tiistai 22. helmikuuta 2011

Mukavuutta

Tännään(kin) on hyvä päivä. Töissä sain aikaiseksi enemmän, kuin olin odottanut ja nyt nautiskelen kuntosalin jälkeisestä olosta maha täynnä mozzarellasalaattia. Taitaapa olla niin, että paras tapa olla tyytyväinen on unohtaa tyytymättömyys.

Päivän bonus oli sokkotreffit (jep luitte oikein). Olin jo unohtanut erään laittamani treffi-ilmon ja siihen sitten vastasi minua 6 vuotta vanhempi mies. Ei mikään hevari, vaan aito ulkoilmaihminen. Metsäalalla vielä töissäkin (perhetaustan takia tämä asia vetoaa minuun). Mukava, vähän ujon oloinen mies. Mukava jutella. En tiedä (enkä jaksa uskoa) että tapaamisesta mitään muuta seuraisikaan, mutta tajusin, että sellaisen ihmisen kanssa voisin hyvin jakaa elämäni. Siis jos joskus vielä jonkun kanssa johonkin alkaisin. Aika näyttää.

Alkoholin suhteen on tullut myös oivalluksia. Yksi iso oivallus tuli, kun mietin sitä päättynyttä ystävyyssuhdettani. Tajusin, että alkoholi on minulle paljolti samanlainen "kaveri". Vaikuttaa mukavalta, houkuttelee bilettämään, mutta nöyryyttää heti kun saa tilaisuuden. Lupaa enemmän, kuin pitää ja vaatii paljon. Jos (KUN) haluan karsia negatiivisia energioita elämästäni, niin eiköhän tämä ole hyvä tapa aloittaa.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Vuosipäivä(kin)

Hittolainen. Älyttömän mukavan viikonlopun jälkeen tajusin, että tänään on 2 vuotta siitä, kun katosin kaninkoloon. Tästä eteenpäin viikko on minun piina viikkoni. Elämäni pahin viikko alkoi aika lailla tasan kaksi vuotta sitten. Tasan 2 vuotta sitten noin kahdeksan, puoli yhdeksän aikaan (näihin aikoihin siis) illalla sammuin. Herätessäni olin helvetissä. Hyvä puoli siinä oli se, että pääsin exästä eroon. Pöljyyttäni menin lukemaan sen aikaisia kirjoituksia (TYHYMÄ!!!). Ihan pikkasen ahistaa. Toisaalta tekee hyvääkin. Se on kuitenkin mennyttä ja selvisin siitä ja vielä kuta kuinkin ehjänä. Sielulta arpisena, mutta kuitenkin. Lisäksi lukeminen antaa pontta raittiudelle.

Voimaunia ja hyvää elämää

Perjantai oli jännä päivä. Ensimmäinen nyt vähään aikaan, kun tiesin, että EN ole lähdössä illalla baariin. Töissä väsytti iltapäivällä (kuten aina), mutta kotiin päästyäni olo oli jännän levollinen. Touhuilin siinä mitä touhuilin. Laitoin hyvää ruokaa ja istuksin telkun ääressä. Nukkumaan menin kymmenen tienoissa ajatellen, että "normaalisti" olisin menossa baariin.

Nukutti hyvin ja vaikka kävin kuuden tienoilla hereillä, niin nukahdin uudelleen ja nukuin yhdeksään. Aamulla en heti muistanut näkemiäni unia, mutta kun myöhemmin viesteilin kaverini kanssa, muistui mieleen ensin toinen ja sitten toinen uni. Ensimmäisessä unessa minua vokotteli miljonääri. Mies vonkasi kovasti ja sanoi antavansa minulle, mitä ikinä haluan. Sanoin, että minulla on jo kaikki mitä haluan. Mies vänkäsi vastaan. Totesin, että tottakai on asioita, joita suunnittelen ja joista haaveilen, mutta ne eivät ole sellaisia, joita saisin HÄNEN rahoillaan. Hänen mielestään kaikki ihmiset olivat ostettavissa. Itsekin oikein hämmästyin, kun totesin, että minä en ole.

Toinen uni lienee tyypillinen ihmisille, jotka lopettavat juomisen. Hassua tässä on se, että tällaisia unia en ole koskaan nähnyt noiden tipattomien kuukausien aikana ja nyt uni tuli vajaa viikko päätöksestä. Unessa olin jossain ravintolan tai juhlapaikan takatilassa. Siellä minulla maistatettiin viinejä. Olin juonut vähän kahdesta lasista, kun tajusin mitä olin tekemässä ja syljin juomaa pois suustani.

Olen tällä viikolla lukenut Maija Asunta-Johnstonin kirjaa "Onnellisen naisen vuosi". Kirja kertoo (omasta mielestäni) yhdenlaisesta elämänmuutoksesta ja itsensä hyväksymisestä ja itsetutkiskelusta. Monet kirjassa esitetyt ajatukset tuntuvat tutuilta, vaikka kirjan päähenkilön ja itseni välissä onkin selvästi sukupolvien välinen ero. Hyvän elämän perusperiaatteet ovat kuitenkin samat. Itsensä hyväksyminen ja jotain mielekästä tekemistä.

En toki ole likikään niin lähellä itseni hyväksymistä, kuin kirjan Maija. Mutta sen olen jo tajunnut, että elämä on kurjaa, jos sitä elää jatkuvan kalvavan tyytymättömyyden tilassa. Eron jälkeistä euforiaa en tavoittele, mutta onneksi sekin aina välillä tuikkaa mieleen.

Viikonlopun saldo on se, että olen levännyt hyvin. Asunto hohtaa puhtauttaan, olen viettänyt aikaa hyvän ystävänmi kanssa suunnitellen kesän elelänmatkaa. Kokkaillut paistaen muikkua ja tehden peruna-juuressosetta. Tämän aamun aloitin kuntoilemalla. Sali seitsemältä aamulla oli mukavan rauhallinen ja sieltä kotiutuessa sai nauttia kauniista talviaamusta ja kotona pääsi aamusaunaan ja sieltä vielä peiton alle. Iltapäivällä on luvassa vielä elokuva ystävän kanssa ja ehkä pieni lenkki ja jos sitten jotain leipasisi, niin olisi ensi viikolla kummipojalle tarjottavaa, kun tulee kylään.

Kaikkinensa on syytä olla tyytyväinen. Sitä "elämäni rakkautta" en kohdannut, mutta eipä sitä ole tuolla kapakoissakaan vastaan tullut ja toisekseen elämä tuntuu nyt niin mukavalta, että miksi tähän pitäisi vielä alkaa toista kumppaniksi sovittamaan. Varsinkin kun on hyviä ystäviä, joiden kanssa jakaa ne tärkeimmät asiat.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Miksi aina minä?

Mistähän se johtuu, että kaiken maailman ihmiset aina päättävät minun olevan se täydellinen enkeli, joka heidän elämänsä pelastaa. Arvatkaapa vain jäikö se viime viikonlopun nuoren miehen yhteyden pito siihen? No EI!! Kysympähän vaan missä ovat vanhanaikaiset yhdenyönjutut, joissa toisesta ei tarvitse edes nimeä tietää tai edes ne "kolmen päivän säännöt", eli että ihan heti ei viesteillä?

Tämä nuori sankari on siis päättänyt, että minä olen hänen elämänsä nainen. Exä on kuulema erotessa sanonut, ettei poika kelpaa kellekään (blondi, pitkät hiukset, nätit kasvot... ei kelpaisi????). Ja sitten kun minä humalaspäissäni sen olen pizzeriasta kotiin raahannut, niin ihastua pätkähti heti. Erehdyin sanomaan, että voidaan olla kavereita. Yksikään kavereistani ei laittele viestejä niin usein, kuin tämä, ei ainakaan, jos ei ole asiaa. Minullahan on (kiitos oman exäni) paha tekstiviesti allergia. Edelleen säpsähdän inhosta aina, kun puhelin kilahtaa. Elikkä jos vielä maanantaina ajattelin, että voisihan sitä kahvilla käydä, niin nyt olen ihan toista mieltä. Parempi, kun en kuulisi koko jätkästä mitään, ikinä! Olkoon kuinka blondi tahansa.

Eräs henkisen kehityksen ohjaaja selitti tätä asiaa niin, että joillain ihmisillä (esim. minulla) on auttajan leima. Ihmiset tulevat mielellään hakemaan apua ja luottavat enemmän, kuin muihin. Ihmetellä sopii, että miksi. Eksä haukkui itsekkääksi ihmiseksi, mutta ilmeisesti oisi vielä vähän opeteltavaa tässä asiassa. Kun nytkin ihan nätisti kirjoitn pojan ihastumisvuodatukseen vastauksen, jossa selitin olevani ihan liian vanha ja kyyninen hänelle ja että jokaisen tulee kulkea omia polkujaan jne. ja että kyllä hänkin sen oikean vielä löytää.

Ompahan yksi syy lisää pysyä täysraittiina, ei niin helposti kohtaa tuollaisia ihmisiä.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Valaistusta

Äidin kuolemasta huolimatta tammikuu meni tavallaan oikein mukavasti. Tipaton tammikuu toimi kohdallani hyvin. Niinkuin tipaton lokakuukin. Nyt sitten kahden helmikuun läträysviikonlopun jälkeen on miettimisen paikka. Miksi ihmeessä teen tätä itselleni? Elämä on niin paljon parempaa ilman viinaa. Tipattoman kuukauden aikana minun ei "tarvitse" ajatella alkoholia. Eilen ja tänään olen myös tajunnut sen, että puhe siitä, että joku viini tai viski on hyvää, on ihan paskaa. Ei ole. Toki alkoholi joskus korostaa hyvien ruokien makua, mutta ilmankin kyllä pärjää ja rokajuomana vesi on kyllä ihan hyvä.

Lisäksi minulla on kohmelossa vielä erityinen lisäpiikki, joka tekee muutenkin inhottavasta kokemuksesta pahemman. Se muistuttaa exästä ja yhdessäolosta hänen kanssaan. Tupla-ahdistus siis. Vähitellen tässä on alkanut avautumaan karu totuus siitä, että exän kanssa ryypätty viina on vahingoittanut minua pysyvästi. Muisti menee helposti ja kohtuudessa pysyminen on melkein mahdotonta, kun on oppinut kiskomaan viinaa kaksin käsin. Ja minä en edes pitä humalasta. Tässä alkaa vähitellen loppua syyt, miksi joisin. Ainoa asia on se, että viihdyn baareissa, joskin sekin on alkanut väistyä. Alkaa tuntua siltä, että tämän ikäinen nainen teinibaarissa on aika säälittävä. Baarissa tapaamani mieskandidaatit ovat kaikkea muuta, kuin sellaisia, joiden kanssa haluaisin olla. Musiikkia voi kuunnella ja keikoilla käydä selvinpäinkin. Asia joka ei onneksi ole koskaan ollut ongelma.

Parisen vuotta olen alkoholitonta elämäntapaa miettinyt ja ehkä nyt on aika ottaa ratkaiseva askel. Jos nyt viimeinkin ois sisäistäny sen faktan, että alkoholiin ja baari-iltoihin liittyvät odotukset on aina kovemmat, kuin mitä sitten on se todellisuus. Useimmin mulla on ollut hauskunta baarissakin ihan selvinpäin.

Mikä sitten herätti? Lauantai aamuna heräsin jonkun nuoren kollin vierestä, eikä mitään käsitystä siitä, mistä sen oikeen on mukaansa raahannut. Pöljyyksissä piti vielä jatkaa pojan kanssa toinen päivä samaa rataa, niin nyt on melkoinen vapina päällä. Onko se nelikymppisen naisen elämää kysympähän vaan? Tai ainakaan sellaisen nelikymppisen naisen, jollainen itse haluan olla. Nytkin ryypätyllä rahalla olisin saanut ihan mukavan henkisenkehityksen viikonloppukurssin ja taatusti olisi sunnuntai-iltana mukavapi ja rentoutuneempi fiilis, kuin nyt.

Ehkä pitäisi tajuta, että jos haluaa tietynlaista elämää, niin paras tapa olisi alkaa elämään sellaista elämää. Mun ei tarvi elää sellaista puolinaista paskaelämää, johon opin exän kanssa. Minun pitää elää omien valintojeni ja arvojeni mukaista elämää. Ja alkomahooli ei sovi sen kanssa yhteen.