Vaikeat päivät

Isäinpäivä on yksi vaikeimmista päivistä vuodessa. Muut kaksi ovat äitienpäivä ja joulu. Miksi sitten näin. Ninä päivinä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Työkaveri pahoitteli häiritessään isäinpäivää, kun kysyi yhtä työasiaa. No empä minä isäinpäivää muutenkaan vietä. Isoisistä toinen oli kuollut ennen syntymääni ja toinenkin kuoli, kun olin vielä ihan pieni. Oma isäni oli hyvä isä, mutta hänenkin poismenostaan on yli kymmenen vuotta. Minulla ei myöskään ole puolisoa, joka olisi isä. Samaan aikaan tuntuu, että kaikilla ympärilläni olevilla on isä tai ainakin joku isän kaltainen vanhempi mies, setä, isoisä, isäpuoli...

Tiedän, ettei se pidä paikkaansa. Maailma on töynnä kaltaisiani orpoja nelikymppisiä. On miehiä, joilla ei ole isää, eikä lapsia, mutta eipä se sitä omaa subjektiivista kokemusta mihinkään muuta. Sitä tosiasiaa, että tällaiset päivät saavat minut tuntemaan itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Omalle isälle (tai äitienpäivänä äidille) sytytetyt kynttilät eivät sitä miksikään muuta. Sosiaalinen media pahentaa asiaa, "kaikki" toivottelevat hyvää isäinpäivää. Samaten mainokset ja markkinointi - sähköpostiin tupsahtaa meilejä "muistithan isäinpäivän". Vaikea olla unohtamatta.

Ihan tyhmää tämä angstaaminen, mutta tämä on nyt vain se, miltä tuntuu. Miltä tuntuu, kun näyttää siltä, että kaikki muut ovat perheidensä parissa ja minä yksin kotona sairaana, eikä ole ketään, jota voisin edes pyytää käymään kaupassa. Ei varsinkaan juuri tänään, kun "kaikki" ovat isiensä ja puolisoidensa kanssa.

Teemaan sopibaksi kappaleeksi olen valinnut Ugly Kid Joen "Cats in the Cradle" https://www.youtube.com/watch?v=B32yjbCSVpU

Syy valintaan on se, että vaikka isäni oli hyvä isä, niin välejämme ei voi sanoa erityisen lämpimiksi. Onneksi näen veljeni hoitaneen isyytensä tytärtensä kanssa paljon paremmin. Tavallaan on aika pelottavaa, että tavallaan näen isäni menevän ja tekevän puolen itsessäni. Juuri sen, että on aina jossain menossa, eikä aikaa välttämättä aina ole läheisille. Ehkä on siis hyvä, ettei minulla ole niitä läheisiä.

Toisin, kuin tuossa laulussa. Oma isäni oli tukena ja kuunteli ja auttoi aina, kun tarvitsin. Huolimatta siitä, että oli aina menossa. Itse asiassa aika usein olin äidin kanssa mukana isän työ- ja kokousmatkoilla. Ei välttämättä mikään tavanomaisin lapsuus istua autossa matkalla jonnekin ja viettää iltoja ja öitä hotelleissa. Ei ehkä ole ihmekään, että minusta tuli vähän levoton.