Tällä viikolla sattui tapaus, joka jäi vaivaamaan mieltä. Sinällään ei mitään kummallista, mutta kertoo paljon siitä, kuinka tosiaankin nämä elämäni ovat erillisiä. Kävin asioimassa entisessä työpaikassani nykyiseen työhän liittyvän yhteistyökuvion takia ja sinne oli tullut uusi työntekijä. Tyyppi näytti hatarasti tutulta, mutta kuittasin sen sitten, että enhän minä tuollaista tyyppiä tunne. No, hetkenpäästä meidät esiteltiin ja hän totesi, "no, olenhan minä teillä käynytkin". Sydän jätti pari lyöntiä väliin... Ajatus, että mahdollisesti joutuisin jossain vaiheessa tekemään töitä tyypin kanssa, joka on nähnyt yhtään mitään minun ja viimeisimmän exäni elämästä oli hyytävä. Aivot saivat kuitenkin tunteen kiinni ja esittelijän mainitsema kaupunki kilisitti kelloja... Niin SIELLÄ... siis hän oli käynyt minun ja exä1: luona. Helpotus oli käsin kosketeltava.
Miksi tämä sitten sai minut hetkeksi pois tolaltani. Ensinnäkin se, että tajusin, kuinka paljon häpeän kolmannen elämäni kuutta vuotta. Hävettää tunnustaa, että on elänyt sellaista elämää. Hassua, ei siinä elämässä silloin ollut mitään vikaa. Toinen seikka oli se, kuinka äärimmäisen kaukaiselta aika ensimmäisen miehen kanssa vietetty aika tuntui. Tosiaan, kuin eri elämästä, eri ihmisen elämästä. Tajusin myös, kuinka paljon asioita olen unohtanut. Kuusi vuotta helvettiä vei muistoja paitsi siitä ajasta, niin se söi myös muistoja aikaisemmasta elämästä.
Miltä tuo kaikki tuntuu? Itse asiassa aika pelottavalta. Elämässäni on nyt kuusi vuotta, jotka mieluiten leikkaisin pois. Minä, joka olen aina ollut niin ylpeä siitä, etten kadu mitää mitä teen. Opinhan minä tietenkin niistä vuosista jotain. Otin oppimaan turpiin ja hillitsemään itseni. Lopulta opin myös lähtemään. Hyvä minä! Toivottavasti jonain päivänä opin kääntämään häpeän ja nöyryytyksen voimavaraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti