perjantai 28. tammikuuta 2011

Mitä mulle kuuluu?

Sairaslomaa lekuri antoi huikeat kaksi päivää... tai siis kolme omasta mielestään, mutta keskiviikkoiltapäivänä kirjoitettua saikkua ei oikein voinut laskea koska a) olin ollut aamupäivän töissä b)yhtä sovittua juttua ei pystynyt iltapäivältä perumaan. Kaksi päivää teki jo ihan hyvää. Ainakaan juuri nyt ei tee mieli kuristaa ketään...

Ihan uskomattoman mahtavaa, kun parhaista ystävistä peräti kaksi on pollalomalla ja molemmilla homma on huomattavasti vakavammassa tilanteessa, kuin itselläni. Vakuutin kuitenkin, että pari päivää saikkua NYT ehkäisee pahemmat ongelmat MYÖHEMMIN. Itsestään huolehtimisesta olen näille ystäville saarnannut ja nyt sitä pitää sitten toteuttaa oman itseni suhteen. Tänään sentään soitin yhdelle ystävälle, jolla menee hyvin. Syksyn kauhean myllytyksen jälkeen hänellä on asiat ihan oikeasti kohdillaan. Hän jopa sanoi, että tuntuu, että on voimavaroja auttaa muita... varasin ajan ensi lauantaille.

Keskiviikkona sain raivarin, erään ns. turhan kaverin suhteen. Olin hänen suhteensa varovainen, koska hän oli ja on kai edelleenkin sen virallisesti menneeseen siirretyn ex-bestiksen hyvä ystävä. Rajoitin hänen oikeuksiaan nähdä facebook päivityksiäni ja sieltä alkoi tulla viestejä "moi, mitä kuuluu, en pääse lukeen sun seinää..." No pari kertaa vastasin. Toisella kerralla kerroin äidin sairaudesta ja siitä, että olen asian takia aika hajalla... Samalla kysyin hänen kuulumisiaan. Ei vastausta, kuukauden jälkeen poistin hänet kokonaan fb:stä. Nyt sitten viikko sitten tuli viestiä "moi mitä kuuluu, ootko baarissa, kenen kanssa seukkaat". Vastasin, etten oo baarissa. Sitten tuli jo meiliä, kyseli, että mistä tyly kohtelu johtuu. Kiehuin, mutta en kuitenkaan vastannut, että "kiitos kysymästä, äiti josta viimeksi kerroin sitten kuoli pois...". Sorvasin fiiliksiin nähden kohtuu asiallisen vastauksen siitä, että en jaksa kertoa kuulumisiani, koska hänkään ei kerro omiaan. Täytyy tunnustaa, että melkoista verbalistiikkaa kävi mielessä sen suhteen, mitä ajattelen ystävistä, joiden ainoa kiinnostus kuulumisteni suhteen liittyy siihen, ketä panen.

Enää ei nouse tuosta verenpaine, mutta pari päivää sitten nousi. Toinen puolituttu on fb:ssä vähän väliä yrittänyt aloittaa chat keskustelua... perjantai-iltaisin ja kaikesta päätellen aika kaljoissaan... Kas kummaa, kun en ole vastannut.

Tipaton ja lihaton tammikuu onkin positiivisinta, mitä on ollut. Viinan käyttö tässä tilanteessa olisi ollut huono ajatus. Vaikka viime perjantaina kyllä istuin kaverin kanssa baarissa, mutta menihän se alkoholittoman oluenkin kanssa, varsinkin kun oli kymmeneltä nukkumassa. Mihin liittyy yksi mielenkiintoinen seikka. Ihmiseksi, joka on niinkin tottunut siihen, ettei saa nukkua, niin minulla on ollut viime aikoina jopa ihan paniikki siitä, että pääsen ajoissa nukkumaan. Niin kuin nyt tuo viime viikonloppu. Tokihan mulla oli lauantai töitä, mutta harvoinkos siitä huolimatta on tullut hyvässä seurassa valvottua pikkutunneille. Nyt, vaikka seura oli ehdottomasti parhaasta mahdollisesta päästä, oli pakko päästä nukkumaan.

Elikkä kun syksyllä sanoin jossain välissä, että paskaa kuuluu, niin nyt voisi sanoa, että vielä vähän huonompaa. Isän kuoleman jälkeen tuntui, että kavereiden koiratkin kuolee mun läheisyydestä, niin nyt tuntuu samalta, mutta pikkasen pahemmalta. Toistaiseksi en ole syyllistynyt pöljiin ihmissuhteisiin, vain ja ainoastaan ylensyömiseen. Noihin ihmissuhdejuttuihin vaara on kyllä ollut ilmassa, mutta toistaiseksi olen ansat välttänyt. Suunnittelin, että voisin alkaa virittelemään ihmissuhteen poikasta yhteen toisella paikkakunnalla olevaan ihailijaan. Marraskuussa nähtiin ja nyt viime perjantaina. Suhteen ei tämän nopsempaa tarvitsisi edetäkään ja siinä olisi hyvä syy sysätä muut viritykset pois mielestä. Vähän sama juttu, kuin se, kun eron jälkeisenä kesänä näin unta, että naispuoleinen ystäväni kosi minua, koska halusi varmistaa, etten aiheuta itselleni enempää hankaluuksia "irrallani juoksentelemalla".

Mutta huomenna on hautajaiset... Miten niihin voi valmistautua? Ei kai mitenkään :/

tiistai 25. tammikuuta 2011

Hajoamista

Mistä sitä alottais? No äiti kuoli..15.1., eli tasan vuosi diagnoosista. Tavallaan helpotus, sitä toista puolta en ole oikein vielä kyennyt käsittelemään. Hämmentävää, mutta positiivista on ollut, että olen pystynyt itkemään. Ihan oikeasti.

Olo on hassun irrallinen. Nyt sitä on vaan tällainen irrallinen yksittäinen palanen ihmisten keskellä. Katkennut säie. Sisko yritti lohduttaa, että onhan sukua sivusuunnassa, mutta ei se oikein ole sama asia.

No sitten siihen hajoiluun... hyvä ystävä yritti itsemurhaa ja oli tietämättäni teholla juuri silloin, kun äiti kuoli (eri kaupunki). Kuulin asiasta tänään. Toinen hyvä ystävä tunnusti miettineensä samaa ja on hemkisesti muutenkin aika huonossa kunnossa. Kolmas hyvä ystävä on lomalla ulkomailla, eikä hän muutenkaan osaa käsitellä vaikeita asioita ja neljäs taas hoitaa työkseen muiden murheita, joten tämän paskasäkin kanssa ei viitsi enää työpäivän jälkeen mennä häntä häiritsemään.

Niin ja sitten tähän vielä bonuksena se, että näin painajaista exästä. Unessa olimme palanneet yhteen ja sen tuntui minusta hyvältä. Selitin unessa itselleni, että se on ainoa oikea asia tehtäväksi... Sitten huomasin exän löytäneen joitain vanhoja kuvia elämästäni ennen häntä ja tajusin, että kohta tulee turpiin. Keräsin paniikissa tavaroitani, vaikka muka yritin selittää itselleni, että kyllä hän nyt ymmärtää ja kaikki on ihan toisin. Tänään päivällä sitten kävin itsetuhoisesti autolla pyörähtämässä vanhan asunnon kulmilla. Teko joka saa ehdollomasti jäädä viimeiseksi kerraksi.

En taida olla ihan niin teflonpintainen, kuin kuvittelin. Huomenna työterveyteen...

Sitten hassu "sattuma". Muistin jostain kirjasta lukeneeni pätkän laulun sanoista "my red rose has turned to white" ja kun se kuulosti niin kauniilta ja olin saanut ystäviltä ja työkavereilta valkeita ruusuja aloin hakea kappaletta... Sanat siis menivät oikeasti näin: "And my red rose is turning white..." ja kappale oli:
Hank Williams I've just told mama goodbye. Melkoinen sattuma, kun kirjassa sanoja muisteltiin kuolleen tyttöystävän vierellä, enkä kappaletta ollut koskaan kuullut.

torstai 6. tammikuuta 2011

Tuskailua kiloista ja identiteetistä.

On pitänyt kirjoittaa. On monta kertaa ollut taas sellainen asiakokonaisuus, joka on melkein vaatinut ulostautumista, vaan ei ihan. Toisaalta eipä ole ollut aikaakaan. Mitä en ole käyttänyt opiskeluun olen käyttänyt äidin hoitoon tai pään tyhjennykseen lukemalla viihdekirjallisuutta (Kingiä ja Pratchettia) tai seikkailemalla lukien netin keskustelupalstoja aiheena ihmissuhteet.

Jos nyt aloitettaisiin vaikka keveimmästä päästä. Noista ihmissuhteista. Tai tämä oikeastaan liittyy kaikkeem muuhinkin, miehiin ja äitiin siis myös. No satuimpa tuossa törmäämään nettikirjoitukseen, jossa mies valitti vaimonsa lihoneen niin, ettei seksi enää huvita. Vaimo kuitenkin edelleen haluaisi. Mies kertoo edelleen rakastavansa vaimoaan, mutta ei enää sillä tavalla. Kirjoitukseenhan oli tullut vaikka kuinka paljon kommentteja, joissa pääasiassa haukuttiin tätä miestä pinnallisuudesta tai suomalaisia naisia läskistymisestä. Reippaan ylipainoisena ihmisenä minulla on tästä ehkä vähän kaanonista poikkeava ajatus. Ymmärrän miestä hyvin. Rakkaushan ei välttämättä katoa, mutta halu on sellainen asia, että sitä voi manipuloida vain tiettyyn pisteeseen. Seksi vain toisen vaatimuksesta ei minusta ole rakkausseksiä. Rakkaus ja seksi ovat muutenkin kaksi eri asiaa. Voihan toinen saada esim. vamman tai sairauden, joka haittaa tai estää seksin. Kumpi silloin on huno ihminen? Väärin on kumpaakaan syyllistää ja yllättävää kyllä asian voi käsitellä myös fiksusti ja aikuisesti. Jotkut ihmiset kykenevät hyväksymään toisen muutoksen ja toiset eivät.

Entisessä suhteessa minulla ei ollut varaa näyttää kovin hyvältä. Samaan aikaan, kun exä haukkui läskiksi siaksi, jota ei kukaan panisi, oli hän mustasukkainen, kun tuntui, että koko maailmahan minua oli panemassa aina kun silmä vältti. Evätkä minun kiloni häntä tuossa asiassa paljoa tuntuneet kiusaavan, olipahan joku asia, josta vittuilla. Jos ei kilot, niin sitten joku muu. Toisaalta aina oli pakko meikata, kun naama mustana ei kehdannut mennä töihin.

Sitten päästään äitiin. Joulun jälkeen meille tuli taas konflikti. Ei uskoisi, että ihminen vielä tuossa kunnossa kykenee iskemään niin ikävästi. Oltuaan päivän hiljaa, hänsanoi olevansa minun terveydestäni huolissaan. Oltiin juuri todettu, että verenpaineeni ja -sokerini ovat paremmalla tolaalla, kuin melkein 20 vuotta nuoremmilla siskonlapsilla... Huolissaan siksi, kun olen "niin kauhean lihava". Joo, niin olenkin. Siihen on syynsä. Syömähäiriöni ohtaa lihavuuteen, mutta ei hän siitä varsinaisesta syystä ollut huolissaan, vaan läskeistä. Jotka eivät ainakaan toistaiseksi minulla näytä korreloivan sairauksien kanssa. Mutta ei, oma äitikin tuijottaa ulkonäköä, eikä hyvinvointia.

Tässä meni muutama päivä, kun kävin omassa kotona ja palasin taas takaisin muutamaksi päiväksi äitiä hoitamaan. Olen koko perheessä parin muualla asuvan siskonpojan lisäksi, joka jaksaa kantaa äitiä, nyt kun ovat jalat menneet kokonaan. 60 kiloinen nainen nousee suhteellisen näppärästi. Ja eiköhän ensimmäisen kerran, kun ollaan ruokapöydässä ja minulla on valtaisa salaatti edessä, niin tulee kysymys: "miten tuolla lähtee nälkä ?". Paino ON minulle aina ollut monestakin syystä arka asia, mutta vasta ihan äskettäin olen alkanut tajuta, että se johtuu siitä, että äidillä on aina ollut syömishäiriö. Nuoriso-ohjaajaksi opiskeleva siskontyttö on ollut aika paljon tekemisissä syömishäiriöisten nuoren kanssa ja sanoo mummon käyttäytyvän ihan samoin; tarkkailevan pakkomielteisesti omaa ja muiden syömistä. Muistan Joulun, kun hän piilotti suklaarasioita minulta ja siskoltani. Minä taisin olla 24, ja sisko jo nelissäkymmenissä...

Ihme, etten ole pahemmin sekaisin, syömishäiriöinen, alkoholiongelmainen ja vaikeasti masentunut plus lievästä vainoharhasta kärsivä äiti murrosiässä, ei anna parasta mahdollista ennustetta. Ja silti pidän lapsuuttani ja murrosikääkin pääasiassa aika onnellisena aikana. Toisaalta kuinka paljon ongelmistani on sellaisia, että olen vain saanut ongelmaisen naisen mallin. Alkoholiongelmakaan tuskin on kovin vakava, kun kaadan itselleni lasin viiniä, mutta kun se ei maistu, niin otan pari hörppyä ja kaadan loput pois. Ehkä kyse on vain tottumuksesta, olen tottunut (lähinnä exien kanssa) tietynlaiseen alkoholin käyttöön ja sitten tietynlaiseen syömiseen. Tietynlaiseen reagointiin ongelmatapauksissa. Ihan kuin olisin vain peili, joka heijastaa muita. Missä se "minä itse" kaiken tuon muualta tulleen takana on?

Painon suhteen olen todennut, että ihan sama. Laskee jos laskee, toivottavasti ei nouse. Tavoite on saada penkkipunnerruksessa nostettua jonain päivänä oman painoni verran, joten siinä mielessä laihtuminen olisi etu. Pienikokoisen naisen verran nousee jo :D

Sitten äidistä... aaton aatosta tähän päivään... Aaton aattona käytiin yhdessä kaupassa ja rouva suhaili kärryjen kanssa suvereenisti jouluruuhkassa. Tänään pitelin pystyssä, että pysyi pöntöllä vessassa. Jos ihmeitä ei tapahdu, niin huomenna äiti menee osastolle. Minulla pitää kuitenkin tehdä työni toisella paikkakunnalla, muut siskot eivät pysty äitiä kantelemaan tässä asunnossa (mm. suihkuun pitää kantaa melkein 3 m. kun pyörätuoli ei mahdu kylpyhuoneeseen), vaikka muuten minua taitavampia hoitajia ovatkin.