perjantai 28. marraskuuta 2014

Pienet miehet pitkät varjot, elikkä luopuminen eräästä unelmasta.

Tällä viikolla jouduin luopumaan yhdestä lapsuuden unelmasta menneisyyteni takia. Pikkutytöstä lähtien olen tuntenut vetoa yhteisten asioiden hoitamiseen ja sen myötä ja varsinkin erottuani exä nro 2:sta olen myös hakeutunut sellaisiin tehtäviin. Huonoina päivinä sanon sitä toisten paskan lapioimiseksi, parempina päivinä se on parasta mitä tiedän. Saada muutoksia aikaan ja aidosti vaikuttaa asioihin.

Mitä sitten tapahtui. Voisi kai sanoa, että työni on huomattu ja saanut arvostusta. Hienoa sinällään. Sitä myötä minulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä vielä isompiin saappaisiin. Paljon isompiin. Mitään takeitahan siitä ei olisi, että todella olisin pyrkimistä pidemmälle päässyt, mutta silti. Samalla prosessi olisi avannut minulle paljon muitakin ovia. Mutta... Niin MUTTA....

Kaikkiin asioihin sisältyy julkisuutta, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Tähän enemmän. Siinä määrin, että jo pelkkä prosessiin lähteminen olisi tarkoittanut ainakin nimen esillä oloa eri foorumeilla. Foorumeilla, jossa se näkyisi exällenikin. Ja vaikka sinällään olisi mahdollista, ettei exä itse asiaa huomaisi, niin joku hänen tuttavansa enemmän kuin todennäköisesti kertoisi, mitä hänen ex vaimonsa suunnittelee.

Menneisyyteni ei ole kaunis, eikä se missään tapauksessa kestäisi sitä, että sieltä tongittaisiin kaikki törky, mitä sieltä löytyy. Olen luottanut vääriin ihmisiin, uskonut hyvää ihmisistä, joissa ei sitä hyvää ole ollut ja ennen kaikkea itse tehnyt sellaisia typeryyksiä, joista en suuremmin ole ylpeä. Toki olen muuttunut. Siitä kuuden vuoden ajanjaksosta, jonka vietin henkilökohtaisessa helvetissäni, olen muuttunut paljon. Toivottavasti parempaan suuntaan. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi ja menneisyydessäni on ihmisiä, jotka mielihyvin repisivät ne asiat esille, joko saadakseen muutaman ylimääräisen euron tai ihan vain siksi, että haluavat vahingoittaa minua.

Kyynistä? Jep onhan se. Julkisuutta tavallaan työnkin puolesta tutkiskelevana, tiedän että oikeanlaisella toiminnalla voisin torjua vihamielisten ihmisten hyökkäykset. Mutta en taida olla siihen vielä valmis.

Joskus "ein" sanominen on helpottavaa. Tällä kertaa se sattui. Ja sattuu edelleen. Huolimatta, että useamman kyselyn jälkeen lopullinen vastaukseni oli. "Kiitos luottamuksesta. Vaikka asia kiinnostaakin, niin tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, etten voi lähteä mukaan :) " Jep.

Blogin otsikko viittaa Margit Sandemon kirjaan "Pienet miehet, pitkät varjot". Kirjan kuvauksen voi lukea vaikka täältä: http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot 
Kenen syytä itselle tapahtuvat pahat asiat lopulta ovat? Miksi joillain ihmisillä on valta vaikuttaa vielä vuosien ja jopa sukupolvien ylitse? Jääknasan tarina ei ehkä ole parasta mahdollista kertomakirjallisuutta, mutta tarinoissa on kosketavuutta.

Mutta toisaalta Lun Yutang sanoo "When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set." Ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että eräs aikakausi on lopuillaan ja pian varjot katoavat ja alkaa uusi jakso.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Marraskuu on musta hauta, elikkä takaisin blogiin...

Jotenkin tuntuu, että asenne blogin jossain vaiheessa siihen, että piti aina olla kirjoitettavana jotain SUURTA ja HIENOA. No elämä nyt on sellaista mitä on, ja monesti tapahtumat menee sellaista tahtia, ettei sitä juuri kirjoittaan ennätä. Mutta nyt, ihan vaan oman kirjoitustaidon ylläpitämiseksi ryhdistäydyn ja alan kirjoittelemaan ainakin kerran viikossa (kuuluisia viimeisiä sanoja, ennen kuin blogi vaimenee ikuisuuksiksi).

Blogin otsikko on lainattu Reijo Mäen romaanista. Oman elämäni marraskuu ei ole kansainvälistä rikollisuutta, vaan ihan muuten vain vuoden pahin kuukausi. Ei masennuksen takia (syysmasennus on aikaisemmin), vaan siksi, että marraskuussa yleensä teen liikaa töitä. Niin tänäkin vuonna. Perjantaina olin aiheesta jopa esimiehen "puhuteltavana". Työt, toiset työt ja tänä vuonna jopa kolmannet työt pitävät kiireisenä. Kysymys "mitä harrastat" saa kyynisen hymyn esille... Työntekoahan minä näin talvisaikaan "harrastan".

Zella minut kuulumisten kyselyllä herätti taas ruususen unesta. Mitä minulle kuuluu? Siis mitä MINULLE kuuluu. Kesä oli ihana, kuten kesät aina. Ihania ihmisiä, ihania matkoja, ihastumisia, nollasta sataan ja takaisin. Ei mitään vakavaa, ei edes mitään sinne päin. Sivustakatsoja on saattanut pitää kesääni kovinkin hurjana, kun joka lauantai erilainen urheiluauto poimi kyytiin, mutta ne retket johtivat pahimmassa/parhaassa tapauksessa kahville, jäätelölle tai syömään. Sen intiimimmäksi mikään ei mennyt. Ja joo... kesän suurin hullaantuminen (myyn omaisuuteni ja lähden tyypin luokse) kohdistui ihmiseen, jonka kanssa ei käyty edes kahvilla (tyypillistä minulle).

Syksy on ollut vastoinkäymisiä, asunnon remppa ei mennyt ihan kuin strömssössä, joskaan ei nyt ollut ihan katastrofikaan. Pieni budjetinylitys ja muutenkin yli kuukauden aikataulun venyminen viikolla oli aika kohtuullista, kun kuitenkin jouduttiin putsailemaan homettakin pois. Auto hajosi ja saatiin korjattua. Selkä petti, mutta nyt on taas kunnossa. Molemmat jalat on enemmän tai vähemmän sökönä edelleen (tänään tosin urheasti lenkillä jopa otin pieniä juoksuspurtteja, ihan sama, kun sattuu joka tapauksessa).

Pahin masennuskausi on toivottavasti ohi, vaikka mietinkin töitätehdessäni, että miksi vitussa minä teen töitä, ylläpitääkseni elintasoa, jonka tarvitsen vain, jotta jaksaisin töissä.

Mutta edistymistä on havaittavissa. Exän katoaminen kaupungista on saanut hänet katoamaan myös mielestä (nyt en siis puhu siitä keväisestä suhteesta). Fyysinen  kunto on parempi, kuin aikoihin (huolimatta noista vammoista). Henkinen tasapainokaan ei heitä ihan niin suurta häränpyllyä, kuin joskus ja ymmärrän, että tunne-elämäni nyt vain on aaltoliikkeessä.

Summa summarum... kuuluu hyvää. Ja jos otsakkeen kirja kiinnostaa, niin siitä voi lukea täältä: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710 Mukava dekkari vaikka näin alkutalven ratoksi.