni hyvin ja vaikka nyt olen tässä kuussa pari kaljaa ottanut, niin mitään kännejä ei ole tullut vedettyä, vaikka ainekset olivat kasassa, kun sellaisten kavereiden kanssa olin perjantaina liikkeellä. Kykenin pitämään juomisen kohtuudessa, eikä aamullakaan ollut huonoa oloa. Muutenkin olo siinä suhteessa on kohtuullisen itsevarma. Työreissu vähän sekoitti syömis- ja liikuntaohjelmaa, mutta nyt viikonloppuna senkin olen saanut taas kohdilleen. Summa summarum. Hyvää ja huonoa, eikä ainakaan tylsää...