sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Älä kysy mitä mulle kuuluu.

Paskaahan mulle kuuluu. Mitäpä muuuta. Eilen yksi kaveri (itseasiassa toissakesäinen kesäkolli) kysyi kuulumisia. Kun sanoin rehellisesti, että paskaa, niin yritti kysellä, että "ei kun ihan oikeesti". No ihan oikeesti paskaa kuuluu. Äiti on hoidoissa ja nyt sit lähtee tukkakin. Sytostaatteja aikoivat tarjota seuraavaksi. Töissä on kiirettä ja bonuksena iltaduunit kahtena iltana. Siihen sit vielä kolmisen tuntia opiskelua joka ilta. Kaverisuhteet näyttää menevän osin persiilleen. Se yksi entinen ystävä, josta taisin mainita ilmoitti olevansa "pettynyt", kun minä en ole ottanut yhteyttä ja selvitellyt asioita. Ja hän on ilmeisesti sitten kääntänyt pari muutakin ihmistä minua vastaan, päätellen siitä, ettei yksi todella hyvänä ystävänäni pitämäni henkilö ilmoittanut minulle, kun kävi kaupungissa.

Parisuhdejutut sitten... Jaa mitkä? Viimeisin sen tapainen viritelmä lasahti siihen, kun toinen osapuoli ilmoitti valitsevansa "valkoisen oven", siis sen, ettei halua olla kanssani tekemisissä... Niinpä, mie siis olen musta kadotuksen portti. Onhan se terve piirre miehessä, että sen huomaa. Toinen taas sanoi, että tykkää kyllä minusta muutenkin kuin ystävänä, mutta olen ystävänä niin tärkeä, että muu sitten pilaisi sen. Joo toimisi, mutta ehkä sitten kannattaisi pidättäytä kännilähentelystä. No siinä suhteessa sentään onneksi ovat tunteeni ovat selvät, ystävä mikä ystävä ja muut tunteet omalta puoleltani ovat hävinneet.

Lohtua tähän tuo se, että kun näytin vähän omista suhdesotkuistaan masentuneelle kaverilleni sen viimeisimmän dumppausviestin, niin naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan se kivaa, että jos ei muuta, niin oma elämä muistuttaa muille, etteivät heidän asiansa niin kauhean huonosti olekaan.

Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkään. Tänäänkin ja kaikkein paskimpanakin päivänä on syytä olla kiitollinen siitä, etten elä enää entistä elämää. Jos tässä olisi vielä exä kuvioissa, niin olisin varmaan vetänyt itseni siihen karuun yksinaruiseen keinuun jo ajat sitten. Mulla on kaunis koti, jossa viihdyn ja työ, josta tykkään käsittämättömän paljon. Exän ajatteleminen saa asiat kummasti näyttämään paremmilta.

Siinä suhteessa on tapahtunut edistystä. Pieniä mutapalleroita pulpahtelee pintaan ja käsitän, kuinka paljon oli asioita, jotka olivat väärin. Perjantaina laittelin ystävälleni illallisen, joka sitten nautittiin samppanjan kanssa, muistutti minua niistä niin monista "viskiä ja sipsiä illoista" ja siitä, että ihan sama mitä ruokaa laitoin, niin herran mielipide siitä riippui hänen känninsä asteesta. Parisuhteessa elävien ystävieni suhteen aina hämmästelen sitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta normaalissa parisuhteessa on. Joku voi ihan oikeasti käydä kaverin kanssa syömässä, vaikka elääkin parisuhteessa.

Että tämmöistä. Ei taaskaan kovin jäsennetysti muovattu kirjoitus, mutta jotain kummiskin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti