sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Muutoksia

Juttelin eilen hyvän ystäväni kanssa muutoksesta. Kun elää suhteellisen hidasta muutosta, niin sen keskellä sitä ei huomaa. Muutoksen huomaa vasta katsoessa taaksepäin. Kyseinen ystävä sanoi, että muutama vuosi sitten hän olisi kuvaillut minua sellaiseksi "kaikesta synkästä pitäväksi hevariksi, joka on aika kova ottamaan kuppia ja bilettämään", nykyisin kuulema olen "valoisa, värikkäistä asioista pitävä ja henkisestä kehityksestä kiinnostunut ihminen". Aikamoinen muutos, vaikka edelleen pidän  hevimetallista, tatuoinneista ja pitkätukkaisista pojista. Edelleenkään en ole vaihtanut vaatetuksen väriä mustasta valkoiseen, vaikka väriä (mustan lisäksi) vaatteissa on enemmän, kuin ennen.

Itsevarmuus on kehittynyt. Vuosi sitten kävin muistaakseni ensimmäisen kerran yksin keikalla ja suoraan sanottuna pelotti tai ainakin ahdisti. Nykyisin en enää juuri edes välitä kysellä keikkakavereita, yksin on useimmiten ihan kiva olla keikalla. Voi keskittyä musiikkiin, sen sijaan, että olisi seurallinen.

Ulkonäön suhteen asenne on alkanut muuttua ihan viime päivinä. Alan vähitellen tajuta olevani oikeastaan ihan kaunis. Naamalta siis, vartaloon en edelleenkään ole tyytyväinen, joskin sekin menettelee paremmin, kuin ennen. Olen siis onnistunut vähitellen voittamaan kahden avioliiton minuun iskostaman ajatuksen "rumasta läskistä". Enää en ota kehuja silkkana vittuiluna ja joo... on kiva saada kehuja. Vaikka sitten facebook-kavereilta.

Vähitellen alan ymmärtää myös sen, että ihan oikeasti ansaitsen myös sen arvostuksen, jota saan töissä ja opinnoissa. Alan pikkuhiljaa nähdä sen, mitä muut näkevät minussa. Aika mukavan ja myötätuntoisen ihmisen. Sen tajuaminen on oikeastaan vielä vaikeampaa, kuin ulkoisten asioiden sisäistäminen. Miten minä "väkivaltainen hullu" voin olla syvällinen, avoin, lämmin ja voimaannuttava? Ajatus siitä, että minä olenkin oikeastaan aika mukava ihminen on tavallaan aika vaikeaa sulattaa, kun aiemmin identiteetti on rakentunut erillisyyteen ja kovuuteen.

Olen huomannut hymyileväni enemmän, nautin elämästäni ja olostani. Vähitellen sellainen pieni jokapäiväinen kaiherrus alkaa väistyä. Vielä sitä on. lähinnä iltaisin, mutta kyllä se siitä. Välillä on hyvä pysähtyä ihailemaan sitä, mihin asti on päässyt, vaikka matkaa on vielä edessäkin.

Haasteena on tunteiden käsittely. Opinnoissa käytiin läpi tunteita ja huomasin, että vaikka olen vatvonut monia asioita menneisyydestä, sitä mitä tapahtui jne. en ole käsitellyt asioihin liittyviä tunteita. Tökin mielessäni eksään liittyvää tunne möykkyä ja mietin olenko valmis käsittelemään niitä. Ehkä tässä seuraavan vuoden aikana.

Nyt olen ehjä ja elossa. Se tuntuu hyvältä.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kummistuksia

Viikonloppu meni hyvin. Näin siis sitä ihmistä, josta tein tuon "Työ" harjoituksen ja homma meni ihan niin kuin pitikin. Siis ei ollenkaan, niin kuin olisin odottanut. Onnistuimme olemaan kuin toinen toistamme ei olisi ollutkaan. Tai lähinnä kuin täysin vieraat ihmiset samoissa bileissä. Yksi toinen  ihminen ei siinä onnistunut, vaan kun kuuli tämän henkilön olevan paikalla, jonka suhteen minullakin oli vaikeuksia, niin kääntyi ovelta pois. No ainakin se vahvistaa sitä, että kaikki vika ei ole minussa.

Erinnäisistä syistä kuulin juoruja eksästäni. Oli mennyt naimisiin. Taas. Oli ollut vähän aikaa selvinpäin, mutta ratkennut ryyppäämään. Uusi vaimo on muualta kotoisin ja nyt tuon kännissä väkivaltaisem, aggressiivisen ja mustasukkaisen miehen armoilla. Naisella on kuulema myös kaksi alaikäistä lasta, jotka lmeisesti asuvat myös samassa taloudessa. Varsin negatiivisia ja aggressiivisia tunteita on noussut pintaan. Mietin sitäkin, että teinkö väärin kun en tappanut koko äijää, kun siihen oli tilaisuus. Silloin kuitenkin pilalla olisi ollut vain minun elämäni ja aika moni muu olisi säästynyt.

Onneksi kuitenkin pääsin siitä ajatuksesta. Oma elämäni on kutakuinkin mallillaan ja olen onnistunut itseni pelastamaan. Uudet ihmiset eivät ole minun vastuullani.

Etenemistä on tapahtunut parnemisessa. Ilman rautakankea olen saanut itseni myöntämään, että jossain vaiheessa olen eksääni ihan oikeasti rakastanutkin. Mitenköhän sen asian myöntäminen oli niin vaikeaa? Tai ehkä se ei ole mikään ihme, jos tyyppi tekee kaikkensa saadakseen sinut murrettua ja on muutenkin kaikin puolin paska, niin vaikea sitä on tunnustaa edes salaa itselleen, että sellaista hullua on rakastanut. Se ihminen osaa kuitenkin olla (selvinpäin) äärimmäisen hurmaava. Muistan edelleen, kun suhteemme alkuaikoina oli muka huolissaan siitä saanko minä uudella paikkakunnalla ystäviä ja siitä, että keksitäänhän me yhdessä tekemistä selvinpäinkin... HAH. Mitäs ystävistä, kun niitä ei saanut tavata ja selvinpäin tekemistä ei tarvinnut miettiä, kun mies ei sitä juuri koskaan kotona ollut.

Siis viikonloppuna olen joutunut kohtaamaan entisen ystävän, joka osoittautui kaikkea muuta kuin ystäväksi ja tunnetasolla käsittelemään sen asian, samoin kuin exmieheni uuteen suhteeseen liittyvät tuntemukset. Olen tavannut sisaruksiani ja heidän kanssaan käynyt läpi vaikeita juttuja liittyen äidin kuolemaan ja kohdannut tavallaan äidin kuoleman, erään nuoren tuttavani isoäidin kuoleman myötä. Lisäksi olen eräässä töihin liittyvässä asiassa käsitellyt kuolemaan liittyviä asioita. Onneksi myös kävin hyvän ystävän kanssa syömässä ja katsomassa Hobitti-elokuvan ja rakastuin kääpiö kuninkaaseen.

Että vähän väsyttää tänään... Huomenna alkaa kolmen päivän opiskelusessio, päivä töitä ja sitten alkaa loma. Joulu ei innosta, mutta kahden viikon vapaa on ihan jees, varsinkin kun siihen sisältyy parin päivän kurssi keskittyen oleelliseen, siis lähinnä hengittämiseen.


torstai 6. joulukuuta 2012

Reflektointia

Elephant suositteli minulle Byron Katien kirjoja. Olen nyt tutustunut "työhön, eli hänen metodiinsa. Nyt testaan metodia erääseen henkilöön. Lomake "arvostele naapuriasi" löytyy osoitteesta: http://www.thework.com/downloads/intl/JYN_Finnish.pdf
Taustana se, että joudun kohtaamaan erään entisen ystäväni ja kun muka olin niin "minulla ei ole mitään ketään vastaan fiiliksissä ja kun ko. henkilö sitten tuli eteen ja pitää tavata, niin kokeillaan tätä. (Kirjaa lukiessani olin sitä mieltä, että HÄNELLÄ olisi syytä tehdä tämä, mutta kun muuta ei voi muuttaa, kuin itseään, niin...) Punaisella lomakkeen tekstit

Ensin siis "Arvostele naapuriasi lomake":


1. Kuka suututtaa tai hämmentää sinua tai tekee sinut surulliseksi tai pettyneeksi, ja miksi? Mikä hänessä on sellaista, josta et pidä? 
Minä olen vihainen (kai?) tunnetta tätä ihmistä kohtaan on vaikea määritellä. Minä en vain haluiaisi kohdata häntä. Koska tavallaan pelkään, arastelen tms. häntä, koska minusta hän on arvaamaton. Hän syyttää minua asioista, joita on itse tehnyt, eikä kykene näkemään itsessään mitään vikaa. Hän syyllistää minua ja saa minut tuntemaan oloni paskaksi ja haluaa "selvittää" asioita, joissa ei ole mitään selvitettävää.


2.  Miten haluat hänen muuttuvan? Mitä haluat hänen tekevän?
Haluan hänen jättävän minut rauhaan. En usko enää, mahdollisuuteemme olla ystäviä, mutta voisimme edes olla kohteliaissa puheväleissä. En halua, että hän vaatii minua enää selvittämään yhtään mitään.

3. Mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä, olla, ajatella tai tuntea? Minkä neuvon voisit antaa?
Nähdä kerrankin vika myös itsessään ja vaikka saamari kokeilla tätä samaa menetelmää, jotta edes teoriassa kykenisi huomaamaan, että myös prinsessat satuttavat joskus ystäviään. Että hän myöntäisi, että väärinkäsityksiä ja vahinkoja tapahtuu, eikä kaikki ole suunnattu häntä vastaan.

4. Mitä hänen tarvitsee tehdä, jotta voit olla onnellinen?
Helppoa, pysyä ihan saamarin kaukana minusta.

5. Mitä ajattelet hänestä? Tee lista.
Hän on ylimielinen, narsistinen kontrollihaluinen paska, jolle tärkeintä on se, että kaikki menee hänen mielensä mukaan, että kaikki ajattelevat ja jopa TUNTEVAT niin kuin hän hyväksi näkee.


6. Mitä et halua kokea tuon henkilön kanssa uudelleen?
En enää koskaan halua  että hän ahdistaa minut selkä seinää vasten puolustautumaan, pyytelemään anteeksi ja selittelemään asioita, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. En halua hänen käyttävän luottamustani väärin ja puukottavan minua selkään panettelemalla minua ystävillemme ja työkavereilleni.

Sitten vaihe kaksi, eli Neljä kysymystä
1. Onko se totta?
No omat tunteeni ja se, etten haluaisi tavata häntä ovat totta, mutta onko hän todella arvaamaton? No ei ehkä kaikille, eilä kaikissa asioissa.

(lainaus edeltä)"Hän syyttää minua asioista, joita on itse tehnyt, eikä kykene näkemään itsessään mitään vikaa. Hän syyllistää minua ja saa minut tuntemaan oloni paskaksi ja haluaa "selvittää" asioita, joissa ei ole mitään selvitettävää."
Minun mielestäni hän tekee niin. Hän on joskus suoraan syyttänyt minua myös ulkopuolisille, joten se on kyllä totta. Onko totta, että hän syyllistää? No minusta tuntuu siltä ja hän on sanonut haluavansa "selvittää" asioita, joissa minusta ei ole selvitettävää.

2. Voitko aivan varmasti tietää, että se on totta?
Edelliseen viitaten, minulla on hänen sanansa siitä, että hän SANOO haluavansa selvittää asiat, mutta en voi tietää HALUAAKO hän todella niitä selvitellä. Hän on SANONUT, että se mitä minä tunnen on väärin ja se on todella totta, mutta en voi tietää ajatteleeko hän todella niin. Mutta loppupeleissä en voikaan olla varma muusta, kuin omista ajatuksistani ja tunteistani.

3. Miten reagoit, mitä tapahtuu, kun uskot tuon ajatuksen?
Kun uskon, että hän haluaa vahingoittaa minua ja selvitellä asioita, minä ahdistun. Minusta on kohtuutonta, että joku määrittelee sen mitä saan ajatella, mitä tuntea ja miten elää ja miksi olen menneisyyteni takia edelleen epäluotettava ja paska ihminen.

4. Kuka olisit ilman tuota ajatusta?
Vähemmän ahdistunut aihankin. Kykenisin kohtaamaan hänet ilman pelkoa ja ahdistusta.

Käännä ajatus päinvastaiseksi 

Ja etsi kolme täsmällistä, aitoa esimerkkiä siitä, miten jokainen täyskäännös on totta elämässäsi.


a) vastakkaiseksi 
Hän ei ole arvaamaton, eikä hän syytä minua asioista, joita olen tehnyt (vaan ehkä asioista, joita olen tehnyt?) Hän kykenee näkemään vian itsessäänkin, eikä hän syyllistä minua ja saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Hän ei halua selvittää mitään. Hänellä ei ole mitään sanottavaa siitä mitä ajattelen tai tunnen. Hän ei puukota minua selkään, eikä panettele minua ystävillemme.

esimerkit.
1. No hän nyt on ehkä hyvinkin arvattava. Minä en ole huhujen mukaan ensimmäinen ihminen, jota hän on kohdellut kuten on kohdellut.
2. Ainakaan mistään ystävien käytöksestä ei ole ollut pääteltävissä, että hän olisi minua panetellut.
3. Kyllä, tavallaan hän saa minut tuntemaan oloni hyväksi, ainakin koen että asiani ovat paremmin kuin hänellä.

b) itseen 
Minä olen arvaamaton ja syytän itseäni asioista, joita en ole tehnyt (ah tämä on NIIN totta). Minä en kykene näkemään vikaa itsessäni (autsss....) ja minä syyllistän itseäni ja saan tuntemaan oloni paskaksi. Minä haluan  selvitellä asioita, joissa ei ole selviteltävää. Minä haluan kontrolloida omia ajatuksiani ja tunteitani.
Minä olen ylimielinen, narsistinen kontrollihaluinen paska, jolle tärkeintä on se, että kaikki menee minun mieleni mukaan,


1. Kyllä syytän ja syyllistän itseäni monistakin  asioista.
2.  Nooh... niimPÄ! Kun en ole ihmisen kanssa kahteen vuoteen vaihtanut sanaakaan, niin kukahan se oikeen haluaa "selvitellä" asioita ja syyllistää?
3. Kukapa ei haluaisi kontrolloida ajatuksiaan ja tunteitaan? Ehkä tämä on asia, jota minun pitääkin tehdä. Tai siis ei kontrolloida, vaan hyväksyä ja päästää ajatukset menemään.
4. Kommentoimpahan tuota viimeistä lausetta. Joo ylimielinen olen monella tavalla, pidän itseäni usein älykkäämpänä ja parempana, kuin muita ihmisiä. Narsistinen (auts auts auts) en tunnusta, en ainakaan sairaanloisen narsistinen, ehkä pikkasen prinsessa, jolla on taipumusta haluta, että asiat menee oman mielen mukaan :)

c) toiseen 
Minä syyllistän häntä ja panettelen häntä.  Minä saan hänet tuntemaan olonsa paskaksi. Minä haluan kontrolloida hänen tunteitaan ja ajatuksiaan.

1. Katoppa pentele, minähän se taidan tässäkin nyt häntä syyllistää.
2. Paljon mahdollista, että saan hänet tuntemaan olonsa paskaksi, se selittäisi paljon hänen käytöksestään.
3. Ja mitäs muuta se on kuin halua hänen ajatustensa ja tunteidensa kontrollointiin, kun haluaisin tämänkin lomakkeen teettää HÄNELLÄ :D :D

--------------------------
Selevä... the WORK has been done. Miltä nyt tuntuu?

Ei oikeastaan kummemmalta. En edelleenkään halua tavata häntä, mutta ehkä kykenen  irrottamaan joistain tunteista. Paljon auttoi se, että tajusin sen, että minähän olen häntä mielessäni arvostellut nämä vuodet. Hänen tekemisistään en voi tietää.

Tavallaan tämä "Työ" on minulle myötäsyntyistä. Tiedostan varsin selvästi, että kyse on "vain" omista tunteistani. Mutta niille kun ei vain aina voi mitään. Pitäisi oppia se, että niistä vain päästää irti. Monien ihmisten kohtaaminen olisi helpompaa, kun menisi tapaamiseen ilman mitään ennakko- odotuksia. Nytkin olisi helppo lietsoa tunteita tapaamista ennen ja silloin homma menisi varmasti persiilleen.

Omien ei-toivottujen piirteiden kohtaaminen oli rankkaa ("minä olen ylimielinen narsistinen paska"). Jotkut ihmiset saattavas ajatella noin. Ja totta siinä on se, että aina välillä kuvittelen koko maailman pyörivän ympärilläni. Mökötän, kun kukaan ei soita ja unohdan, että voisin soittaa itsekin jollekulle kaverille ja ehdottaa, että käytäisiin kahvilla. Tulkitsen helposti asioita niin, että niillä on tarkoitettu loukata minua, vaikka ne ovat olleet vain vahinkoja ja väärinkäsityksiä tai sitä, että minä ja toinen ihminen olemme OLETTANEET eri asioita. Tästä olettamisesta muuten hyvä esimerkki kolme tuttavaani oli menossa teatteriin. Lippuja oli vain yhteen esitykseen. Kukaan ei "kehdannut" sanoa, ettei ko näytelmä kiinnostanut, koska oletti sen kiinnostavan muita. Onneksi yksi lopulta avasi suunsa ja ehdotti muuta. Muuten olisivat kaikki kolme päätyneet katsomaan esitystä, josta kukaan heistä ei pitänyt.

Lomakkeen täytun kirjan ohjeen mukaan äärimmäisen ronskisti. Oikeasti pidän ko. ihmistä pahasti haavoittuneena tapauksena, joka helposti projisoi omia tunteitaan muihin. Yritin kerran sanoa, että ehkä hän alitajuisesti halusi näpäyttää minua eräästä asiasta, mutta hän kielsi sen jyrkästi. Hän ei suostunut edes ajattelemaan mahdollisuutta, että hänen omassa käytöksessään olisi ollut jotain vikaa. Itse kyllästyin lopulta pyytelemään anteeksi ja valitsin toisen tien. "Selvittäminen" kun oli siihenkin asti johtanut aina uusiin selvittämisiin. Hän on sellainen kuin on. Minun asiani on valita miten suhtaudun häneen ja olenko hänen kanssaan tekemisissä.

Yritän nyt tavata hänet ilman ennakko-odotuksia hänen käyttäytymisestään. Kaikki saattaa mennä hyvin. Saatan saada kyllä kermaleivonnaisen naamaan ja haukut ja vittuilua, mutta saattaa olla myös, että en. Miksipä siis vaivaamaan päätään etukäteen. Voihan tulla vaikka maailmanloppu ennen tapaamista, joten turhaan olisin ressannut.


perjantai 30. marraskuuta 2012

Flunssassa

Jotkut arvet lienevät parantuneet, koska yksin sairastaminen ei ole pelkästään mukavaa. Kykenen jo kuvittelemaan toisen jokseenkin myötätuntoisen ihmisen keittelemässä teetä ja tarjoamassa sympatiaa siitä huolimatta, että näytän vanhasta villasukasta väsätyltä muppetnukelta. Jotenkin se ei just nyt lohduta, kun sairastan, palelen ja keitän itse teeni.


J.K. karkkilakko petti...

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Karkkilakko!

Elephant tuossa kommentissaan edelliseen tekstiin sanoi, että juomattomuus kohentaa ulkonäköä. No ainakaan silmät eivät ole festarikuvissa niin sameat. Monet sanovat, että ovat laihtuneet jiomisen lopetettuaan, se ei kuitenkaan päde minuun. Ei vaikka voisi kai sainoa, että join paljon. Tilalle on tullut sokeri. Eräs pitkäaikaisemmista ystävistäni kerran totesi, että sokerillakin saa aikaan humalan tunteen, tai ainakin pienen "pöhnän" ja tottahan se on. Mutta nyt loppu sokerin mättäminen!

En mussuttanu karkkia ennen ja nyt saa loppua taas. Tänään kävin tunnin lenkin ja olin tunnin salilla, söin terveellisesti paitsi sitten, kun piti hakea kaksi (KAKSI) pussia karkkia lähikaupasta. Toinen suklaata ja toinen salmiakkia. Viime talven paheen jäätelön oon sentään saanut jo pois ja nyt sitten jos selätän tuon karkin, niin voi olla, että painokin alkaisi tippumaan. Hirvittää ajatellakin kuinka paljon painaisin, jos en kuntoilisi, joisin ja mussuttaisin näin paljon sokeria. Tiedän olevani hyvässä kunnossa ja lihaksiakin löytyy. Valitettavasti upea lihaksikas kroppa on jossain rasvakerrosten alla. Kehonkoostumus analyysi kertoo, että rasva on nimenomaa lihasten PÄÄLLÄ, koska sisäelinten ympärillä sitä ei juuri ole. Kaikki läski siis esillä, toki terveellisesti, mutta esillä.

Nyt tästäkin asiasta on tehty julkinen (ainakin täällä blogissa) ja sitoudun siihen. Ainakin tämän vuoden loppuun ja katsotaan siitä sitten eteenpäin. Onneksi mulla ei ole sellaista joulunviettoa, jossa pitäisi mussutella suklaata :)

torstai 1. marraskuuta 2012

Mielen pahoitus

Näyttääpi vähän siltä, että vaihtelevaa on onni maallinen. Tänään sitten pahoitin mieleni. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, että erään ystävän kanssa välit ovat muuttuneet etäisemmiksi. Tänään häneltä lipsahti totuus. Kun hän sanoi lähtevänsä lauantaina bilettämään ja minä kysäisin miksi en kelvannut kaveriksi. Vastaus oli se, että kun minä en juo, niin ei ollut tullut mieleen kysyä. Sitten aika terävä perustelu sille, että biletys ja ryyppääminenkin kuuluu elämään ja ettei hän nyt mikään terveysintoilija ole. No en olettanutkaan. Olen ihmetellyt miten bilettävästä ystävästäni muka olisi tullut terveysintoilija, jollaisena hän minulle yleensä esiintyy... Ei ole tullutkaan, mutta minulle ilmeisesti pitää esittää.

Mun hinku käydä baareissa ei ole juomattomuuden myötä vähentynyt, tykkäisin siitä edelleen, mutta en viitsi mennä yksin. Ilmeisesti kaverit eivät halua tällaista "juomavammaista" mukaansa, koska kutsuja ei tule muiltakaan. Samalla ystävyyden taso muuttuu, kun minulle ei enää kerrota mitään "salaisuuksia". Itse vatvon selvinpäinkin asioita mielelläni ja olen varsin avoin, mutta ilmeisesti en enää kelpaa muuta kuin ns. "siivompaan" meininkiin, kun en juo. Mulle pitää näytellä jotain ihme kulissia.

Pahoitin mieleni... totta vitussa pahoitin mieleni. Olen ihan se sama ihminen, kuin ennenkin. Käyttäydyn (melkein) yhtä typerästi ilman viinaakin ja puhun ainakin yhtä paljon läpiä päähäni selvinpäinkin. Plus sitten on tiettyjä kavereita, joiden seurasta nautin myös silloin, kun he ovat päissään. Olen loukkaantunut, minä kerron omista tyhmistä sotkuistani miesrintamalla ja muista asioista. Mulle taas vastaavasti esitetään "minä tässä jumppaan ja syön terveellisesti, enkä kyllä ees muista koska viimeksi kävin missään". Jep jep... ehkä noudatan saamaani neuvoa ja heitän romukoppaan koko ystävyyden.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Positiivisia fiilareita

Taannoinen tunnevuoristorata ja sen päättyminen treffien perumiseen teki hyvää. Samaten pari päivää mökillä. Jotenkin tuntuu, että joku joskus ammoin hukkunut minuus alkaa heräillä. Pieni "miesjuttu" vaikka se ei nyt johtanut edes tapaamiseen on taas avannut silmiäni katselemaan ympäristöä uusin silmin. Liikunnallisuus on palannut, olen ainakin jollain tasolla päässyt eroon joistain pahoista tavoista (tai no katsotaan nyt kuinka hyvin, mutta kuitenkin) ja olo on oikein hyvä.

Taisin mainita tuossa taannoin erään entisen helluni ottaneen yhteyttä. Näin häntä tänään työasioissa ja samalla puolittain sovittiin, että nähdään parin viikon päästä. En ollut muistanutkaan, miten karismaattinen tyyppi olikaan :D Tässä asiassa olen kuitenkin paljon rauhallisempi, kuin siinä deitti sotkussa. Tunnen ihmisen ja tiedän, että hän on ihan aidosti minusta kiinnostunut. Ollut jo pitkään... kai kymmenen vuotta on jo aika pitkään? En tiedä mihin suhde voisi edetä vai voisiko edetä mihinkään. Asutaan kuitenkin eri paikkakunnilla ja kumpikin on aika omaan työhönsä sitoutunut, eikä juuri kiinnostunut muuttamisesta. Mutta voihan sitä olla sellainenkin suhde, ettei asuta yhdessä.

Mutta siis olo on mukava ja rauhallinen ja erityisesti tasapainoinen. Yritän opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja se näyttää auttavan monessa asiassa.

Elämä on vaihteeksi mukavaa.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Nettideittailusta yleensä

Tuli sopivasti vastaa Henry Laasasen blogikirjoitus "Nettideittitesti feikkiprofiileilla". Itse en alkanut esitettyjä kuvia tai niiden markkina-arvoa analysoimaan. Mutta oma kokemus on kyllä hieman tuossa blogikirjoituksessa käsitellyn tutkimuksen suuntainen. Miesten viesteissä on aika vähän tarttumapintaa. Ihan yksinkertainen seikka, joa helpottaisi, olisi kysyä jotain. Ei välttämättä mitään yltuö älykästä, mutta jotain, joka osoittaa, että on lukenut toisen ilmoituksen ja joku siinä on herättänyt kiinnostuksen.

Markkina-arvo asiaan en jaksa puuttua, koko käsite on oksettava. Saan positiivista palautetta ulkonäöstä noin livenä, vaikka pullukka olenkin. Muut ominaisuudet taas ovat varsin hyvällä tasolla. Tosin voi kyllä olla, että naisella älykkyys on negatiivinen tekijä parisuhdemarkkinoilla. Muutaman älykkyyttäni avoimesti ihailevan miehen olen tavannut ja sehän on minusta aivan ihanaa <3 asioihin.="asioihin." asioita="asioita" elikk="elikk" ihailen="ihailen" itselleni="itselleni" itsens="itsens" joita="joita" k="k" kehitt="kehitt" kun="kun" lykkyytt="lykkyytt" miehess="miehess" mist="mist" muita="muita" mutta="mutta" n="n" nbsp="nbsp" ominaisuuksia="ominaisuuksia" on="on" p="p" pid="pid" rkeimpin="rkeimpin" samoja="samoja" semmonen="semmonen" t="t" tehess="tehess" tullut="tullut" ulkon="ulkon" uteliaisuutta="uteliaisuutta" uusiin="uusiin" voinut="voinut">
Nettimaailmassa eivät ajatukset kohtaa. Kuinka monelle livenä tapaamalleen ihmiselle sitä sanoisi päin näköä, "voisitko rakastaa minua, tässä numeroni"? Jep ei monellekaan, mutta noita tuollaisia viestejä kyllä tulee netissä. "Oot nätti" on jotain, mitä varmaan sanoisi livenäkin, mutta toisen kiittäessä hymyillen homma todennäköisesti siitä johonkin etenisi. Pyytäisi vaikka tanssimaan tai kahville. Netissä homma jää usein siihen.

Oikeassa maailmassa tutustuminen on usein varovaisempaa, käydään kahvilla, jutellaan sovitaan uudesta tapaamisesta. Mietitään, tavataan ehkä uudelleen, mutta ei aleta toisen viestin/puhelun jälkeen jo kaavailemaan yhteistä tulevaisuutta, ei ainakaan ääneen. Yhdestä tai muutamasta valokuvasta ei myöskään saa käsitystä edes toisen ulkonäöstä. Miten toinen liikkuu, miten käyttäytyy, onko luonteva, jännittääkö jne. Minulle ne asiat ovat todella tärkeitä, usein tärkeämpiä, kuin se itse ulkonäkö. Todellisessa maailmassa juuri tuo olemus osuus on yleensä se, johon itse ensimmäisenä kiinitän huomion.

Nyt on olo sellainen, että homma on "nähty" testasin, kävin melkoisen tunnevuoristoradan ja kun sitten eilen puhelussa tyyppi alkoi petailla tämänkin aamun perumista (väsyttää kyllä, en varmaan oo vieläkään kunnossa) samalla, kun halusi vielä varmistaa, että saa soitella vielä illalla uudelleen (kello oli puoli yhdeksän) ja heti aamulla yhdeksältä... Totesin, että homma on siinä. En halua olla puhelinpalvelu, jolle purkaa elämänsä paskaa. Olen allerginen kontrollille ja pitkät puhelut ovat tapa kontrolloida toista. Jos minua ei hyvita viettää iltaa puhelimessa hyvän ystävän kanssa, miksi haluaisin viettää illan puhelimessa ouden miehen kanssa?

Tässä myös olen tajunnut sen (minkä blogia lukeneet ovat varmaan tajunneet jo ajat sitten), että vaikka olen välillä ruikuttanut yksinäisyyttä, niin minä EN ole yksinäinen, minulla on paljon hyviä, ihania ystäviä ja viihdyn erinomaisesti myös ihan omissaoloissani. Elämässäni on paikka jollekin erityisen spesiaalille ihmiselle. Ehkä sen vielä tapaan, ehkä en. Jokatapauksessa elämä on täynnä ihania ihmisiä, upeita, merkityksellisiä kohtaamisia. Loppu viikon koulutuksessa puhuimme siitä, kuinka ihanaa on olla alkupäässä polkua, täynnä intoa ja odotusta, kun ei edes tiedä, mitä on tulossa, paitsi sen, että kun polun on käynyt, mikään ai ole ennallaan,


torstai 18. lokakuuta 2012

Referaatti keskustelusta


Anna mun kaikki kestää... piti tänään sopia millon ja missä tavataan. Tässä keskustelu:

XX
taidan tykätä Sun varpaista (hän on nähnyt kesällä otetun kuvan, jossa mulla on jalat pöydällä ja siis näkyy varpaat)

XX
on ne niin nätit

39 minutes ago Mie
:)

39 minutes ago XX
ois mukava pussailla niitä
kirjoitanko liikaa?

35 minutes ago Mie
No tuntuu, että vähän kiirehit asioiden eelle.

34 minutes ago XX
aneeksi

33 minutes ago Mie
no ei se mitään.
Asioille on aikansa.

29 minutes ago XX
siltikin ois mukava pussailla Sun varpaita

14 minutes ago XX
haluatko vielä tavata?

11 minutes ago Mie
No ehkä enemmän, jos ehottasit, että missä tavataan ja mihin aikaan, kuin että alotat noilla varvasjutuilla.

10 minutes ago XX
suo anteeksi, pöljähän mä olen

6 minutes ago Mie
mitäpä tuosta

5 minutes ago XX
haluat tavata kuitenkin?

A few seconds ago Mie
No jos nyt ehottaisit sitä aikaa ja paikkaa, en kai minä sitä kysyis, jos en haluaisi tavata.

(tässä vaiheessa piti hillitä ittensä, etten laittanu mukaan muutamaa kirosanaa, eli "jos saatana aikunen mies ei osaa treffejä ehottaan, viin vittu annetaan olla.

Lopuksi hän ehdotti treffejä LAUANTAIKSI (piti olla perjantaina).

Vittu katotaan nyt. No huomenna meen salille ja lauantaiaamuna kanssa. Katotaan onko aikaa nähä... 


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Ja taas...

No niin, treffit peruuntuivat tai lykkääntyivät. Syynä flunssa, sanoo toinen osapuoli. Valitettavaa vain on, että kovasti flunssainen ihminen kuulostaa kovasti känniseltä ihmiseltä... soittaessaan kahdeltatoista yöllä. Voin olla vainoharhainen, mutta... Hyvä intuitio muuttui helvetin äkkiä huonoksi intuitioksi. Toki hieman sammaltava puhe ja myöhäiset soittoajankohdat eivät olleet ainoita syitä. Huonoa intuitiota tukee tietynlainen tapa puhua ja esittää asioita. Esim "onko väärin, jos..." tai "tykkäätkö huonoa jos..." Ennen tapaamista tietyllä tavalla asioiden edelle kiirehtäminen ja se, että vellotaan elämän huonoimmissa puolissa. On ihmisiä, joille on sattunut paljon paskaa (mm itse olen sellainen), mutta ei niitä valuteta heti parissa ekassa puhelussa uuden tuttavuuden niskaan, varsinkaan kuuntelematta tai kysymättä toiselta muuta, kuin noita "onko väärin, jos näin unta susta?"  -tyyppisiä kysymyksiä. Ei mitään "Miten sun päivä on menny?" tai edes, "kun mulla on tää lentsu, niin toivottavasti sinä oot säästyny vastaavalta".

Tänään alkoi uusi koulutus. Koulutus on itseasiassa vähän huono sana. Pikemminkin prosessi, jonka toisessa päässä on mahdollinen uusi ammatti. Prosessi tulee olemaan haastava ja edellyttää sitä, että pistää itsensä ihan tosissan likoon. Porukka on mukava ja tunsin oloni heidän kanssaan varsin kotoisaksi. Voisi sanoa, että olen hyvin innostunut siitä. Prosessissa käydään läpi mm. tavoitteita, tavoitteiden asettamista ja niihin pääsemistä. Pohdin tätä miesjuttua erään prosessissa käytetyn työkalun kautta ja totesin, että parisuhde on aika kaukana elämäni keskeisistä tavoitteista. Vaikea ja työtä vaativa parisuhde on ihan nollassa kiinnostavuuden puolesta. Jep jep... saa nähdä tuleeko niitä perjantaiksi siirrettyjä treffejä ollenkaan.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Ahistaa

Miljoona asiaa ahistaa yhtä aikaa. Taas on ihmisiä ja eläimiä kuollu lähipiirissä, ei sentään omia ystäviä, mutta sellaisia ihmisiä, että olen joutunut käsittelemään muiden ihmisten surua. Lisäksi olen joutunut olemaan tukena eräälle sukulaiselleni paniikkikohtauksessa ja minulle rakas ihminen makaa sairaalassa, enkä päässytä tänään käymään, kun just kun menin oli laitettu siirtoon toiselle paikkakunnalle.Töissä postini on sellainen, että ihmiset kaataa päälleni kaikki ongelmat varsinkin nyt kun on syksyn kiivain ja stressaavin viikko ennen jouluhärdelliä. Huomisen olen enää tällä viikolla töissä, sitten kolme päivää koulutuksessa ja viikon poissa. Huomenna pitäisi tietää olenko viikon päästä työmatkalla vain en ja siihenkin kuvioon tuli muutos, kun eräs ihminen, joka piti tuolla reissulla tavata ei ole paikalla. Kolme muuta tapaamista taas onnistuu, joten lähenkö vai en. Siihen  päälle tuo treffijuttu ja sitten kummipoika inisee kämppää lainaan....

Lomaviikon päivät hupenee käsistä, haluisin mökille, mutta on niin hemmetisti kaikkea.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Tää on niin tätä...

Miten ihminen voi olla näin saamarin ennalta arvattava otus? Yritetäämpä kertoa juttu rauhallisesti, välittämättä siitä, että annan itsestäni naurettavan kuvan. Naurettavuuden välttäminen olisikin vaikeaa, koska.... no niin. Siis...

Hetken mielijohteesta pistin treffilmoituksen nettiin. Totesin, että samaa paskaahan sieltä tuli, kuin ennenkin. Juuri, kun olin päättänyt poistaa koko ilmoituksen tuli yllättävän fiksu vastaus. No muutama viesti tässä on vaihdettu ja kiinnostavalta tuntuu edelleen. Mikä sitten on ongelma?

No se, että vaikka haluaisin olla tyynen rauhallisesti vain kiinnostunut, ja sitä noin tietoisella tasolla olenkin, niin samalla tietty osa minusta viilettää jo asioiden edellä. Ja se mikä tässä on tyhmintä, niin ei edes parisuhdetasolla asioiden edellä, vaan ihan puhtaan fyysisellä tasolla. Minä en halua mitään pelkkää seksi seuraa EN!!! Mutta jostain syystä kroppa on toista mieltä, ja jos se kuvittelee yhtään mitään mahdollisuuksia olevan, niin se alkaa elää omaa elämäänsä... Minä todella ymmärrän miehiä, jotka ovan "mulkkunsa vietävissä". Miten helvetissä tässä edes tutustuu kehenkään kunnolla, kun ei kykene ajattelemaan häntä muuten, kuin mahdollisena petikaverina? Vittu...

Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin jos homma ensin etenee liian nopsaa, niin aika pian kyllästyn, eikä minulla riitä mielenkiintoa tutustua toiseen enempää tai sitten nakkaan toisen siihen koriin, että "sitähän se vaan oli vailla" jne. Kiitos menneisyyden suhtautumiseni miehiin, parisuhteeseen ja seksiin on vähintään vinksahtanut. Tai sitten se totaali seksitön elämä, jota olen elänyt ei ole ollut hyväksi minulle ja jos on edes vähän saumaa johonkuhun puitteiltaan soveliaaseen, niin lataan hommaan liikaa ja ihan väärällä tavalla latautuneita odotuksia.

Ois ees saamari romanttista haihattelua tms. mutta ei. Tällainen on jopa jokseenkin nöyryyttävää. Jos sitten alan liikaa pidättelemään itseäni käy, kuten juhannuksen jälkeen ja minusta tulee neiti Jäävuori, jota kukaan ei uskalla lähestyä.

Vittu, että asiat on vaikeita. Ehkä en tapaa tyyppiä ollenkaan, koska olen jo valmiiksi käsikirjoittanut jutun. Taitas olla helpompaa...

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Havaintoja

Kiinnostava havainto eiliseltä. Itsetunto vaikuttaa kohonneen huomattavasti. Vielä keväällä, kun kävin yksin katsomassa jotain keikkaa, arastelin, nolostelin ja pidin itseäni jotenkin paitsi säälittävänä ilmestyksenä, muös aika vaatimattiman näköisenä. Eilen, kun sitten hetken mielijohteesta lähdin yhdelle keikalle, fiilikset olivat kokonaan toiset. Tunsin itseno kauniiksi, olin hyvällä mielellä ja kaikin puolin oli mukava olo. Ilmeisesti se myös näkyi ulospäin, koska sain positiivista huomiotakin osakseni.

Toinen havainto. Viikonloppu on mennyt muuten aika misantrooppisissa tunnelmissa. Ei huvita tavata kavereita ja tässä mietin haluanko lähteä edes treeneihin, jossa tapaisin muita ihmisiä, ehkä mieluummin menen kuntosalille ihan vain itsekseni. Viime viikot olen ollut työn puolesta ja muutenkin niin sosiaalinen, että tuntuu, ettei nyt vain jaksa. Vähän jopa hävettää, mutta minkä sille voi.

Rosen terapiassa perjantaina terapeutti totesi, että totaalinen selkäjumitukseni viittaa ylikehittyneeseen vastuuseen. Hän totesi, että en varmaan itse edes tunne, kuinka jännityksessä lihakset ovat ja tottahan se on, en tunnekaan. Olen kauan aikaa ottanut vastuuta muista ihmisistä ja laiminlyönyt itseäni, että ei ole tosikaan. Samasta asiasta juteltiin siskon kanssa maanantaina, jotenkin asiat hoituu, kun niitä tekee jollekin toiselle, mutta hoidappa itseäsi tai tee itsellesi jotain, niin ei sitä saa niin helposti enää aikaan.

No eilinen oli kokonaisuutenaan kiva päivä, askartelin sukututkimuksen parissa, kokkailin, tein kotihommia, kävin salilla ja illalla siellä keikalla. Kaiken kaikkiaan hyvin minämäinen päivä. Parasta hommassa oli se, että ei ollut syyllisyyttä, ahdistusta tai muita negatiivisia tunteita. Elikkä huolimatta hivenen masentavasta ja ahdistavasta syksystä, niin suuntaus on positiivinen.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kymmenen vuotta kaninkolossa

Kymmenen vuotta sitten putosin kaninkoloon ja siihen astinen elämäni alkoi hajota. Hetkittäin luulin jo kuolleeni ja joutuneeni helvettiin. Kaikki mihin olin uskonut ja luottanut muutti muotoaan. On vaikeaa kuvailla sitä irrationaalista tunnetta, kun tulee kotiin työmatkalta ja puoliso sanoo, että on päättänyt että erotaan. Siitä lähdetään sitten yhdessä teatteriin, ilta huipentu siihen, että tanssimme valssia eräässä ravintolassa.

Olihan meillä ollut vaikeaa, yksi parisuhteen keskeinen elementti, seksi, ei kuulunut meidän parisuhteeseemme, mutta silti. Ihminen, joka oli melkein kymmenen vuotta ollut paras ja välillä ainoa ystäväni ei enää halunnutkaan olla kanssani. Elämä muuttui kertaheitolla täysin irrationaaliseksi. Yritin löytää itseäni ja oppia hyväksymään itseni. Se oli yllättävän vaikeaa, koska suhteen aikana juuri sen oleellisen puutteen takia itsetunto oli tiessään. Sattui outoja juttuja ja kohtaamisia. Liikuin parikymppisten opiskelukavereideni kanssa ja valitettavasti omaksuin heidän arvojaan sen sijaan, että oliksin pohtinut omiani.

Juuri kun olin saamassa pakettia vähän kasaan, isä kuoli. Täysin yllättäen. Samassa syssyssä ollut suhdeviritelmä osoittautui virheliikuksi. Minun mennessäni äidin luo isän kuoleman jälkeisenä päivänä tuo miesystävä meni toisen naiksen luo (kun meidän sopimastamme viikonlopun vietosta ei tullut mitään) ja sanoi puhelimessa vielä, että "eihän haikttaa". En osannut reagoida, vähän myöhemmin osasin, kun samainen tyyppi mustasukkaili siitä, että juttelin liian pitkään erään vanhan perhetutun kanssa.

Tässä saumassa eräällä nettiforumilla, jossa usein kävin eräs hyvä nettituttuni hokasi, että samalla forumillahan on toinenkin "vastaeronnut". Siitäpä sitten alkoi tapahtumasarja, jossa tapasin mukavan ja fiksun oloisen miehen, joka oli todella huomaavainen, eikä yrittänyt ensitapaamisella (eikä toisellakaan) vielä pöksyihin. Mies sai minut tuntemaan itseni pitkästä aikaa erityiseksi, eikä mikään rahasumma tuntunut olevan liian iso investoitavaksi yhteiseksi iloksi.

Siitä, mihin se suhde johti ja sen seurauksista olettekin saaneet täältäkin lukea.

Välillä tuntuu edelleen, että olen siellä kaninkolossa. Ehkä sitä eroa edeltävänä kesänä löinkin vaelluksellani pääni pahasti.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Fuulausta

Joskus toisinaan tuntuu, että sitä on ihan feikkiihminen. Teeskentelemällä saanu kaiken ja jonain päivänä joku huomaa, että et olekaan niin pätevä ja kaikki romahtaa. Jotenkin tuntuu, että joissain asioissa väistelen vastuuta elämästä ja muusta.

Niin kauan, kun mikään ei keikuta venettäni, onnistun joten kuten selviämään päivästä toiseen. Ihmiset kuvittelevat, että osaan ja olen pätevä ja kykenen johonkin. Tosiasiassa en osaa mitään. Töissä tuntu, että pärjään vain siksi, että olen hyvä esiintymään, joten kukaan ei huomaa kuinka ohutta oikea asiantuntemukseni on.

Toisaalta yllätyn aina, kun jotkut älykkäänä ja osaavana pitämäni ihmiset eivät osaakkaan jotain, mitä minä pidän itsestäänselvyytenä. Voisiko olla niin, ettei kukaan muukaan ole elämässä ja asioissa yhtään enemmän asiantuntija. Toisaalta tätä todistavat monet projektit, joissa olen ollut mukana. Kukaan ei oikeastaan osaa mitään, mutta jotain sähelletään.

Tätäkö tämä elämä on? Sitä, että saadaan toiset uskomaan minusta enemmän, kuin mitä itse uskon? Parisuhteen puolelle tätä ei edes viitsi vetää, sielläkin tosin tuntuvat samat lait pätevän.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Summausta

Näyttää siltä, että tässä bloggailussa on taas sellainen vaihe, että kunnyt postauksiin on ollut liian suuri. Milloin on ollut olo sellainen, että ei ole halunnut vain ulista omaa huonoa oloaan ja toisinaan ajatuksen pätkät ovat olleet niin onnettoman pieniä, ettei niitä ole jaksanut pidemmälle kehitellä. Pitäisi vain muistaa, että eihän näiden niin pitkiä ja tarkkaan harkittuja tarvitsisi olllakaan.

Iso virstanpylväs on sitten ohitettu. Ja ikää kuvaavan numerosarjan perässä on vaihteeksi nolla. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut todella paljon. Erosin ensimmäisestä aviomiehestä, "löysin" toisen, olin  naimisissa, erosin ja olempa ennättänyt tässä viettää sinkkuelämääkin. Ohessa opiskeltu yksi ylempi korkeakoulututkinto, yhdet ammatilliset erikoistumisopinnot. Pätevyys hankittu myös energiahoitojen antamiseen. Ystäviä saatu ja vanhoja ystävyyksiä katkaistu. Aika hyvin kymmeneksi vuodeksi.

Paranemisprosessi eksästä on vaiheessa. Eilen puhuin taas niistä pahimmiksta asioista. Pitkään aikaan en ole niistä puhunut, nyt kerroin kahdelle uudelle ystävälleni. Puhuminen pitkästä aikaa oli yllättävän vaikeaa. Pikkujutuista on helpompi puhua, kuin  noista isoista. Jotenkin se taas palautti mieleen sen, että pitää olla itselleen armollinen Ei se nyt ole ihmekään, että en oikein  osaa luottaa miehiin tai odottaa miehiltä hyvää kohtelua. Mutta edistystä on havaittavissa.

Viime viikolla huomasin peilistä järkytyksekseni sen, että liikkuminen alkaa näkyä kropassa. Edelleenkään en ole juuri laihtunut, mutta hartiat ovat levenneet ja yleisvaikutelma on jäntevämpi, kuin ennen. Yllätys oli myös se, että katson peilikuvaa aiempaa hyväksyvämmin. Pidän jopa itseäni kauniina. Tästä päästäänkin  siihen (yhdessä tuon edellisen asian kanssa) että vähitellen alan päästä yli siitä ajatuksesta, että "en kelpaa, kuin sairaille hulluille, kun olen niin ruma ja läski". Vähitellen alan ymmärtää, että omalla käytökselläni luon ympärilleni muureja, joita on varmasti hyvin vaikeaa ylittää. Vaikka kuvittelen välillä antavani positiivista viestiä, niin totus taitaa olla toinen. Esim. vaikka se juhannus. Toinen tunnustaa olevansa ihastunut, päästään vähän läheisempiin tunnelmiin, ja meitsi hyppää teltasta pihalle ja lähtee kattomaan jotain bändiä. Seuraavalla tapaamiskerralla en edes halaa.

Pientä edistystä siis siinäkin, että havaitsen huonoja toimintamalleja. Ehkä seuraavan kymmenen vuoden aikana vähitellen pääsen johonkin tilaan, jota jollain perusteella voisi kutsua "normaaliksi". Kultasydäntä siteeratakseni "palaamme normaaliin heti, kunhan saamme määritellyksi sen, mikä nolrmaali oikein on".

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Unelmista ja niiden toteuttamisesta

Mietinpähän tässä, että mikä ihme siinä on, että ihminen on niin arka tarttumaan asioihin. Totesin tänään, että minun ja suuren onelman välillä ei ole muuta, kuin rohkeuden puute. Olen "aina" (=siitä asti kun tajusin, että ko. paikka on oikeasti olemassa) halunnut käydä eräässä paikassa. Matkat+majoitus maksaisivat 1700€, joka ei suhteutettuna siihen, että kyseessä on ISO unelma ole mikään valtava raha. Viikonreissun kokonaisbudjetiksi riittäisi 2500€ ja sillä pärjäisin mainiosti. En kuitenkaan varannut matkoja. Miksi?

Yksisyy on se, että sitten kun unelma on toteutettu, niin se on toteutettu. Toinen on se, että olisihan se hemmetin hienoa jakaa ko. matka jonkun toisen kanssa. Ajatusta pitänee työstää...

torstai 9. elokuuta 2012

Menneisyys kummittelee

Jostain syystä eksään liittyviä juttuja on taas alkanut tulla vastaan. Hänen työkaverinsa, jonka olen pari kertaa tavannut, tulee juttelemaan kaupungilla, kuulen hänen uudesta ulkomaalaisesta vaimostaan jne. Suurimmaksi osaksi asiat häiritsevät yllättävän vähän, joskin kyllä kaupungilla säikäytti, kun vieras aavistuksen ehkä tutun näköinen mies tulee kysymään, että tunnetko sinä X:n... (tämä siis oli se työkaveri), minä siihen, että joo oon joskus tuntenu.

Yleensä en juuri ole yhteisiltä tutuilta eksästä kysellyt, mutta nyt sitten tein vähän selvittelyjä. Aika nopeasti sain tietää, että hänellä menee heikommin, kuin koskaan. Uusi rouva on olemassa (ei siis mielikuvitusolento, kuten aika monet olivat veikkailleet) ja ilmeisesti ovat muuttamassa yhteen. Mies ei kuitenkaan yksin ollessaan syö, eikä kykene olemaan juomatta. Uusi rova käsittääkseni ei hyväksyisi alkoholia lainkaan, joten "hyvä" pohja, kun mies jo heti alussa juo salaa...

Minusta on hyvä, jos uusi nainen pistäisi eksäni kuriin. Epäilen. Olen (olin?) itse aika rankka akka, enkä kyennyt siihen, mutta mistä sitä koskaan tietää. Mutta on yllättävää, kuinka vähän ko. ihminen minua enää liikuttaa. Tunnen ihmisiä, joilla on paljon kauemmin siitä, kun ovat olleet hänen kanssaan tekemisissä ja näkevät edelleen painajaisia, vihaavat ja toivovat kuolemaa. No en minäkään varsinaisesti pahastuisi, jos mies heittäisi veivinsä tai matkustaisi toiselle puolelle maapalloa, mutta kykenen elämään samassa kaupungissa ajattelematta häntä juurikaan. Aika ajoin on ihan hyvä saada jonkinlainen "väliaikatieto" hänestä, jotta oma mielikuva hänestä ei karkaisi kovin kauas todellisuudesta. Tiedän ihmisiä, joiden mielestä hän on suunnilleen kerrostalon kokoinen saatana ja myös yhden, jonka mielestä hän on Jack Sparrow nykymaailmassa. Viimeaikaisten kuulumisten perusteella itse ajattelen, että hän on viinan ja harhaisen mielen turmelema raukka, joka räkyttää paljon, mutta ei kykene aidosti tekemään kenellekään mitään pahaa, jos kyseinen henkilö ei satu olemaan hänen välittömässä läheisyydessään. Jos hän sattuu kohdalle, niin osaan lähteä pois.

Mitäs siinä, outo hahmo kaupunkimme kokonaisuudessa. Tyyppi, jonka elämä ja tempaukset eivät kelpaisi epäuskottavina Salattujen elämien juonen käänteisiin. Asia, jota en mielelläni mieti on se, että olen ollut hänen kanssaan naimisissa, mutta ihmiset tekevät tyhmiä asioita. Selvisin hommasta hengissä ja hyvä niin. Tein sinä aikana asioita, joista en ole ylpeä ja minulle tehtiin asioita, joita en mielelläni muistele, mutta joita pikkuhiljaa käsittelen, niin että ehkä jonain päivänä olen taas ehjä ihminen.




sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Outo ennustus

Tapasin tänään erään henkilön, keskustelun aiheena ei sinällään ollut ennustaminen, mutta henkinen kehitys kyllä yleensä. Tämäkin (en muista mainitsinko täällä, että asiasta on sanottu minulle jo pariin kertaan ennenkin) ihminen oli sitä mieltä, että minulla pitäisi kirjoittaa niistä(kin) asioista. Hän ehdotti minulle myös yhtä kurssia ja hänellä oli hyviä ehdotuksia siitä, miten voisin itseäni edelleen niissä asioissa kehittää.

Mutta sitten juuri kun oltiin puhuttu myös siitä, ettei min ulla ole juuri kiinnostusta löytää uutta ihmissuhdetta, hän sanoo näkevänsä minulla elämänkumppanin. Intohimoisen ja rakastavan suhteen. Hänen mukaansa toinen osapuoli jopa "metsästää" minua. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että hän näkee menneisyyteni (no rakkauttahan siinä ei ollut, mutta kyllä toisen halu omistaa ja se intohimo). Mutta hän vakuutti, että kyllä se on tulossa. Suoraan sanottuna koko ajatus ahdisti.

No, vaikka kyseisen ihmisen henkisiin lahjoihin uskonkin, niin mielestäni hän ei ole ennustaja, eikä ole sitä omien sanojensakaan mukaan, mutta... Kun nyt olen tänä kesänä sitä kumppanuus asiaa miettinyt, niin tuollaisen ennustuksen jälkeen lävähtäneet suojaukset, kiellot ja muut vastareaktiot lienee kertovat omaa kieltään valmiudestani uuteen suhteeseen. Mikä tahansa sitoutuminen tuntuu ahdistavalta. Irtonumeroita voisin EHKÄ harrastaa, mutta kaikin paikoin moraalini ei anna siihen periksi. Tai siis antaa, mutta ajatus miehestä, joka lähtee satunnaisiin suhteisiin on niin ellottava, että jätän asian itsekin väliin. Juhannus oli tietenkin asiassa poikkeus. Kyseessähän ei ollut varsinainen irtotapaus, eikä sitoutuminenkaan, vaan pikemminkin hieman ystävän tarjoamaa läheisyyttä.

Elikkä mutkikasta, hyvin mutkikasta. Mutta saimpahan paljon mietittävää ja ehkö joskus alan jollain toisella foorumilla kirjoittamaan niistä muista asioista. Sitäkin pitää fundeerailla. On se vaan elämä...

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Ystävistä, ystävä ongelmista ja ongelmaystävistä

Kesä ja loma ja aikaa, joten kirjoitettua tulee näemmä enemmän. Tämä aihe on pyörinyt pitkään mielessä, mutta nyt taas Kimmon kommentti toi siihen taas yhden uuden ulottuvuuden, joten päättelin, että aiheesta on hyvä kirjoittaa.

Kuten olen tuolla joskus kirjoittanut, niin minulla on paljon hyviä ystäviä, vaikka se välillä pääseekin unohtumaan. Ongelma siinä on se, että samoin kuin miesten suhteen, niin myös ystävien suhteen olen tottunut siihen, ettei mikään ole ikuista. Ystäviä tulee ja menee, vain hyvin harvat jäävät. Eräs nykyinen ystäväni kritisoi ajatustani kertakäyttöystävistä, mutta jotenkin minusta on helpompaa ajatella ihmisten suhteen, että he nyt ovat hetken elämässä ja sitten häipyvät, kuin että joku olisi ystävä "ikuisesti". Tosin muutaman ihmisen kanssa, ystävyys on enemmän tai vähemmän kestänyt yli 20 vuotta ja alan jo uskoa siihen, etteivät he nyt ihan yllättäen katoa elämästäni. Mutta on niitäkin, jotka ovat vannoneet ja vakuuttaneet ikuista ystävyyttään ja sitten muutaman vuoden päästä eivät ole vastaan tullessaan edes tervehtineet, vaikka mitään riitaa ei ole ollut (ainakaan sellaista, josta minä tietäisin).

No anyway, ihmisiä elämässä tulee ja menee, toisia jää kaipaamaan toisia ei. Joidenkin suhteen koko ystävyys on sellainen, että ihmettelee, että miksi ihmeessä sitä jonkun kanssa onkin tullut kaveerattua. Vanhemmiten olen alkanut tulla kriittisemmäksi ystävien suhteen. Viime aikoina minulla on ollut eräs ystävä, jonka käyttäytyminen on suoraan sanoen ollut perseestä. On sovittu, että tavataan ja sitten hän ei sovittuun aikaan vastaakaan puhelimeen tms. On tullut fiilis, että olen se kaveri, johon otetaan yhteyttä, kun ei ole mitään muuta.

Kyseisen ihmisen kanssa, yllättävää sinällään, ongelma tuntuu olevan juomattomuudessani. Hän korostaa terveitä elämäntapojaan minun kanssani ollessaan ja antaa ymmärtää, ettei enää juuri käy itsekään baareissa, mutta tosiasiassa meno on entisenlaista. Minua vain ei enää pyydetä mukaan, kun minulle esitetään toista julkisivua. Minun juttujani ei jakseta kuunnella, mutta oletetaan, että olen valmiina olemaan puhelimessa juttuseurana silloin, kun hän haluaa. Ei kauheasti jaksa kiinnostaa enää ko. ihminen.

Sitten toiseen ihmiseen, myös hyvään ystävääni. Hän ei ehkä niinkään käy hermoille, kuin huolettaa. Taustalla on aika paljon samanlaista, kuin minullakin, mutta hän on valinnut toisen tien. Sen sijaan, että hän hakisi eheytymistä itsestään ja hoitaisi itseään, hän etsii sitä miestä, joka "pelastaisi" hänet. Ystäväni mieskokemukset ovat jos mahdollista vielä huonompia, kuin minulla, joten haasteellista on. Epäilen, että vaikka hän täydellisen prinssin löytäisikin, niin pian prinssistä löytyisi niitä huonoja puolia. Ja mitä ihmettä se mies/parisuhde mitään ratkaisee? Ongelmat on olemassa ja pahimmassa tapauksessa pilaa uuden suhteen tai sitten käy kuten minulle (ja on tainnut hällekin joskus ennen käydä) että kun pahimmassa kriisissä ottaa jonkun vastaantulijan, niin kyseinen ihminen onkin pahempi, kuin kukaan edellinen.

Hyvä puoli mm. näissä kahdessa tapauksessa on se, että molemmat haastavat minut itseni arvioimaan omaa elämääni ja valintojani. Ensimmäisen osalta joudun miettimään sitä, mihin vedän rajat. Kuinka paljon joustan ystävien takia ja milloin olen terveellä tavalla itsekäs. Toisessa tapauksessa voin olla vain tavattoman onnellinen omiin valintoihini. Siihen, että olen itse valinnut toisen tien. Toki toivon ystävälleni menestystä valitsemallaan tiellä, mutta samalla olen syvästi tietoinen siitä, että se ei ole minua varten.

Ystävät ja ihmiset ympärillä ovat peilejä, peilejä asioille, joita teet oikein ja asioille, joissa olisi petrattavaa. Toisten ihmisten kokemukset laajentavat myös omaa elämänpiiriä. Kaikkea ei tarvitse tehdä itsellä, kun voi jakaa ystävien kokemukset.


sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Huoh...

Sarjassamme eipä ois pitäny juuri koskettaa.... Facebookista löysin nuoruuden aikaisen rakastettuni. Näytti olevan kihloissa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä kirpaisee ja kovaa. Naurettavaksi asian tekee se, etten ole häntä nähnyt 15 vuoteen. Samainen, josta mainitsin eräässä aiemmassa kirjoituksessa. En tiedä miksi asia kuohautti. Olinhan kuullut yhteisiltä tutuilta epämääräisiä vihjauksia, että hän asuisi jonkun naisen kanssa (en viitsinyt udella, mutta juteltaessa vanhoista tutuista ja heidän olinpaikoistaan, ko. henkilöön viitattiin lauseella "X ja ne asuu siellä..." ja siis jo tuolta pohjalta oletin jotain tällaista). Tietyille yhteisille tutuille olen edelleen hänen "tyttöystävänsä", vaikka tosiasiassa emme koskaan seurustelleet. Viimeksi kuulin ko. asian talvella, kun joku noista tutuista selitti minusta, että "etkö muista Reflection... se X:n tyttökaveri..."

Ehkä olen välillä salaa toivonut näkeväni hänet. Vuosien varrella olen nähnyt hänestä tavattoman paljon unia. Yleensä sellaisia, joissa emme ole suoraan tavanneet, vaan pikemminkin unia, joissa olemme olleet esim. samassa talossa, mutta emme ole nähneet toisiamme tai olen ollut käymässä känen kotonaan tms.

Minua ärsyttää suunnattomasti se, että on joitain ihmisiä, jotka vain pyörivät vuosienkin jälkeen mielessä. Esim. juurikin tämä ihminen on ollut mielessäni aina, huolimatta kahdesta avioliitostani. Nykyisinkin hän saattaa tulla useammin mieleeni, kuin esim. ensimmäinen mieheni, jonka kanssa olimme yhdessä yhdeksän vuotta. Ensirakkauteni kanssa siis emme edes seurustelleet. Toinenkin vastaava ihminen on olemassa, hänen kanssaan "suhde" oli vielä olemattomampi, kuin tuon ensirakkauden kanssa. Miksi joku jättää niin lähtemättömän jäljen mieleen ja sydämeen? Onko sillä jokin tarkoitus?

torstai 5. heinäkuuta 2012

Reissu käyty

Taas on yksi reissu takana. Hoitoa haettu ja saatu ja saatu myös paljon pohdittavaa. Kiitos kuuluu yhdelle parhaista ystävistäni ja hänen suosittelemallee ihmiselle, jonka kanssa sain käsiteltyä taas suhdetta paskempaa exään ja lapsuuteen askeleen enemmän.

Valmiuteni mahdolliseen uuteen parisuhteeseenkin tuli testattua. Tapasin ihmisen, jonka kanssa minulla oli juhannuksena "jotain". Kyseessä on vanha tuttu. No villejä arvauksia, miten asiaa selviteltiin? Hmm? Keskustelimmeko syvällisesti siitä, miten tapahtunut vaikuttaa kaveruuteemme? Analysoimmeko asiaa? Vai kenties heittäydyimmekö samantien jatkamaan siitä mihin juhannuksena jäätiin?

No?

Vinkki, olin hänen luonaan neljä tuntia....

.....

Suunnattomaksi pettymykseksenne voin kertoa, että kaverin esiteltyä ensin uutta taloaan puhuimme, rakentamisesta, asuntojen hinnoista, tonteista, sisustuksesta (jep... hän ON kyllä mies), autoista, autoilusta, kummankin työstä, työhistoriasta, perhehistoriasta, perheistä, omasta elämästä (aika pinnallisesti), tulevaisuuden suunnitelmista työn ja opintojen suhteen. Juhannuksesta puhuttiin lähinnä poistumisliikenteen, otettujen valokuvien ja (hänen) humalatilansa suhteen (viimeisestä tosin hyvin vähän). Lopuksi, kun olin lähdössä, hän kysäisi, että onko majapaikkaa, jos on tulossa tännepäin. Lupasin majoittaa saunan lauteiden alle.

Summa summarum. Minulla on nyt yksi miespuolinen ystävä lisää, suhteessa saattaa olla optio joskus johonkin muuhunkin, mutta ilman paineita. Huolimatta aika lailla yhteisistä näkemyksistä monien asioiden suhteen, on kuitenkin se yksi aika radikaalistikin erottava asia. Hän käyttää alkoholia. Ei mitenkään hillittömästi, mutta minun näkökulmastani liikaa. Sinälläänhän se nyt ei montaakaan asiaa estäisi, mutta se estää "oikean" parisuhteen (minun näkökulmastani).

Mutta oleellista on, että maailmassa on kiinnostavia, mukavia miehiä, joilla on ainakin joissain asioissa samanlaiset ajatusmallit, kuin minulla. Olen joskis täällä blogissakin pohtinut, että tarvitsisin rinnalleni ihmisen, joka olisi samalla tavoin rikki kuin minä, mutta kykenisi kuitenkin elämään normaalia elämää, jolla olisi perusarvot työn ja opiskelun suhteen kohdillaan. No tuossa oli. Voisin siis kuvitella, että maailmassa olisi joku muukin samanlainen.

Toisaalta kahden mitä ilmeisimmin tunnevammaisen ihmisen suhde näyttää aika haastavalta. Mutta jos tietyt elementit ovat kohdillaan, niin se voisi olla mahdollista.

Mutta ennen kuin mennään minkään asioiden edelle, suosittelen lukemaan kanssa blogistin kirjoituksen "Seitti". Omaa matkaani ja sen tilaa kuvaa se, etten minä tiedä onki minulla yhtään kestävää säiettä ja onko minulla edes lopulta mitään syytä ollla putoamatta kuiluun. Työstän asioita ja etsin ratkaisuita, mutta toistaiseksi heilun jossain tyhjyyden yläpuolella jonkin varassa, joka ehkä on toivo tai saattaa se olla illuusiokin ja josta en tiedä, onko se ylipäätään kiinni missään.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Levottomuus

Näin lomalla elämä olisi varmaan helpompaa jos joisi. Festarit ja mökkireissut eivät ole ongelma, mutta perus päivät ilman mitään tkemistä. Harmaa ilma ei houkuta ulos ja tunti/pari kuntosalilla riittää, koska muuten kyllästyn siihenkin hommaan. Shoppailu ja kaupungilla luuhaaminen taas tulee kalliiksi ja kotiin kantautuu turhaa rojua. Ei siis ole muuta, kuin nököttää kotona, lueskella ja harrastaa itsetutkiskelua. Päivä/pari moista kerrallaan alkaa jo ahdistamaan.

Huomenna lähden taas tien päälle. Käyn moikkaamassa kavereita Keski-Suomessa ja hmm... saatan ehkä tehdä yhden mutkan nähdäksenik mikä on tilanne sen mun ja juhannushellun välillä. Parempi se, kuin miettiä asiaa pahimmassa tapauksessa vuosi. Seuraavalla viikolla menen sitten mökille vaikka siellä olisi -20 pakkasta, järvi jäässä ja taivaalta tulis kirveitä. Siellä ehkä mielikin vähän rauhoittuu.



 

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Minä ja tunteet

Taas on tulossa sellainen kirjoitus, josta en etukäteen tiedä, mitä tulee. Olen viikon kypsytellyt erästä teemaa, mutta tänään nousi ihan uusia juttuja esille, joten katsotaan miten käy.

Pari viikkoa sitten Rosen terapiassa koin eräänlaisen läpimurron. Aiheena, jos niin voi sanoa, oli läheisyys ja sen peko. Koin jotenkin avautuvani. Samana iltana sain eräältä ystävältäni kuitenkin kuulla asian, joka sai miut taas napsahtamaan kiinni. Kyseinen asia oli sellainen, että se taas muistutti minulle siitä, kuinka vähän ihmisiin voi luottaa. Miksi minun pitäisi luottaa kehenkään maailmassa, jossa tapahtuu satunnaisia järjettömiä väkivallantekoja hyviä ihmisiä kohtaan?

Päätin kuitenkin, etten tartu tuohon tapaukseen, se ei tapahtunut minulle ja siksi en siitä tässäkään enempää kerro. Kyseisen asian käsitteleminen olisi minulle nyt liian vaikeaa ja olisi loputon suo. No vähitellen kuitenkin taas aloin avautua ja juhannuksena tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Huomasin flirttalevani. Erään ihmisen kärsivällisyyden ja oikein valittujen sanojen takia päästin hänet lähelle, hetkeksi. Tavallaan voi puhua jonkinlaisesta läpimurrosta. Vaikkakin lopulta pakenin paikalta aika tökerösti.

Mitä sitten kysyvät ystävät. Miten tarina jatkuu? Ei kai mitenkään. Miksi jatkuisi? Poika on melkein kymmenen vuotta minua nuorempi, asuu ihan liian kaukana ja olemme molemmat tunnepuolelta aika ongelmapakkauksia. Asiaa ei helpota se, että tiedän hänen olleen minuun pitempäänkin ihastunut. Hyvää tässä on molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus.

Tulos, itsetunto on kohonnut, sekä tuon, että muutaman muun juhannuksena kohdatun ihmisen ansiosta. Samalla epävarmuus. Vielä ennen juhannusta olisin ihan innoissani soittanut tuolle ihmiselle samalle paikkakunnalle sattuessani. Nyt kuitenkin on epävarma tunne. Minusta ei ole puhumaan, eikä selvittelemään asioita, enkä usko, että on hänestäkään. Miksi yksinkertaisista asioista pitää tehdä vaikeita?

No, katsotaan. Ajattelin tänä kesänä vielä kurvata niillä nurkilla ja ajattelin kyllä soittaakin. Katsotaan miten hommassa käy. Miksi ihminen vielä nelisssäkymmenissä voi olla näin teini?

No nyt en edes päässyt siihen toiseen asiaan, joka mielessäni pyöri, mutta ompahan kirjoittamista toiseen kertaan.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Vastaus

Kiitokset Kimmolle tunnustuksesta, valitettavasti nykyisin seuraan niin vähän blogeja, että minun on hankala laittaa tätä kiertoon, joten en laita kiertoon, vaan ainoastaan vastailen kysymyksiin. Toki voitte ehdottaa kenelle tämän voisi laittaa, niin laitan eteenpäin :)

 
 1. Nimeä 15 bloggaajaa  - ks. edellä
 2. Kerro heille tunnustuksestasi - samoin
 3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi -  ks. alla
 4. Kiitä bloggaajaa jolta sait tunnustuksen -   tehty
 5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi -  liitetty

Fakta 1. Täytän pian 40, eikä minulla ole ikäkriisiä, elämä vain paranee vanhetessa.
Fakta 2. Olen koulutettu enkelihoitaja ja itse oppinut tarotkatsoja, silti olen tavallaan skeptikko. Toisaalta, jos jostain on jollekin (esim. itselleni) apua tai lohtua, niin miksipä sitä ei tekisi.
Fakta 3. Olen elänyt väkivallan täyttämän vaiheen elämässäni. En kuitenkaan millään tavalla pidä itseäni uhrina.
Fakta 4. En käytä alkoholia, se ei vain ole "mun juttu".
Fakta 5. Monella tapaa elän nyt unelmaani. Pieniä petrauksia voisi olla, mutta tärkeimmät palikat ovat kohdallaan.
Fakta 6. Vaikka sitä ei heti päällepäin uskoisi, niin terveelliset elämäntavat ja kauneus ovat keskeisessä asemassa elämässäni.
Fakta 7. Olen koukussa reality tv:een... suosikkejani ovat Hurja remontti, Suurin pudottaja ja Huippumalli haussa. Kevyt tapa yrittää käsitellä tunteita, joita on muuten vaikea käsitellä.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äiti

Näin äitienpäivänä väkisinkin miettii omaa äitiään ja äitiyttä ylipäätään. Minulle äitienpäivä on monestakin syystä vaikea. Kun ei ole (enää) sitä omaa äitiä, eikä itse ole kenenkään äiti, niin tuntee olevansa todella irrallaan kaikesta. Varsikin, kun meillä perheessä oli äitien- ja isäinpäivänä tapana kokoontua yhteen. Vanhemmat, sisarukset, sisarusten lapset, kaikki puolisoineen ja kumppaneineen. Nyt sitten olen yksin. Ei siinä auta se, että kaverit selittävät, että voithan sinä muistella äitiäsi ja onhan sinulla isotukku sisarustenlapsia. Yllättävää kyllä muistelen äitiäni melkein joka päivä muutenkin. Sisarusten lapset taas viettävät tätä päivää vanhempiensa kanssa. Tätiä aikuiset siskojen ja veljen lapset muistavat muulloin, aika satunnaisesti.

Oma äiti... ihminen, jonka ei varmaankaan olisi pitänyt koskaan olla äiti ollenkaan. Mummon tehtävät hän puolestaan hoiti kyllä mallikkaasti, ainakin siskontyttöjen mukaan. Miksi sitten äitini ei oikein soveltunut äidiksi? Äitini ei pitänyt äitiydestä. Oman kertomansa mukaan hän eli valtaosan minun lapsuudestani pienessä olutpöhnässä. Hän ei kestänyt, eikä halunnut kestää elämää. Ruuan laitettuaan äiti meni yleensä oksentamaan, eikä syönyt perheen kanssa yhdessä. Enhän minä sitä tietenkään silloin tajunnut. Tai tajusin, mutta se oli "normaalia", sellaistahan äiti tekee.

Tai mitä sinä tekisit, jos murrosikäinen lapsesi viiltelisi käsivarteensa kuvioita, kuumenteisi hellalla puukon sitten kuumaksi ja polttaisi haavat auki? Tai 16 vuotias ei uskaltaisi nukkua yksin omassa huoneessaan, vuosiin? Tuskin ainakaan hyväksyisit asiaa olankohautuksella. Toisaalta oli ehkä minun onneni, että äiti oli niin välinpitämätön. Siinä iässä kallonkutistajalla juokseminen ei ehkä olisi ollut minulle hyväksi. Äiti saattoi sen tietääkin, kun oli itse muutamaan otteeseen ollut hoidossa.

Olen miettinyt lapsuuden pelkoja. Todennäköistä on, että elämäni oli silloin koko ajan taiteilua veitsenterällä. Oikea kapinointi ei tullut kuuloonkaan, koska kaikki olisi voinut hajota siihen, että yhtenä iltana olisin ollut liian pitkään kylillä kavereiden kanssa. Hassua sinällään. Äiti oli minusta jatkuvasti huolissaan, mutta jos jotain tapahtui hänen silmiensä alla, hän ei reagoinut. Vastaavasti jos olin poissa valvonnasta (tai kuka tahansa muu perheessä oli hänen "ulottumattomissaan", niin hän meni sekaisin. Äidin masennus ja syömishäiriö olivat meillä se "virtahepo olohuoneessa". Kaikki muu elämä pyöri niiden ympärillä. Kukaan ei vaatinut, että äiti istuisi yhdessä ruokapöytään. Kaikkien muiden elämä kietoutui sen ympärille. Olin 12 vuotias, kun ensimmäinen siskontyttö syntyi. Se tarkoitti, että sisko, joka oli aika paljon ollut minulle korvikeäitinä ei enää ollut siinä. Siskontytön sairastelu vei äidin kiinnostuksen minuun ja aiheutti sen, että perheen koira myytiin pois. Samaan aikaan äiti ja isä matkustelivat paljon isän luottamustehtävien kanssa. Minusta tuli lapsi, joka eili auton takapenkillä ja hotellihuoneissa. Näin paljon, opin olemaan ikäistäni vanhempien ihmisten kanssa. En oikeastaan omanikäisteni. Oli vanhempien mukana kulkeva pikkuaikuinen. Samalla toisaalla lapsuuteni jatkui. Leikin nukeilla vielä yläasteella. Taisin olla jo 18, kun laitoin lopulta nuket lopullisesti pois.

Kuvataiteilijan 12 vuotiaasta Reflektionista tekemässä kuvassa on tyttö, joka näyttää ikäistään aljon vanhemmalta, hieman surulliselta ja väsyneeltä. Ja myös aika pelokkaalta. Kuvan tekijä oli katsellut minua kerhossa joka viikko parin vuoden ajan. Hän ei siis piirtänyt hetken muotokuvaa, vaan sen, mitä oli siinä parissa vuodessa nähnyt. Silloin en pitänyt kuvasta, joka oli hyvin erilainen kavereideni aika yksityskohtaisiin kuviin verrattuna. Nyt kuva hätkäyttää ja jopa vähän pelottaa.

Mutta jotta äidistäni ei jäisi väärä kuva, niin pitänee tuoda muutamia asioita vielä eteen. Taiteen harrastamiseni on äidin peruja. Luokan onnettomimman piirtäjän ja takeltelevan ujon lapsen hän vei kuvaamataitokerhoon, runopiiriin ja näytelmäkerhoon. Erääseen edelleen parhaista ystävistäni tutustuin jo ennen kouluikää askartelukerhossa. Piirroksiani, maalauksiani ja grafiikkatöitäni oli kotona esillä hyvin pitkään, vielä silloin, kun en enää niitä tehnyt. Avioliitot sammuttivat taiteellisuuteni, mutta se on sitten taas kokonaan toinen juttu.

Toisen eroni jälkeen lähennyin äitini kanssa. Hän sanoikin, että huolehtii nyt, kun ei silloin aikanaan huolehtinut. Monet sanovat, ettei vanha ihminen enää voi kasvaa. Eräskin ystäväni sanoi omasta äidistään, että turha sille vanhalle ihmiselle on opettaa enää erilaisuuden hyväksymistä, kyse oli ystäväni omastalapsesta, joka on luonteeltaan hyvin erilainen, kuin isoäitinsä ja tästä seuraa väistämättä konflikteja. Mutta ihminen voi kasvaa. En usko sairauden luonnetta jalostavaan vaikutukseen, mutta tiedän omasta äidistäni, että hän aina yritti hyväksyä erilaisuuden, viimeisen vuoden aikana, myös ymmärtää sitä. Parhaimmillaan äiti oli utelias ja avoin ihminen, jolle muilla oli helppo uskoutua. Ja lopulta äiti, jonka kuolinvuoteen äärellä olivat kaikki lapset paikalla. Kaikilla meillä oli ollut hänen kanssaan vaikeaa, useimpien kanssa hänellä oli jossain vaiheessa ollut välirikko, mutta lopulta kaikki oli annettu anteeksi.

Mitä me sitten saimme äidiltä? Kyvyn selvitä tässä maailmassa. Kyvyn tulla toimeen ihmisten kanssa. Kyvyn hyväksyä asioita ja olla oma itsemme, vaikka maailma välillä muuta olisi vaatinutkin.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Tärkeitä asioita

Viime aikoina olen pohtinut, mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä, Listataampa niitä tähänkin.

1. Vapaus. Vapaus olla ja mennä niinkuin haluaa. Vapaus olla välillä vähän hölmö. Vapaus olla vihainen ja kiukkuinen, mutta toki myös onnellinen. Noon hassulta kuin se jostain saattaa tuntua, niin kotonani sohvalla kirjaa lukiessani saattaa vapauden tunne iskeä päälle melkein pakahduttavalla voimalla. Saan olla tässä ja tehdä mitä haluan. Matkoilla vapaus korostuu vielä enemmän. Kenellekään ei kuulu hyppäänkö tuohon junaan vai johonkin toiseen. Toki vapaus on myös pelottavaa. Välillä huomaan nöllöttäväni vain kotona, koska en "osaa" lähteä minnekkään. Niinhän ne häkkilinnutkin kuulemma tekevät. Eivät lennä pois, vaikka häkin ovi on auki. Mutta pienin askelin tätäkin on opeteltava.

 2. Henkisyys. Tänään minulle todettiin, että epävarmuus eräässä asiassa johtuu todennäköisesti siitä, että en ole ihan varma minkä polun elämässäni valitsen. Valon vai pimeyden. Tai pikemminkin voisi sanoa, kuten eräässä tuomari Dee (kirj. Robert van der Gülick) kirjassa taolaismunkki toteaa: "Valaistumiseen on kaksi tietä, avata siipensä ja lentää kuin lohikäärme tai puskea päätään maahan, kuin mato." Eli olenko valmis uskomaan asioita edetäkseni. Omalta osaltani myös se, että olenko valmis hyväksymään valon itsessäni. Asia on yllättävän vaikea. Olen aina vastustanut ajatuksia uskoon tulosta, valaistumisesta jne. Ei luulisi olevan vaikeaa myöntää, että on pohjimmiltaan aika hyvä ihminen ja haluaakin olla sellainen, mutta vaikeaa se silti on. Uskonnollisesta näkökulmasta se tarkoittaa sitä, että minulle on vaikeaa hyväksyä puhtaan rakkauden ja korkeimman voiman olemassaoloa. On helpompaa uskoa peliin ja kaupankäyntiin. MUTTA nyt kun olen löytänyt itsestäni jonkinlaisen henkisyyden, niin taitaa olla kuten ne muutamat selvinnäkijät ovat sanoneet. Ei tässä oikeastaan enää ole muita teitä.

3. Kiitollisuus. Joka päivä elämässä oleva voima. Kiitollisuus siitä, että on mitä on. Siitä, että on päässyt elämässä tähän pisteeseen, että asiat ovat hyvin. Kiitollisuus siitä, että minä olen minä, saan olla vapaa ja saan harhailla noilla henkisillä poluillani kuten haluan. Kiitollisuus maailman kauneudesta.

 4. Raittius. Pieni askel terveisiin elämäntapoihin, jotka ovat jossain kaukaisuudessa tavoitteena. Asia, joka mahdollistaa henkisyyden ja vapauden. Elämään on tullut raittiuden myötä käsittämättömän paljon aikaa. Hyvät ja huonot asiat tuntuvat voimakkaampina. Tietynlainen alituinen tyhjyyden tunne on alkanut häipyä. Tunne siitä, että pitää olla baarissa loppuun asti, kun "juuri tänään voi tapahtua jotain tosi hienoa". Ja paskat. Ei tapahdu. Voin istua kaverin kanssa baarissa limpparilasillisen kanssa ja katsella ihmisiä ja lähteä kotiin. Ei tarvitse hakea koko aikaa jotain. Luulen, että raittius on parantanut itsetuntoani ja erityisesti itsekunnioitusta. Pidän itseäni nykyisin parempana ihmisenä.

 5. Ajatukset. Liittyy oikeastaan kaikkiin noihin muihin, mutta todella nautin olla oman pääni sisällä, silloinkin, kun masentaa ja tuntuu pahalta. Olen huomannut olevani kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Pienenä kitkerähkönä ajatuksena tässä asiassa tulee mieleen Kitkerien neitsyiden biisi "Feministi", jossa lauletaan: "...jos nainen ei saa kunnon panoa, hän voi kiinnostua yhteiskunnasta..." Mutta siis ihan tosissaan. Mietin, että mihin veromarkkojani laitetaan. Millaisia asioita haluasin kehittää ja mahdollistaa. Hassuja ajatuksia ihmiseltä, jolla ei välttämättä aina ole ollut niin kovin itsenäisiä ajatuksia. Tai sanottakoon, että ehkä olisi ollut, mutta elämä ei ole antanut asioita ajatella. En välttämättä edelleenkään halua ajatella kaikkea. Välillä maailman pahuus tuntuu musertavalta. Ihan yleisellä tasolla tai yksittäin.

Minua hirvittää nähdä kännisiä naisia keskellä päivää kaupungilla (minä voisin olla tuossa) tuntuu pahalta lukea perhesurmista (aika todennäköinen kohtalo minullekin, tosin en tiedä kuka olisi tappanut ensin ja kenet). Minua hirvittää se, että ymmärrän joidenkin sellaisiin tekoihin syyllistyneiden mielenliikkeitä aika hyvin. Jo 1999 Sanna Sillanpään tapauksessa totesin silloiselle miehelleni, että ainoa ero minun ja Sillanpään välillä oli, että minä en lähtenyt ampumaan. Masennus, ahdistus ja yksinäisyys, kaikki ne elementit olivat käsillä. Ehkä olisin lähtenytkin ampumaan, jos en olisi ollut naimisissa... Tai jos en olisi ollut silloisen mieheni kanssa, niin ehkä en olisi ollut niin yksinäinen ja ahdistunut. En tiedä.

Nyt kun katsoo taaksepäin, niin kauas on tultu siitä hyvin masentuneesta tytöstä silloin. On aika ymmärrettävää, että hän sortui sitten toiseen huonoon suhteeseen erottuaan ensimmäisestä. Nykyisin masennus on enemmän satunnaista. Tilannesidonnaista. Edelleenkään en oikein ymmärrä, mikä pointti tässä elämäksi kutsutussa hommassa on, mutta eipä sillä nyt niin väliä. Katsotaan mihin elämä heittää ja mitä tapahtuu. Onhan se nyt uteliaisuuskin joku syy elämiseen.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Itsetunnon pönkitystä

Näin sitten eilen niitä tuttuja poikia ja mukavahan se ilta oli. Baarikin oli sellainen, että luiskahdin sinne 90-luvun nostalgioihin välittömästi. Fiilikseen ois tietenkin muutama olut mennyt, mutta toisaalta nautin fiiliksistä ehkä paremmin ilman.

Jutellessani siinä yhden entisen hellun kanssa tajusin muutamia arvokkaita asioita. Ensinnäkin sen, että silloin nuorempana en oikeastaan osannut arvostaa elämääni ja asemaani niissä sosiaalisissa ympyröissä. Minähän olin itseasiassa niissä porukoissa aika arvostettu ihminen. Toisekseen tajusin, että mitä se minäkin räpiköin ja mietin, etten ikinä löydä ketään. Jos ensimmäinen avioliitto ei olisi vieny itsetuntoani niin alas kuin vei, niin siihen asti liikuin ihan hemmetin hyvän näköisten, lahjakkaiden ja mukavien tyyppien kanssa. Lisäksi sellaiset mukavat lahjakkaat ja nyt ihan aikuiset miehet ovat edelleen (OK voivat olla edelleen) minusta kiinnostuneita. Rimaa ei tarvitse miesten suhteen siirtää muuta, kuin korkeintaan laittaa sille tasolle, missä se oli silloin ennen.

Tajusin myös muita asoita. En ole valinnut suhteitani rakkauden tai edes ihastuksen takia. Jos olisin, niin olisin aikanaan alkanut seurustella ensi rakkauteni kanssa ja olisimme varmaan edelleen yhdessä. Miehissä minua useimmiten houkutteli haaste. Tämä pätee molempiin puolisoihin. Ehkä olisi pitänyt tavoitella parisuhteelta jotain muuta, kuin haasteita. Vaikka sitä rakkautta.

Vaikka yritän väittää, ettei minulla ole enää itsetunto-ongelmia, niin on niitä. Eristän itseni mielessäni sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. En uskalla kohdata kaikkia asioita ja ihmisiä. Kyse on ehkä siitä, etten päästä ketään lähelleni. Asiaa pitää tutkiskella ja tehdä töitä itsetunnon kanssa.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Turvaverkko

Zella Kirjoitti jokin aika sitten turvaverkoista ja siitä, kaipaako kukaan, jos jotain sattuu. Omalta osaltani turvaverkkokysymys tuli tänään ajankohtaiseksi ihan toisella tapaa.

Minulla on ystäviä ja kavereita, minulla on sukulaisia, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, mutta... On asioita, joista en voi puhua kenellekään. Tänään se tuntuu hyvin konkreettiselta. Nyt tietenkin blogin lukijat ihmettelevät, että kun olen täällä(kin) kertonut paljon asioita, että mitä ihmettä. Mutta on asioita, joissa tulee lukko vastaan. En vain pysty.

Pari vuotta sitten intin erään ihmisen kanssa asiasta "paras ystävä". Hän ei suostunut uskomaan, ettei minulla ole sitä jotakuta, jolle kerron kaiken. Ei ollut, eikä ole edelleenkään. Minä en romahda kenenkään edessä. Ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa jakaisin suruni tai pelkoni. Välillä tuntuu, että minulla on ihmisen muotoinen teräs kuori, joka toimii ja hoitaa asiat. Ihminen siellä sisällä on jo ajat sitten romahtanut. Tai romahtaisi, jos kuori antaisi myöten.

Pohdintojen ajankohtaisuuteen vaikuttaa sekin, että tänään ilmeisesti tapaan vanhoja tuttuja kotipaikkakunnalta. Eivät he minua tule tapaamaan, mutta eräs ystäväni on alkanut seurustella niiltä ajoilta tutun pojan (miehen) kanssa ja kun jengi kokoontuu tänne erääseen tapahtumaan, niin ystäväni pyysi minua mukaan. Mikäs siinä, mukavia poikia (miehiä) koko porukka. Tiedän, että he huolehtivat toisistaan ja ovat pitäneet yhtä varmaan lapsuudesta saakka. Porukan lojaalius kattoi niin tytöt, kuin pojat. En kuitenkaan kokenut itse koskaan kuuluvani jengiin. En varsinkaan sen jälkeen, kun minulle sanottiin, että kaikista tuntuu, että tulen liian hyvin toimeen itsekseni. Toisaalta tiedän ko. porukan antaneen selkään yhdelle pojalle, joka aikanaan puhui minusta rumasti. En tiennyt sitä silloin. Kuulin vasta vuosia jälkeen päin. Sääli, koska jos olisin sen tiennyt, asiat voisivat olla ehkä toisin.

Minä en päästä ketään lähelleni. Lähimmäksi koskaan pääsi varmaan ensimmäinen mieheni. Mutta mitä paremmin hän minuun tutustui, sitä vähemmän hän piti siitä, mitä näki ja lopulta erosimme. Ei siis varmaankaan ihme, etten joissain asioissa päästä ketään lähelle.

Viikatetta siteeratakseni:
Voiko siitä puhua
Kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa
Vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
http://www.youtube.com/watch?v=zEEgvYbjxrI

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Päiväkirjoja

No luin sitten lisää suhteen aikaisia päiväkirjoja.

Tyypillinen sunnuntaimerkintä: "flunssassa ja kohmelossa, masentaa ja ahdistaa, meni sitten eilen riidaksi".

Pari irrationaalista riidan aiheita:
- Olin ottanut netistä tunnin pätkän Big Brotheria lupaa kysymättä (maksoin itse).
- Opiskelukaveri oli laittanus sähköpostin, jonka pyysi välittämään muille.

Pari merkintää merkintä vuodelta 2004. Ensin perjantaina: "Myöhemmällä junalla kotiin, kun tentissä meni pidempään. Hyvä hiilis tentin suhteen. Tentin jälkeinen rentoutusviski sai liian monta kaveria ja alettiin X:n kanssa riitelemään. Hän tulkitsi tönäisyni uhkaavaksi, seurauksena musta silmä ja tikit silmäkulmaan".

Aika tyypillinen tianne meidän suhteessa. Kyseessä oli opintoihin liittyen yksi vaikeimmista tenteistä ja sen teko alle kolmessa tunnissa (tentti aika kuusi tuntia) ei olisi varmasti onnistunut. Mutta X tulkitsi sellaisen tahalliseksi viivyttelyksi, että sain jäädä toiselle paikkakunnalle "vehtaamaan ukkojen kanssa".

Sitten sunnuntailta:
"Mustasilmä ja tikit, jurpii, tuntuu etten halua käydä missään. Yllättävää kyllä, ei ole morkkista, vaikka on välillä masentanut. Harmittaa etten pääse ensi viikolla uimaan haavan takia. Toivottavasti siihen ei jää arpea. X sanoi eilen jotain, joka toivottavasti auttaa minua hillitsemään itseäni jatkossa. Se sanoi, että se vittuilee , koska minä olen sille liian tärkeä ja se kokee olevansa minua huonompi... hassu mies."

Seuraavalla viikolla olin lenkillä ollessa "valittanut X:lle kaikesta", mikä sitten kadutti ja ostin hänelle lopulta jotain kivaa.

Siis hitto... ne tikit oli MINUN silmäkulmassa, eiköhän aiheesta nyt vähän ukkoa saisikin ripittää? Toisaalta seuraavana viikonloppuna ei merkintöjen mukaan riidelty, mikä siis oli niin merkittävä seikka, että piti erikseen mainita. Molemmat kotona, eikä tappelua.

Ainakin nuo merkinnät kertoivat paljon siitä, miksi en lähtenyt aikaisemmin. Elämä pyöri tenttikirjojen, viinan ja seksin ympärillä. Olin masentunut ja jatkuvasti jossain pikku flunssassa. Käytännössä joka viikko on merkintä kuumeilusta. Verenpaine heitteli ja ahdisti. Takerruin hyviin tai edes vähemmän huonoihin päiviin kuin viimeiseen oljenkorteen.

Riitojen kaava on aika selvä, usein mun hyvin menneiden opiskelujuttujen jälkeen. Käytännössä tapeltiin aina tenttien jälkeen. Myöhemmin riidat liitty töihin, olin esim. käynyt lounaalla työkavereiden kanssa. Ei voi kuin ihmetellä, miten olen opinnoista niinkin hyvin arvosanoin selvinnyt ja miten olen selvinnyt töistä.

Alkoholin käytön totaalinen lopettaminen sopii minulle. Noista päiväkirjoista päätellen olen juonut ihan oman osuuteni. Olen hyvin kiitollinen siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut ja erityisen kiitollinen siitä, että osa noista asioista on päiväkirjoissa ja voin lukea ja muistaa, jos haluan, mutta ne eivät kummittele joka päivä ajatuksissani. Tänään on kaunis päivä, eikä masenna yhtään. Olen jo joissain asioissa löytänyt tasapainon ja toisissa haen sitä vielä, mutta oikealla tiellä olen.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Vanhoja juttuja

Sattuneesta syystä pengoin tänään vanhoja kuvia. Siivosin niistä pois exän kuvia ja sellaisia "en edes muista mikä bändi" keikkafotoja. Siis tämän jälkimmäisen exän kuvia. Ensimmäisestä ei juuri ole kuvia, kiitos sen toisen, joka ne hävitytti. Fiksusti kuitenkin jätin kuvia. Oma histosia on kuitenkin hyvä mustaa. Yllätyksiäkin löytyi. Löytyi mm. kuva ensirakkaudestani ja minusta jostain vuodelta 90. Sitten löytyi päiväkirjoja.

Lueskelin vanhoja päiväkirjoja mm. eron tienoilta ja edellisen eron ajalta. Lainaus päiväkirjasta 16.5.03 "Miehet ovat kertakäyttötavaraa, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Harva mies kiehtoo älyllisesti hetkeä pidempään. Sksi ehkä olin xxx kanssa niin pitkään." Tylyä tekstiä... Samassa kirjoituksessa kerroin olevani menossa tapaamaan miestä, josta tuli exä nro 2. Miksikö? Menin tapaamaan siksi, että ko tyyppi oli siinä porukassa, jossa liikuin aika tavoiteltu ja koska tykkään haasteista olin päättänyt, että nappaan sen siitä muiden edestä. No sain mitä halusin. Sain hänet myös rakastumaan itseeni, vaikka minulla ei ollut ajatuksena rakastua häneen, enkä oikeastaan rakastunutkaan. Jäin oman näppäryyteni nalkkiin. Ihastuin hänen ihailuunsa ja "rakkauteensa", joka ilmeni mm. mustasukkaisuutena. Ihastuin siihen mitä teimme yhdessä. Pahuuden pyörre imaisi mukaansa.

Mitä sittemmin tapahtui? Paljon... Samassa päiväkirjassa on muuten useita epätoivoisia merkintöjä sitten yhdessäolon ajalta. Veritahraisia hätätilatestamentteja. Viitauksia asioihin, joista en tuolloin kyennyt kirjoittamaan, enkä ehkä vieläkään. On vaikeaa tunnustaa kaikkea sitä, mitä on tehnyt ja kokenut. Päiväkirjan alussa olevat merkinnät ovat minulle merkityksellisiä. Käsittelen niissä maailmankatsomustani, uskonnollisia näkemyksiäni ja minäkuvaani. Loppuakohden olen hukannut sen kaiken uudelleen. Siinä missä alun kirjoittaja on vahva itseellinen nainen, joka saa mitä tahtoo, lopussa kirjoittaja on masentunut. Olin varannut lääkäriajan masennuksen ja ahdistuksen takia, mutta en halunnut puhua asioistani lääkärille, joten olin valittanut vain astmaa.

Päiväkirjasta huomasin halun kokea vielä jotain "rankempaa", kun ei ollut elämässä rakkautta, niin piti kokea "jotain" ja se "jokin" olikin sitten melkoista. Joskus kauan sitten naureskelin, kun kuulin puolitutista venkuloista, jotka tekivät murtokeikan, vain, ettei elämä olisi "keskiluokkaista hevonpaskaa". Eipä ne omat touhut juuri fiksummilta vaikuttaneet. Näin jälkikäteen tuntuu ihan hullulta sanoa, mutta päiväkirjojen perusteella olen ollut hyvin tietoinen siitä valinnasta, minkä tein. Olin varmaan edellisen eron ja isäni kuoleman jälkeen aika sekaisin. Kun en oikein tuntenut mitään, niin ihastuin ihmiseen, joka näytti tuntevan jotain ja sai minut tuntemaan raivoa ja vihaa. Keikkien typerien juttujen kautta tunsin olevani elossa.

Miten nyt? Olen oppinut nauttimaan pienistä tunteista. En enää kaipaa niitä suuria. Vähän sama, kuin vuosia viinaa kiskottuaan ja sen lopetettuaan on oppinut erottamaan veden ja veden maun toisistaan. Pienet vivahteet tekevät elämästä kaunista. Minä en halua enää hukata itseäni. Siksi varmastikin olen edelleen varovainen noissa uusissa jutuissa. Ehkä tässä on annettava vielä itselle aikaa parantua.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Kohtaamisia

Eilen oli varsin aktiivinen päivä. Aamu alkoi joogatuokiolla (jep... kevät on, kun Reflection aloittaa uuden liikuntamuodon ja ruokavalion... ruokavalio ei ole vielä alkanut). Jatkui lenkillä, ystävien tapaamisella ja henkisen ryhmäni kokoontumisella. Ryhmässä vaihteeksi energiat olivat varsin korkealla tasolla. Lähtiessä tutui, että jalat vain hipaisivat välillä lattiaa. Eihän sellaisessa mielentilassa voi mennä nukkumaan. Vastapainona henkisille hommelille pitää muistaa maadoittaakkin itsensä. Siistä suuntasin keikalle. Tällä kertaa kyseessä oli ihan rock 'n roll keikka. Ei heviä. Ajatuksena oli katsella ihmisiä (hyvä on... miehiä...).

Keikalle mentyäni huomasin ensimmäisenä, että väkeä oli ihan säädyttömän vähän. Isolla klubilla oli lopulta ehkä satakunta ihmistä. Mutta mitäpä siitä, kun fiilis oli hyvä. Porukka tanssi ja bändikin oli kohtalaisessa vireessä. Huomasin olevani vähän väärin pukeutunut... Tytöillä oli kellomekot tai vähintään farkut ja ruutupaita. Muiden tanssiessa siirtelin siinä vaivautuneena jalkojani ja yritin olla välittämättä siitä, että tunsin itseni norsuksi keskellä kolibriparvea. Onneksi en sentään ollut vanhin... No jossain vaiheessa vain päätin olla välittämättä miltä näytän ja rentouduin. Mietin ystävääni, joka joraa ihan missä tahansa, vaikka ketään muuta ei olisi edes tanssimassa (ok kännissä ja siinä kellomekossa... mutta kuitenkin...). Rentouduin ja oli hauskaa. Jossain välissä kävin sitten vessassa ka katsoin peiliin... Hemmetin hyvän näköinen nainen siellä oli. Eikä nyt edes niin totaalisen väärissä kamppeissa.Tajusin, että se on ulkonäkökin suurimmaksi osaksi korvien välissä ja päätin olla sitten loppu illan kaunis.

Alkupäässä keikkaa kiinnitin huomiota kiinnostavan näköiseen mieheen, vaikutti aika selvältä, vaatteet poikkesivat yleisestä linjasta. Miten sen nyt sanoisi, vähän 50-lukua joo, mutta samalla enemmän sellaset mettä kelpoiset vaatteet. Vetoaa minuun vanhana eränaisena. Ja keesi... Sivut siis ajeltu ja päällä tukkaa, joka tosin ei ollut punkisti pystyssä, vaan sillan 50-luvun tyylisesti (tämä EI ole tyyli blogi, joten please älkää tarttuko siihen, etten osaa selittää asiaa). Hyvä kroppa, siis hoikka ja lihaksikas. Ikää näytti olevan enemmän, kuin suurimmalla osalla porukkaa, siis jotain 40 ja 50 välillä. Mutta siis lyhyesti sen näköinen tyyppi, jonka ajattelin lähtevän sieltä sellaisen kellomekkotytön kanssa.

Loppukeikasta mies tuli tanssimaan siihen lähistölle ja lopulta tanssittiin yhdessä. Minulla oli suhtautumisongelma... ei ole tapahtunut ihan äskön ja tarkemmin ajatellen ei koskaan sitten haman nuoruuden (=kerran 19 vuotiaana) selvin päin. Mutta oli mukavaa, huomasin flirttailevani, mitä sitäkään en ole ihan äsken harrastanut.

Jossain välissä mies esittäytyi, sanoi olevansa lähikunnasta. Ei tunkenut iholle. Keikan lopuksi mies pyysi puhelinnumeroa... siis ei yrittänyt saatille, ei kaljalle, eikä varsinkaan yrittänyt tunkea yökylään. Sanoi, että olen hienon tuntuinen ihminen ja ehdotti numeroiden vaihtamista. Sanoi siihen, että ymmärtää kyllä, jos en anna numeroa, siis jos minulla on joku tms. No eihän mulla ketään ole. Mutta en antanut numeroa. Enkä ymmärrä miksi.

Ehkä keesi toi mieleen ekxän, ehkä ko. mies tuntui liian "mieheltä". Ystävääni (miespuolinen) lainatakseni "useimmat miehet ovat munattomia luusereita" ja tämä ei selvästikään siltä vaikuttanut, joten kai se sitten pelotti. Ja kohtelias käytös, kun en ole sellaiseen tottunut. Humman "kruunasi" se, kun takkia narikasta ottaessani yksi edellämainitun kaltainen yksilö, jota joskus tapailin tuli minulle piruilemaan "luulin, että oot sellainen hevi tyttö". Ihmettelen vain, että miksi ihmisen pitää tulla edelleen tavatessaan piruilemaan. Tai siis OK. kyseessä on se, että edellisellä kerralla, kun tavattiin niin, että hänkin oli selvin päin, niin hän työnsi hänellä lainassa olleet kirjat minulle ja häipyi paikalta mitään sanomatta, Sen jälkeen jos ollaan tavattu, niin on ollutkin kännissä ja aina piruillut tyyliin, että "olet vähän tutun näköinen". No hänelle oon varmaan taas yksi "paska-akka", kun sen kirjan palautuksen jälkeen, kun sen viimeisen selvän tapaamisen jälkeen blokkasin hänet mm. mesestä. Mutta asiat olisi voinut hoitaa miehekkäästi ja vaikka sanoa, että "oli hauska tutustua, hyvää jatkoa" silloin viimeisellä tapaamisella, niin ois ehkä voinut jonkinlaiset välit säilyttääkkin.

Noihin kahteen edelliseen täysin liittymätön kolmas kohtaaminen oli enemmän häkellyttävä. Olin ystäväni kanssa lounaalla ja juteltiin niitä näitä mm. henkisestä kehityksestä, siihen liittyvästä kirjallisuudesta ja ajatuksistamme kuoleman jälkeisestä elämästä. Siihen tuli sitten naapuripöydästä mies, joka hyvin kohteliaasti sanoi että "sattui kuulemaan juttelumme" ja halusi hetkeksi liittyä keskusteluun. Jännä tilanne. Huomasin, että ehkä sittenkin uskallan puhua niistä asioista muillekin, kuin vain hyville ystävilleni.

Mutta siis jänniä kohtaamisia ja ainakin tuo ekaksi kuvaamani ja viimeiseksi kuvaamani kohottivat itsetuntoa. Tapaaminen sen entisen "hoidon", vai voiko sanoa edes niin, käytiin pari kertaa treffeillä, kanssa ei ollut niin mieltä kohottava, mutta toisaalta sekin selkiytti. En pidä negatiivisista ihmisistä, enkä ihmisistä, jotka harrastavat syyllistämistä. Olen optimisti ja arvostan sitä muissakin. Pidän kohteliaisuudesta ja hyvistä käytöstavoista. Asia, jonka muistin siinä narikka tapaamisessa... Ko. henkilö ei todellakaan kunnioita toisen reviiriä, vaan tuppaa aina liian lähelle. Miksi siis en antanut numeroa mukavalle, hyvä käytöksiselle miehelle, jolla oli naururyppyjä silmäkulmissa? En tiedä. Ehkä en ollut siihen valmis. Taitaa olla paras lopettaa yksin olosta ruikuttaminen.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Kynnyksellä

Kävin tänään selvännäkijällä. Kokemus oli kiinnostava. Ja saman tyylinen, kuin ennenkin. Ja hyvin toisenlainen, kuin olen kuullut muiden kokemuksista. Hän totesi, että nyt vain minun henkinen kehitykseni on tärkeää, eikä muulla ole merkitystä. Ei viestejä edesmenneiltä sukulaisilta, ei mitään löpinää mistään ylimääräisestä. Hän sanoi, että minulta odotetaan, että alan kirjoittamaan kanavointeja, että tulen puhumaan ihmisille. Lopuksi hän vielä sanoi, että jos tarvitsen tsemppausta, hän on käytettävissä. Kiinnostavaa myös oli, että hän kanavoi minulle Egyptin jumaluuksia, ei enkeleitä, eikä avaruusolentoja.

Outoa. No olen tässä muutamana iltana lueskellut Lisa Williamsin kirjaa, jossa hän kertoo nuorena saamistaan ennustuksista. Hassulla tavalla tuo oli vähän saman oloista, kuin mistä hän kertoi. Skeptinen mieleni pohtii, oliko kanavointi todellinen, vai poimiko hän mielestäni ajatuksiani lukemastani. En ole kovin paljoa täällä blogissa puhunut henkisyydestä tai siihen liittyvistä ajatuksistani, mutta ehkä nyt on aika siihenkin.

Olen opiskellut meditaatiota ja lukenut viime aikoina paljon tätä uutta enkelikirjallisuutta ja muuta henkisen kasvun kirjallisuutta. Tarotkatsantojahan olen tehnyt jo pitkään ja saanut niistä palautetta, jonka perusteella voisin sanoa olevani ainakin kohtuullisen hyvä, verrattuna muihin tarotkatsojiin. Olen tehnyt myös joitain hoitoja ja tilojen puhdistamisia. Palaute on ollut hyvää, mutta edelleen itse mietin, mikä on todellista. Omalla tavallaan olen kuitenkin myös tiedenainen, joten henkisten asioiden hyväksyminen on minulle toisaalta vaikeaa. Tai oikeastaan omien "kykyjen" hyväksyminen.

Ongelma on ehkä minäkuvassa. Ihmisen, joka toimii ns. valotyöntekijänä pitäisi kai olla hyvä. Miten minun kaltaiseni ihminen voi olla hyvä? Olen työstänyt tätä ajatusta. Enää en ehkä koe olevani täysin pahakaan. Uskonnollisista syistä enkelien hyväksyminen oli minulle myös vaikeaa. Vuosia "uskontoni" on muodostunut eräänlaisesta praktisesta magiasta. Viimeisen vuoden aikana tuossa ajattelussa on alkanut tapahtua muutosta. Voisi ehkä sanoa, että olen ikään kuin siirtynyt "eri taajuudelle". Olen alkanut jollain tasolla hyväksyä myös "korkeamman voiman" olemassaolon. Jostain syystä universaalin pahuuden hyväksyminen on ollut minulle helpompaa, kuin universaalin hyvyyden.

Kynnyksellä olen. Henkisessä elämässäni on varmasti tapahtumassa jotain, vaikka nyt en miksikään Suomen Lisa Williamsiksi tai Diana Cooperiksi alkaisikaan (=tulisikaan). Lukiossa luin Kiergekaardia. Hän puhui hyppäämisestä pelkän uskon varassa. Ehkä minulle on tullut aika ottaa se hyppy. Tai kuten selvännäkijä tänään sanoi "löysätä käsijarru ja katsoa minne minua viedään".

torstai 22. maaliskuuta 2012

Sisuunnusta

Luin uudelleen tuon eilisen tekstin, harrastin hieman itsetutkiskelua ja päätin korjata sen antamaa kuvaa. Rosen terapiassa olen asiaa käsitellyt ja todennut, että kyllä ne tunteet minullakin ovat. Ne ovat vain ehkä vähän vaikeammin havaittavia, kuin muilla. Se, ettei tunteita NÄYTÄ, ei tarkoita ettei niitä olisi.

Olen ehkä liikaa kuullut tunteettomuudestani molemmilta exiltäni ja sitä myötä vielä enemmän vetäytynyt kuoreeni. Mitäpä sitä tunteitaan esittelemään, jos toinen ei niitä huomaa. Samoin olen kuullut sitä, että tunteeni ovat "vääriä", exä nro2:lta ja eräältä entiseltä ystävältäni. Nyt olen sisuuntunut ja kysyn, että mikä oikeus on kenelläkään sanoa toiselle, että tämä valehtelee, kun puhuu OMISTA tunteistaan. Tunteeni eivät ehkä aina ole sitä, mitä joku toinen odottaisi, mutta ei se tarkoita sitä, että valehtelisin, kun kerron miltä minusta tuntuu. Kenellekään ei myöskään saisi sanoa, että "eihän sinusta voi tuntua tuolta", kuten se entinen psykiatrini teki.

Ihmisen tunteet ovat monimutkainen ja kompleksinen kokonaisuus. Kaikilla ihmisillä on tunteita, vaikka ne joskus ottavat toiselle ihmiselle vieraita ilmenemismuotoja. Se, etteivät toisen tunteet näytä siltä, miltä odottaisi tai haluaisi, ei oikeuta niiden latistamiseen.

Sitäpaitsi minulla ON ystäviä, jotka ovat nähneet tunteitani, ehkä se vain vaatii oikeanlaisen katsojan. Samaten ehkä minulla itselläni vain pitää hyväksyä se, että suurimmat tunteeni saan vaikka yksin tunturissa, paikoissa ja tilanteissa, joissa ei ole ketään toista arvostelemassa ja kyseenalaistamassa sitä, miltä tunteeni näyttävät.

Matkalla

Pettymys työkuvioissa johti ex-tempore matkaan pallon toiselle puolelle. Kaveri pyysi mukaan ja minä lähdin, kun töistä sain näppärästi neuvoteltua vapaat. Sopivasti juhlisti ensimmäistä vuotta raittiina ja kolmatta vuotta nykyistä elämää. Matka oli samalla myös matka omaan itseen.

Erilainen ympäristö ja matkakaveri, jonka hädintuskin tunsin loi mielenkiintoiset puitteet. Matkakaverin kanssa analysoimme molemmat toisiamme ja samankaltaiset kokemukset, mutta hyvin erilainen elämänhistoria avasivat varmaan molempien silmiä. Mukavaa oli se, ettei toiselle tarvinnut liikaa selitellä omia elämän valintoja. Kun elämä on heittänyt, erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, niin se on. Molemmat paikoin antoivat toiselleen kritiikkiä, mutta molemmat myös sitä vastaanottivat, oisen näkemyksille oltiin avoimia ja itsetutkiskelua harrastettiin puolin jos toisinkin.

Matkakumppanini sanoi, että minusta tulee tunne, että minä olen jossain jonkin kuoren tai kalvon takana. Ikään, kuin en olisi ihan täysillä kosketuksissa tunteisiin. No sehän on ihan totta. Hänen mielestään avain onnelliseen elämään minulla olisi se, että saisin jotenkin rikottua sen kuoren. Minä mietin asioita liikaa, toimin tavallaan spontaanisti, mutta samalla en kuitenkaan. Olen aina enemmän tai vähemmän tietoinen tekemisistäni, joskin se välillä johtaa hassuihin
lopputuloksiin.

Sanoin reissussa myös ensimmäistä kertaa ääneen sen, mitä olen pitään miettinyt. Eli sen, että jos minulle vaikka tuolla reissussa olisi jotain sattunut, niin se ei olisi juuri kiinnostanut ketään. Jos kuolisin, niin siitä aiheutuisi muutamille sukulaisille vaivaa, mutta ei se isoa aukkoa kenenkään elämään tekisi. Reissukaverini mielestä se on väärä ajattelutapa. Itse ajattelin vielä reissussa ollessani, että mikään muu tapa ajatella olisi valehtelua. Reissu kuitenkin ehkä sen verran avasi silmiä, että totesin, että ehkä minulla kuitenkin on jotain merkitystä niiden ihmisten elämään, jotka ovat ympärilläni. Muut eivät ehkä ajattelekaan ihmisistä samoin, kuin minä. Muut eivät ehkä olekaan lapsesta lähtien tottuneet siihen, että ihmisiä katoaa ympäriltä, kuin nappuloita pelilaudalta ilman mitään selitystä. Vaikka MINÄ olen tunneköyhä, se ei tarkoita, että minuun suhtauduttaisiin niin.

Vuosia ennen kuin tapasin exä kakkosen kävin erinnäisten seikkojen takia psykiatrilla. Minulle diagnosoitiin valeminä, jonka kautta käsittelen vaikeita asioita. Eräällä tapaamisella mm. keskusteltiin silloisen mieheni rakastumisesta toiseen naiseen. Pollalekurin mielestä olankohautus vastauksena hänen kysymykseensä siitä, mitä asia tuntui, oli oire pahoista tunne-elämän ongelmista.

Olen tainnut täälläkin kirjoittaa siitä, että yksi syy siihen miksi olin alkoholistisessa, väkivaltaisessa ja henkisesti muutenkin raastavassa suhteessa, on ollut se, että silloin ainakin tunsin välillä jotain. Olin välillä sanomattoman vihainen ja raivoissani ja alkoholin ansiosta välillä täysin kontrolloimattomien tunteiden vallassa. Tunteet ja valta toiseen ihmiseen saivat paikoin minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mutta miten löytää tunteet, joita ei ehkä ole minulla koskaan ollutkaan? Pieni askel eteenpäin on ollut tajuta, että toisilla ihmisillä saattaa oikeasti olla sellaisia tunteita, mistä kirjoissa tai elokuvissa puhutaan. Toisaalta kysyn myös itseltäni, haluanko minä niitä tunteita? Tyyneys on miellyttävä tunne ja yhä useammin sen saavutan, miksi rikkoa sivustakatsojan osa? Miksi pitäisi tulla osalliseksi? Elämä on vain olon tekemistä kohtuullisen mukavaksi kuolemaa odottaessa ja yrittäessä sulautua ihmisten joukkoon.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Vuosi raittiina

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo pidempään mielessä ja nythän tuo on hyvä päivä. Vuosi sitten päätin pistää korkin kiinni ja kiinni se on pysynyt. Suurimmaksi osaksi juomattomuus johtuu siitä, että ajatus juomisesta ja humaltumisesta ahdistaa. Välillä tulee fiilis, että tekisi mieli vetää perseet, mutta sekin ehkä enemmän sellaisen raavastelu fiiliksen takia, kuin itse kännin. Raavastelua saa, kun käy salilla hakkaamassa säkkiä.

Vuoden aikana olen miettinyt suhdettani alkoholiin ja juomiseen. Toki välillä mietin makuyhdistelmää viini ja juustot, mutta ihan hyvältä juusto maistuu ilman viiniäkin. Savuviskin tuoksu on edelleen houkutteleva ja saatan miettiä sen juomisen aiheuttamaa kuumotusta, mutta... alkoholilla on se paha tapa, että se menee päähän. Siitä en ole koskaan pitänyt. Olen nauttinut alkoholi mielikuvista. Hienostelua, juhlimista, palkkio hikisestä työstä tai ne raavastelukännit. Koskaan en ole pitänyt siitä, miltä alkoholi tuntuu päässä. Ehkä juuri sen takia yritin juoda mahdollisimman pian niin paljon, että se tietty kynnys ylittyy. Eli siirtyä rentoutumisesta enemmän kännin puolelle, jossa siitä alkoholin aiheuttamasta "aivojen kutinasta" ei enää vain välitä. Oma osastonsa on sitten ne illat exän kanssa, jolloin juomisen tarkoitus oli mahdollisimman pian saada älli pois, että pääsee black outin kautta siirtymään suoraan seuraavaan aamuun ilman, että täytyy oikeasti kokea kaikkea tapahtuvaa paskaa. Tapahtuihan se anyway, mutta juominen toimi ikään kuin pikakelausnappina niiden asoiden ohi.

Mitä pidempään olen ollut juomatta sen mahdottomammalta tuntuu ajatus juomisesta. Enhän minä käytä muitakaan huumeita. Sosiaalisestikin raittius on ollut minulle helppoa. Ilmeisesti kaverini eivät ole kovin juoppoja. Toisekseen kun nyt on kolme vuotta erosta ja vuoden olen ollut raittiina, niin monelle minä olen pääasiassa ollut tuntemisen ajan raitis. Oma ajanlaskunihan alkaa tuosta erosta, josta kohta tulee kolme vuotta. Useimmat ystävyyssuhteeni ovat sitä tuoreempia. Siinä suhteessa kun ei juuri ystäville ollut tilaa.

Muiden juomisen suhteen olen kohtuullisen suvaitsevainen. Toisaalta tiedän, että minun ei tarvitse katsella kännisiä yhtään enempää, kuin tahdon. Viime viikonloppuna leikittelin ajatuksella suhteessa, jossa kumppani joisi. Parhaiten se toimisi niin, että kumppani joisi jossain poissa minun silmistäni, kavereidensa kanssa. Ajatus kännisestä ihmisestä kotonani ahdistaa. Aikani kännistä ihmistä kotona katsottuani en halua sitä enää. Jos oma humaltuminen ahdistaa, niin yhtä paljon ahdistaa ajatus toisesta ihmisestä kännissä. Ylikehittyneeksi vastuuntunnoksi eräs pollalogi sitä sanoi. Känninen ihminen, josta kokisin olevani vastuussa heittäisi minut täysin pois tolaltaan.

Muista kuulumisista sen verran, että ei ole muutto edessä. En saanut hakemaani paikkaa. Pettynyt, no joo. Kaikesta päätellen, kun viikon kärvistelin fibro-oireissa. Toisaalta olen hepottunut. Minulla on paljon mukavia juttuja tässä nykyisessä elämässä ja paljon suunnitelmia. Pääasia, että elämä odottamisen jälkeen lähti taas käyntiin. Reissuja on tulossa ja paljon mukavia asioita tiedossa.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Häpeästä

Luin tänään Anna-lehdestä jutun suomalaisista kunniamurhista. Siis niistä, joissa yleensä mies tappaa koko perheensä ja sitten itsensä, kun ei vain kestä. Jutussa viitattiin siihen, että usein tällaisessa kyse on häpeästä. Häpeästä, ettei kestäkään niin kuin pitäisi, ettei kykenekään siihen mihin pitäisi. Häpeästä puhuttiin myös syksyllä Helsingin kirjamessuilla naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevässä paneelissa. Suomessa väkivallan kohteeksi joutunut nainen häpeää sitä.

Itse olen miettinyt, että häpeänkö minä sitä, mitä minulle on sattunut. Vastaus on kyllä. Fiksu, älykäs nainen menee suhteeseen, jota hallitsevat henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alkoholi. Hävettäähän se. Miksi minä en voi suhtautua asiaan niin kuin Sofi Oksanen kirjamessujen paneelissa väitti amerikkalaisten naisten suhtautuvan, eli miksi en olisi ylpeä siitä, että olen selviytynyt? Selviytynyt melkein ylivoimaisesta hengen, sielun ja ruumiin murskaavasta suhteesta. Hengissä, ja terveenä ainakin fyysisesti ja henkisestikin kohtuullisen terveenä.

Häpeän sitä leimaa ja traumaa, joka minussa on. Jossain vaiheessa puhuin asiasta aika avoimesti ja sain näpeilleni. Yllättävän monen miehen mielestä on kiihoittavaa kuulla naisen joutuneen raiskatuksi. Tämä (yllättäen) ei ole auttanut parantamaan käsitystäni miehistä. Nyt en halua puhua asiasta vieraille, en halua näyttää arpiani. Olen kiitollinen lihavuudesta, jonka takia uimahallissa ihmiset eivät huomaa vatsassa olevia arpia.

Minua ärsyttää, miksi minun pitää kävetä. Miksi MINUN pitää hävetä. Ehkä olin vähän tyhmä, mutta en välttämättä sitäkään. Ei se, että joutuu sellaiseen hämähäkin verkkoon ole fiksuudesta kiinni. Valitettavasti vain tuntuu, että väkivaltaisessa/sairaan mustasukkaisessa suhteessa olleita ja olevia pidetään tyhmänä. "Miten sinäkin sellaiseen suostut?" No en TIEDÄ! Minä en tiedä miksi minä ajauduin sellaiseen suhteeseen, mutta se on nyt ohi. Eikö minun pitäisi tuntea itseni voittajaksi? Mutta ei... hävettää. Kohta erosta on kolme vuotta ja koko ajan hävettää enemmän, kun ajallinen etäisyys nostaa pintaan kaikkea saastaa mitä tapahtui.

Huomaan asenteideni muuttuneen. Viimeisen puolen vuoden aikana ajatus esim. seksistä on yksinkertaisesti liian ahdostava. Ikään kuin nyt jälkeenpäin vasta olisin sisäistänyt exäni minuun yhdistämät laatusanat. En vain halua olla kenenkään edessä alastomana, henkisesti tai fyysisesti. Juodessa se vielä onnistui, mutta ei selvinpäin. Ei niin millään. Häpeän ruumistani, häpeän sitä, että kuuden vuoden kieroutuneen suhteen jälkeen en varmasti edes osaisi mitään.

Mutta takaisin aiheeseen. Miksi epäonnistumista pitää hävetä? Epäonnistumista parisuhteessa, elämässä, opinnoissa, työssä, yritystoiminnassa. Suomessa konkurssin läpikäynyt yrittäjä on luuseri, jossain muualla häntä pidetään kokeneena. Miksi ei näin myös näissä ihmissuhde asioissa. Kaikkein paskimmat asiat läpikäynyt ihminen olisi "kokenut", tietäisi ja tuntisi ne karikot, jotka pitäisi yrittää välttää.

Yritä tässä sitten olla itselle armollinen. Helpommin sanottu, kuin tehty. Elämä ei ole erityisen helppoa, jos kokee olevansa osittain pilalla. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja vaikka kuinka olisi suurimmaksi osaksi terve, niin silti omaa olemusta jäytää se osa, jonka itse kokee olevan pilalla.