torstai 6. tammikuuta 2011

Tuskailua kiloista ja identiteetistä.

On pitänyt kirjoittaa. On monta kertaa ollut taas sellainen asiakokonaisuus, joka on melkein vaatinut ulostautumista, vaan ei ihan. Toisaalta eipä ole ollut aikaakaan. Mitä en ole käyttänyt opiskeluun olen käyttänyt äidin hoitoon tai pään tyhjennykseen lukemalla viihdekirjallisuutta (Kingiä ja Pratchettia) tai seikkailemalla lukien netin keskustelupalstoja aiheena ihmissuhteet.

Jos nyt aloitettaisiin vaikka keveimmästä päästä. Noista ihmissuhteista. Tai tämä oikeastaan liittyy kaikkeem muuhinkin, miehiin ja äitiin siis myös. No satuimpa tuossa törmäämään nettikirjoitukseen, jossa mies valitti vaimonsa lihoneen niin, ettei seksi enää huvita. Vaimo kuitenkin edelleen haluaisi. Mies kertoo edelleen rakastavansa vaimoaan, mutta ei enää sillä tavalla. Kirjoitukseenhan oli tullut vaikka kuinka paljon kommentteja, joissa pääasiassa haukuttiin tätä miestä pinnallisuudesta tai suomalaisia naisia läskistymisestä. Reippaan ylipainoisena ihmisenä minulla on tästä ehkä vähän kaanonista poikkeava ajatus. Ymmärrän miestä hyvin. Rakkaushan ei välttämättä katoa, mutta halu on sellainen asia, että sitä voi manipuloida vain tiettyyn pisteeseen. Seksi vain toisen vaatimuksesta ei minusta ole rakkausseksiä. Rakkaus ja seksi ovat muutenkin kaksi eri asiaa. Voihan toinen saada esim. vamman tai sairauden, joka haittaa tai estää seksin. Kumpi silloin on huno ihminen? Väärin on kumpaakaan syyllistää ja yllättävää kyllä asian voi käsitellä myös fiksusti ja aikuisesti. Jotkut ihmiset kykenevät hyväksymään toisen muutoksen ja toiset eivät.

Entisessä suhteessa minulla ei ollut varaa näyttää kovin hyvältä. Samaan aikaan, kun exä haukkui läskiksi siaksi, jota ei kukaan panisi, oli hän mustasukkainen, kun tuntui, että koko maailmahan minua oli panemassa aina kun silmä vältti. Evätkä minun kiloni häntä tuossa asiassa paljoa tuntuneet kiusaavan, olipahan joku asia, josta vittuilla. Jos ei kilot, niin sitten joku muu. Toisaalta aina oli pakko meikata, kun naama mustana ei kehdannut mennä töihin.

Sitten päästään äitiin. Joulun jälkeen meille tuli taas konflikti. Ei uskoisi, että ihminen vielä tuossa kunnossa kykenee iskemään niin ikävästi. Oltuaan päivän hiljaa, hänsanoi olevansa minun terveydestäni huolissaan. Oltiin juuri todettu, että verenpaineeni ja -sokerini ovat paremmalla tolaalla, kuin melkein 20 vuotta nuoremmilla siskonlapsilla... Huolissaan siksi, kun olen "niin kauhean lihava". Joo, niin olenkin. Siihen on syynsä. Syömähäiriöni ohtaa lihavuuteen, mutta ei hän siitä varsinaisesta syystä ollut huolissaan, vaan läskeistä. Jotka eivät ainakaan toistaiseksi minulla näytä korreloivan sairauksien kanssa. Mutta ei, oma äitikin tuijottaa ulkonäköä, eikä hyvinvointia.

Tässä meni muutama päivä, kun kävin omassa kotona ja palasin taas takaisin muutamaksi päiväksi äitiä hoitamaan. Olen koko perheessä parin muualla asuvan siskonpojan lisäksi, joka jaksaa kantaa äitiä, nyt kun ovat jalat menneet kokonaan. 60 kiloinen nainen nousee suhteellisen näppärästi. Ja eiköhän ensimmäisen kerran, kun ollaan ruokapöydässä ja minulla on valtaisa salaatti edessä, niin tulee kysymys: "miten tuolla lähtee nälkä ?". Paino ON minulle aina ollut monestakin syystä arka asia, mutta vasta ihan äskettäin olen alkanut tajuta, että se johtuu siitä, että äidillä on aina ollut syömishäiriö. Nuoriso-ohjaajaksi opiskeleva siskontyttö on ollut aika paljon tekemisissä syömishäiriöisten nuoren kanssa ja sanoo mummon käyttäytyvän ihan samoin; tarkkailevan pakkomielteisesti omaa ja muiden syömistä. Muistan Joulun, kun hän piilotti suklaarasioita minulta ja siskoltani. Minä taisin olla 24, ja sisko jo nelissäkymmenissä...

Ihme, etten ole pahemmin sekaisin, syömishäiriöinen, alkoholiongelmainen ja vaikeasti masentunut plus lievästä vainoharhasta kärsivä äiti murrosiässä, ei anna parasta mahdollista ennustetta. Ja silti pidän lapsuuttani ja murrosikääkin pääasiassa aika onnellisena aikana. Toisaalta kuinka paljon ongelmistani on sellaisia, että olen vain saanut ongelmaisen naisen mallin. Alkoholiongelmakaan tuskin on kovin vakava, kun kaadan itselleni lasin viiniä, mutta kun se ei maistu, niin otan pari hörppyä ja kaadan loput pois. Ehkä kyse on vain tottumuksesta, olen tottunut (lähinnä exien kanssa) tietynlaiseen alkoholin käyttöön ja sitten tietynlaiseen syömiseen. Tietynlaiseen reagointiin ongelmatapauksissa. Ihan kuin olisin vain peili, joka heijastaa muita. Missä se "minä itse" kaiken tuon muualta tulleen takana on?

Painon suhteen olen todennut, että ihan sama. Laskee jos laskee, toivottavasti ei nouse. Tavoite on saada penkkipunnerruksessa nostettua jonain päivänä oman painoni verran, joten siinä mielessä laihtuminen olisi etu. Pienikokoisen naisen verran nousee jo :D

Sitten äidistä... aaton aatosta tähän päivään... Aaton aattona käytiin yhdessä kaupassa ja rouva suhaili kärryjen kanssa suvereenisti jouluruuhkassa. Tänään pitelin pystyssä, että pysyi pöntöllä vessassa. Jos ihmeitä ei tapahdu, niin huomenna äiti menee osastolle. Minulla pitää kuitenkin tehdä työni toisella paikkakunnalla, muut siskot eivät pysty äitiä kantelemaan tässä asunnossa (mm. suihkuun pitää kantaa melkein 3 m. kun pyörätuoli ei mahdu kylpyhuoneeseen), vaikka muuten minua taitavampia hoitajia ovatkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti