Näin sitten eilen niitä tuttuja poikia ja mukavahan se ilta oli. Baarikin oli sellainen, että luiskahdin sinne 90-luvun nostalgioihin välittömästi. Fiilikseen ois tietenkin muutama olut mennyt, mutta toisaalta nautin fiiliksistä ehkä paremmin ilman.
Jutellessani siinä yhden entisen hellun kanssa tajusin muutamia arvokkaita asioita. Ensinnäkin sen, että silloin nuorempana en oikeastaan osannut arvostaa elämääni ja asemaani niissä sosiaalisissa ympyröissä. Minähän olin itseasiassa niissä porukoissa aika arvostettu ihminen. Toisekseen tajusin, että mitä se minäkin räpiköin ja mietin, etten ikinä löydä ketään. Jos ensimmäinen avioliitto ei olisi vieny itsetuntoani niin alas kuin vei, niin siihen asti liikuin ihan hemmetin hyvän näköisten, lahjakkaiden ja mukavien tyyppien kanssa. Lisäksi sellaiset mukavat lahjakkaat ja nyt ihan aikuiset miehet ovat edelleen (OK voivat olla edelleen) minusta kiinnostuneita. Rimaa ei tarvitse miesten suhteen siirtää muuta, kuin korkeintaan laittaa sille tasolle, missä se oli silloin ennen.
Tajusin myös muita asoita. En ole valinnut suhteitani rakkauden tai edes ihastuksen takia. Jos olisin, niin olisin aikanaan alkanut seurustella ensi rakkauteni kanssa ja olisimme varmaan edelleen yhdessä. Miehissä minua useimmiten houkutteli haaste. Tämä pätee molempiin puolisoihin. Ehkä olisi pitänyt tavoitella parisuhteelta jotain muuta, kuin haasteita. Vaikka sitä rakkautta.
Vaikka yritän väittää, ettei minulla ole enää itsetunto-ongelmia, niin on niitä. Eristän itseni mielessäni sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. En uskalla kohdata kaikkia asioita ja ihmisiä. Kyse on ehkä siitä, etten päästä ketään lähelleni. Asiaa pitää tutkiskella ja tehdä töitä itsetunnon kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti