Mikä siinä on, että toisten elämä näyttää aina hohdokkaammalta ja aktiivisemmalta, kuin oma? Toisella on enemmän ystäviä, hän tuntuu olevan koko ajan menossa jne. samaan aikaan tuntuu, että itse hätäisesti käy töissä ja makaa sohvalla. Juttelin tästä asiasta erään ystäväni kanssa. Meille kun pari ystäväämme aina sanoo, että ME olemme aina menossa ja MEILLÄ on aina ystäviä kylässä tai olemme jossain ja MEISTÄ tuntee, että ne TOISET kaksi ovat aina menossa ja heidän menojensa takia yhteisiä tapaamisia on vaikea suunnitella. Tosiasiassa epäilen, että meillä mahtaa olla aikalailla yhtä paljon niitä menoja. Ne vain sijoittuvat eri aikoihin ja jos itsellä on tylsää, niin facebookkiin jostain reissusta tai kyläilystä päivittäneen kaverin elämä tuntuu hurjan jännittävältä ja ainakin paljon jännemmältä, kuin oma.
Tapasin eilen pitkään ulkomailla asunutta ystävääni, joka oli tullut piipahtamaan Suomessa. Satuttiin melkein vahingossa samalle paikkakunnalle, joten tottahan sitä piti nähdä. Jotenkin olin ajatellut, että hän on täällä Suomessa ison kaveripiirin ympäröimänä ja on vaikeaa saada aikatauluja sovitettua, mutta eipä ollutkaan. Kun juteltiin, niin hän ihmetteli, että kun ei ole nähnyt ystäviä vuosiin, niin sitten kun siihen olisi tilaisuus, niin kaikilla tuntuu olevan jotain muuta. Hän jopa mitti, että mitä järkeä olisi enää palata Suomeen, kun ei täällä enää näytä kavereita olevan. Kun ehdottaa tapaamista, niin kaikilla on jotain muuta ja kaikki menee niin säätämiseksi, että lopulta ei kannata tavata ollenkaan. Vaikka ei nyt kahvilla tai lasillisella piipahtamiseen niin kauaa mene.
Onko niin, että oikeasti kenenkään elämä ei ole niin kauhean menevää ja kiireistä, mutta pitää yrittää esittää, että se olisi. Tai pitää yrittää tehdä pienistä tapaamisista jotain elämää suurempia kokoontumisia? Tai onko se niin, että kun kuvittelee, että TOISTEN elämä on niin paljon menevämpää, niin hänelle ei ehkä ole merkitystä juuri minun tapaamisellani?
Tästäkin juttelin erään ystäväni kanssa. Mikä siinä on, että on niin vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa, että mitäs teet tänään, nähdäänkö? Pelkääkö ihminen niin paljon torjuntaa, ettei uskalla? Entä sitten, jos toinen ei juuri silloin ehdikkään, jos hän ehtii joskus toiste? Tietenkin (tiedän kokemuksesta) jos sitä "en ehdi" juttua alkaa ilman vastaehdotuksia tulla jatkuvasti, niin jossain vaiheessa ei edes huvita soittaa. Ja kun nyt sanon SOITTAA, niin tarkoitan juuri sitä. Tekstareilla (fb-viesteistä puhumattakaan) tapaamisen säätäminen on ihan perseestä. Asioissa on niin paljon muuttujia, että soittamalla asia selviäisi helpommin ja aikaa säätämiseen menisi vähemmän. Toki syyllistyn itsekin tekstareihin. Kun olen muka niin vaatimaton, etten voi häiritä toista puhelimitse... Mutta sen jälkeen jos tekstareilla on sovittu, että "joo nähdään" niin sen milloin ja missä asian voisi selvittää soittamalla.
Jep... ja sitten siihen kiitollisuuteen. Olen todella kiitollinen ystävistäni, siitä että minulla on paljon ystäviä ja heillä useimmiten on minulle aikaa ja minulla heille. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse pelkästään yksinäisyyden tai sen pelon takia epätoivoisesti etsiä parisuhdetta tai roikkua huonossa sellaisessa (minkä molemmat olen lähipiirissäni nähnyt). Olen kiitollinen myös itsenäisyydestäni, siitä että kaikkiin asioihin en aina tarvitse kaveria. Voin hyvin mennä yksin keikalle tai konserttiin tai lähteä matkoille. Minun ei tarvitse jättää asioita tekemättä vain siksi, että joku tai jotkut kaverit eivät ole kiinnostuneet samoista asioista tai että aikataulujen säätäminen ei aina onnistu.
Minä olen kiitollinen sisälläni olevasta tasapainosta ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkien kanssa ei tarvitse tehdä samoja asioita tai olla samoista asioista kiinnostunut. Joidenkin ystävien kanssa tehdään joitain juttuja, joidenkin toisten kanssa muita juttuja ja joitain asioita voi tehdä ihan yksin. Minusta se on vapautta ja vapaudesta on syytä olla kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti