sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kuinka putosin kaninkoloon?

... taas

Edellisen tekstin otsikko sopisi hyvin tähänkin tekstiin. Aika paljon on tuon jälkeen tapahtunut. Pääasiassa niin, että olen uuvuttanut itseni totaalisesti. Joululoma ei auttanut ja sitten, kun töihin lähtö alkoi yksinkertaisesti ahdistaa liikaa, oli vain puhallettava peli poikki. Nyt siis sairauslomalla ja "yritän pysytellä hengissä" seuraavaan lääkäriaikaan ja psykiatriin saakka.

Yritän tässä miettiä, mistä päästä tätä oikein avaisi ja kannattaako ylipäätään avautua missään blogissa mistään. Kuten hyvin tiedätte, niin mikään "muka yksityinen" ei sitä ole. Nykyinen maailma on raaka ihmisille, jotka tunnustavat heikkoutensa ja sitten sen jälkeen haluavat vielä kuitenkin tehdä jotain, joka olisi vähäänkään julkisesti kiinnostavaa tai vaikka se ei edes olisi niin kovin kiinnostavaa. Aina pitää olla kuitenkin valmis, että minkä tahansa, mitä on kirjoittanut, voi löytää joskus edestään.

No, ehkä kuitenkin kirjoitan. Ehkä jotakuta kiinnostaa tai sitten ei. Ja jos joskus joku kaivaa nämä tekstit ja heittää ne päin naamaa, niin ehkä olen silloin niin vahva, että voin kääntää sen edukseni.  Ja tietenkin se, että loanheittäjät heittävät lokaa anyway.

Olisi NIIN helppoa mistää kaikki töiden syyksi. Liikaa tekemistä, liikaa vastuuta ja yksinkertaisesti kaikkea liikaa. Mutta ei se ole sitä. Minula on aina ollut tapana hoitaa kaaosta kaaoksella. Viime aikoina se on ollut työ ja siihen liittyvät jutut. Itseasiassa vielä reilu viikko sitten vakavasti mietin lähtemistä kuntavaaleihin ehdolle. Hyvä ystävä syytti maaniseksi... Ja sitähän se olisi ollutkin.

Tämä suma on namhempi. Edellisen avioliiton jälkeen siirryin uuteen työhön ja äidin sairastamisen aikaan tein kahta työtä ja opiskelin. Siitä muutama vuosi taaksepäin. Isän kuolema ja ensimmäinen avioero hoidettiin hyppäämällä harkitsemattomasti kaoottiseen parisuhteeseen, jättämällä entinen työ ja muuttmalla paikkakuntaa. Vielä hyppäys taaksepäin. Ensimmäisessä avioliitossa ollut kriisi hoitui, muuttamalla puolison perässä toiselle paikkakunnalle ja vaihtamalla työpaikka. Vielä hyppäys taaksepäin... Äidin vakavaa masennusta minun ollessani teini-iässä hoisin holtittomalla elämällä parikymppisenä. Ensimmäiset itsetuhoiset ajatukset joskus 16 vuotiaana ja sen jälkeen ne ovat olleet melkein jokapäiväisiä seuralaisia.

Lääkärin huoli "kykenetkö hillitsemään itsesi itsetuhosikanssa", huvitti. Olen kyennyt tähän saakka, ehkä nyt vielä pari viikkoa.

En ole kokemut olevani masentunut, mutta elämä ei vain pääsääntöisesti ole kiinnostavaa. Toki siinä on hetkensä, mutta silti se on enemmän, kuin tylsä elokuva, jossa on huippuhetkensä, mutta jota ei silti kiinnosta välttämättä katsoa loppuun. Lukuunottamatta muutamia poikkeusjaksoja en ole ollut erityisen ahdistunut. Minusta maailma on tavattoman kaunis ja saan kokemuksia kauneudesta ja ilosta. Siksi jotenkin ajatus lääkkeistä tuntuu oudolta. Käsittääkseni ne leikkaavat pois niitä huonoja juttuja ja ylipäätään ääritunteita. Mutta jos elämäniloni on poissa nimenomaa kaiken "tasaisuuden" takia, niin auttavatko tasoittavat lääkkeet?

Äidin sairastaminen ja traumaattinen toinen avioliitto ovat asooita, jotka olisi ehkä viimein syytä käsitellä. Minulla ei vain ole kauheasti intoa alkaa penkomaan kaikkea vanhaa paskaa, mitä siellä on. Lisäksi kun tähän yhdistää sen, että fibro on kunnolla aktivoitunut. Ranteisiin ja käsiin ja kaikkialle muualle sattuu koko ajan helvetisti. Silmät eivät toimi kunnolla, vaan näkö alkaa sumeta jo vähän lukemisen tai kirjoittamisen jälkeen. Niin eipä kaiketi ole ihme, että nyt ei vain huvita. En vaan jaksa,

Olen niin pitkään pitänyt itseäni hengissä sillä, että olen "tehnyt itsestäni tarpeellisen", nyt pitänee yrittää jotain muuta,

Pain Coming home: https://www.youtube.com/watch?v=akYnfVjSHeA

2 kommenttia:

  1. Voi itku, osaisinpa sanoa jotain joka auttaisi. Itsekin ajoittain rämmin niin syvissä vesissä ettei elämänhalua ole ollenkaan - mutta sitten juuri tuo mitä sanot; hetkiä joilloin tajuaa ja kokee että maailma on tavattoman kaunis ja kun niistä hetkistä pystyy repimään vahvuutta jaksaa. Olen käynyt samaa taistoa joskus siitä, "pitäisikö" syödä lääkkeitä että olisi jotenkin tasaisempi ja/tai onnellisempi....olen tähän asti valinnut elämän ilman lääkkeitä, mutten todellakaan tiedä etteikö joku päivä mielipide muuttuisi - kaikki keinot lienee käytettävä jotta terveys säilyy.
    Tsemppiä sinulle ja ainakin mun mielestä on hienoa että avaudut täällä blogissasi; varmasti on monia ihmisiä jotka lukevat tekstit ja saavat niistä itselleenkin apua ja lohtua (vaikkeivat kommentoisikaan). Kiitos!!!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Zella. En oikein usko, että tässä tilanteessa on mitään sellaista, mitä voisi sanoa, mikä ainakaan auttaisi. Enemmän ehkä tarvitsee kuuntelijaa/kuuntelijoita.
    Itselläni iso kysymys juuri nyt on, että mihin voimani riittävät. Jaksanko/haluanko tehdä töitä sen eteen, että löytäisin elämästä ilon aiheita niin paljon, että elämänhalu taas syttyisi. Ajatus siitä, että koko elämä pitäisi taas kerran alkaa rakentamaan alusta lähtien uusiksi ahdistaa. Mutta just nytten päivä ja hetki kerrallaan.

    VastaaPoista