perjantai 27. helmikuuta 2015

Ovet avoinna

Olen sarastellut tässä viime aikoina ja nyt, kun olo alkaa vakautumaan on ollut aikaa mietiskellä asioita. Kuten edellä kerroin, niin tutkimusmatka omaan menneisyyteen on ollut avartava. Olen löytänyt sellaisia jollain tapaa aina pohjalla olleita asioita itsestäni, jotka olen syystä tai toisesta kieltänyt.

Vapauden kaipuu on aina ollut läsnä elämässäni. Ehkä silloin aikanaan tein valinnan kotikylän pojan ja ensimmäisen mieheni välillä siksi, että jälkimmäinen vaikutti halukkaammalta jakamaan unelmani matkustamisesta ja maailmalle lähtemisestä. No, myöhemmin tajusin, ettei se ollut hän, eikä kyllä toinenkaan mieheni, joka olisi siihen alkanut. Elämäni eri vaiheissa olen antanut monet pakit ihan mukaville tyypeille, joista olen nähnyt, että he haluavat erilaisia asioita, kuin minä.

Vanhoissa päiväkirjoissa mietin lapsien hankkimista ja sitä, olenko siihen valmis. Jossain vaiheessa ajattelin, että luonnollisesti haluan lapsia, mutta se ajatus katosi jonnekin. Ehkä ensimmäisen miehen ongelmiin, tai siihen, että en itse oikeasti lapsia halunnut. Lapsia tärkeämpää minulle oli oma henkilökohtaine vapaus ja mahdollisuus toteuttaa itseäni. Ja mitenhän siinäkin sitten kävi?

Mutta miten nyt? Olen tehnyt päätöksen, etten enää halua lapsia. Päätös on siinä mielessä pysyvää laatua, että odottelen sterilointiaikaa. Tietenkin (koska elämä on arvaamatonta), pieni mahdollisuus asiaan on olemassa, mutta koska en isommin ole lapsia koskaan halunnut, niin mihimpä se tästä muuttuisi?

Muuttaminen pienempään asuntoon on samalla myös osin luopumista pienestä ajatuksesta siitä, että joku muuttaisi tähän kanssani. Tai että ylipäätään asuisin vielä jonkun toisen kanssa. Suhteita saa olla, saattaa tulla ja jotain onkin, mutta perinteinen parisuhde? No katsotaan. Minulla on taipumus ihastua silmittömästi ja sitten taas palata maanpinnalle ja se varmaan jatkuu tulevaisuudessakin. Ja se tuntuu mukavalta. On hienoa tuntea sellaisia tunteita.

On mukavaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa asioita ja tehdä asioita. On kuitenkin hirmuinen taakka laittaa se kaikki yhden ihmisen harteille. Minulla on hyviä ystäviä jakamassa arjen iloja ja suruja ja halutessani miesten ihailua, saan sitä kyllä. Pari vuotta elämässäni, jos nyt ei tärkeimpänä tavoitteena, niin kuitenkin isona tavoitteena on ollut parisuhde ja olen kyllä oikeasti yrittänyt sellaista etsiä. Muutamista yrityksistä olette täältä saaneet lukeakin...  Mutta se ei enää ole tavoite. Jos sattuu kiinnostava ihminen kohdalle, niin tutustun, mutta en enää ajattele jaettua arkea ja asuntolainaa.

Näiden asioiden ajatteleminen on helpottanut kummasti. Ihan kuin olisi taas palaamassa oikeille raiteille.

Miesasioiden suhteen olen muutaman kerran tapaillut yhtä mukavaa kaveria. En ole mitenkään tyypilliseen tapaani ihastunut, mutta meillä on ihan mukavaa. Mies on älykäs ja aika sivistynyt. Tosin tiedän, että kun sitä älytöntä ihastusta ei ole, niin tämä tuskin on loppuelämän romanssi, mutta ompahan jotain tässä hetkessä.

Juuri sitä minä haluan elämässäni muutenkin. Hyviä ja mukavia asioita tässä hetkessä, tässä elämäntilanteessa. Mahdollisuuksia tehdä kiinnostavia juttuja ja tarttua mahdollisuuksiin, ilman että ensin mietin sitä, mitä mieltä joku toinen on asiasta. Jos haluan vaikka lähteä vuodeksi reissaamaan ympäri maailmaa, niin sitten lähden. En halua enää asunnon, ihmissuhteiden tai työn pidätellä minua.

Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja minä olen niille avoinna :)

tiistai 24. helmikuuta 2015

Muistelmia ja muutoksen tuulia

Kuvittelin, että muut kirjoitusharjoitukset aktivoisivat blogiakin, eivät aktivoineet, mutta nyt kuitenkin taas täällä.

Tekemäni itsetutkiskeluharjoitus vanhoja päiväkirjoja lukemalla ja kirjoittamalla on tuottanut tulosta. Ensinnäkin on hämmentävää, että kuinka sitä ihminen alkaa uskoa itselleen kertomiinsa valheisiin. Esimerkiksi mietin viimeisimmän avioeron jälkeen usein, miksi eräs nuoruuden aikainen ihastus vieraili unissani usein. Olin muistoissani laittanut henkilön kategoriaan "säännöllinen pano" ja unohtanut kaiken muun. No vanhola päiväkirjoja luettuani totesin, että suhdehan oli kaikkea muuta. Siinä oli ihminen, ainoa ihminen, joka koskaan on luvannut pitää minusta huolta, mitä ikinä minulle tapahtuukin. Ihminen, joka ensimmäisenä sanoi rakastavansa minua ja ihminen, joka oli valmis laittamaan oman elämänsä sivuun aina, kun tarvitsin häntä. Ihminen, joka katsoi sivusta välillä täysin päättömiä sekoiluitani ja hyväksyi minut silti sellaisena, kuin olin.

Olin unohtanut kaiken tuon, mutta ilmeisesti alitajuntani sen muisti ja säännöllisesti lähetti minulle hänestä unia. Päiväkirjoja lukiessani tuli sellainen olo, kuin joskus elokuvaa katsoessa, kun näkee päähenkilön tekevän vääriä valintoja ja tekee mieli huutaa ääneen, että "toope! älä nuin tee!, etkö sä tajuu!!!" Mutta siis elämä meni niin, etten valinnut tätä ihmistä, vaan valitsin miehen, josta tuli sittemmin ensimmäinen aviomieheni, jossa toki oli hyviäkin puolia, mutta joka itsekin sanoi, ettei oikein osannut olla tukenani, koska koki, etten tukea tarvitse ja joka oli hyvin säästeliäs rakkauden tunnustuksissaan.

Toisaalta elämä olisi varmasti ollut hyvin erilaista, jos olisin alkanut aikanaan seurustelemaan kotikylän pojan kanssa. Hyvin toisenlaista...

Päiväkirjoista nousi esille myös melkoinen sekoilu. Normaalistikin kaiketi aikuistuva ihminen saattaa bilettää ja käyttää paljon alkoholia, mutta kyllä varmasti jo tuolloin oli olemassa pohja siihen, mikä myöhemmin kulminoitui toisen aviomiehen kanssa.

Teksisi mieli laittaa tuolle nuoruuden rakkaudelle viestiä ja pyytää anteeksi. Mutta eräistä yhteisten ystävien puheista päätellen en ehkä halua enää vuosien jälkeen sekoittaa hänen elämäänsä.

Monta muutakin ihmistä päiväkirjoista nousi esille. Ja sieltä nousi esille kuva tavattoman älykkäästä, mutta sosiaalisesti kömpelöstä nuoresta naisesta, joka haki hyväksyntää ja jolla oli hankaluuksia sopeutua ympäristöön. Sieltä nousee myös esiin ystävien merkitys.

Ystäviin liittyy toinen muistojen kertoma valhe. Elikkä päiväkirjojeni mukaan tiesn, äidin olleen mielisairaalassa ja puhuin silloin jopa asiasta isän kanssa. Pyöritin yksin minun ja isän taloutta, yritin käydä lukiota ja osallistuin varmaan miljoonaan erilaiseen vapaaehtois ja harrastusaktiviteettiin. Mutta itselleni olen väittänyt (muistoissa), että luulin äidin olevan astman takia laitoshoidossa. Minulla on tunne, etten juuri kenellekään kertonut äidin hoidossa olosta. Pitäisi varmaan kysyä sen aikaisilta kavereilta, tiesivätkö he sen, että asuin yhden loppu kesän ja syksyn isän kanssa kahdestaan äidin ollessa mielisairaalassa. Jostain syystä luulen, että en juuri asiasta puhunut. Se kun sattui vaiheessa, jossa kaveripiirini vaihtui yläasteelta lukioon siirtyessäni.

Otsikkona taisi olla... mustoja ja muutoksen tuulia...
Elikkä ne muutokset. Itsetutkiskelu on nostanut esille myös vanhoja haaveita ja ymmärrystä omasta itsestäni. Vapaus on aina ollut minulle tärkeä asia, mahdollisuus joka hetki valita uudelleen. Välillä ja varsinkin parisuhteissa se on päässyt unohtumaan. Viimeisten viiden vuoden aikana olen kouristuksenomaisesti yrittänyt "asettua aloilleen". Olen saavuttanut työssäni isoja asioita ja hankkinut itselleni hienon kodin, mutta silti olen tyytymätön.

Muutoksen siemen lähti siitä, kun naapuri aikoi pyytää tutulta kiintistönvälittäjältä arvion kodistaan. Pyysin siis että sama välittäjä kävisi katsomassa tämänkin. Välittäjän arvio asunnosta yllätti positiivisesti ja kyllä... nyt tämä aikanaan unelmoitu ja syksyllä hartaudella rempattu kämppä menee myyntiin.

Halvempi asunto antaa enemmän mahdollisuuksia. Sen voi helpommin myydä tai vuokrata, jos haluaa vaihtaa maisemaa. Se mahdollistaa opnto- vuorottelu- ja muut vapaat ja ennen kaikkea se takaa sen, että on mahdollista matkustella huolettomammin. Hieno asunto, ihana piha ja muut eivät ole minulle itseisarvoja.

Hurjaa... päätöksen syntyminen tuntuu helpottavalta. Muuttaminenhan ei ole mukavaa, mutta se menee. Oleellista on se, että pitkästä aikaa olen innoissani siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.