Puntarointia

Tiistainen ystävänpäivä osoittautui vielä aamua pahemmaksi. Hyvä ystävä laittoi viestiä vakavasta sairaudesta, ekiä minusta juuri nyt ole tukemaan ja illalla näin vahingossa yhtä työkaveria, joka halusi osin vuodattaa omia asioitaan minulle. Olin siis illalla aika rikki. Bonuksena tietenkin kaikki normaali sinkkuihmisen katkeruus ystävänpäivänä, kun ihmiset postailee ihania aterioita "kultsin kanssa" ja itse on syö proteinipatukkaa ja laittaa roskiin edellisen viikon nuupahtaneet tulppaanit (itse ostettu). Sentään sain siltä työkaverilta halauksen, joten ihan miinukselle ei se ystävänpäivä mennyt. Halaukset on aina hyvästä.

MUTTA! Eilen en melkein koko päivänä miettinyt kuolemaa. Kävin hierojalla ja nyt en ole enää ihan niin kipeä, kuin olen ollut. Ko. hieroja sai uuden vakkariasiakkaan! Hieronta auttoi, mutta ei sattunut. Varasin myös uuden ajan. Yksinäisyys ja ahdistus oli kyllä läsnä, mutta tässä tilanteessa melkein kokonainen päivä, ilman että haluaa kuolla on voitto.

Muitakin pieniä pilkahduksia. Tässä joutilaana olen lukenut paljon juttuja netissä ja jopa antanut palautettakin joissain asioissa. Yksi tutkimuksen tekijä kiitteli saamastaan palautteesta ja se kiitos sai minut hyvälle tuulelle. Tänään huomasin kiinnostukseni joihinkin juttuihin taas viriävän. Ehkä ajan kanssa jotenkin niistä hahmottaisin, mitä oikein haluan tehdä tämän elämäni kanssa.

Mitä sitten olen tehnyt? Asettunut itseni ulkopuolelle havaitsemaan itseäni ja asoita. Paljon puhutaan läsnäolosta ja siitä, kuinka pitäisi olla sisällä itsessään. Minusta tuntuu, että välillä olen sitä ihan liikaakin. Minua helpottaa, kun asetun ulkopuolelle. Ikäänkuin jätän kipeän ja kärvistelevän itseni sohvalle ja katson asiaa ulkopuolelta. Jatkuva ulkopuolisuus ei kuitenkaan ole hyväksi. Se on pikemminkin sellainen "ensiapu". Tärkeää olisi jotenkin oppia elämään itsessään. Eikä niin, että asettuu ulkopuolisen tarkkailijan rooliin katsomaan itseään laboratoriorottana. Ulkopuolisuus on tyyneyttä ja rauhallisuutta ja tavallaan tunteettomuuttakin. Itsessäolemisessa on tunteet. Hyvät ja pahat. Kivut ja nautinnot. Asiat, jotka lopulta tekevät elämästä elämisen arvoista. Siksi varmaan suhtaudun lääkkeisiin niin negatiivisesti. en halua mitään tasoittavaa, koska sen olotilan saan mielessäni muutenkin.

(Sairaus)loma on jo nyt tehnyt hyvää. Olen saanut palikoita kohdalleen ja löytänyt työkaluja, joilla jaksan arjessa. Jollain kummalla tavalla ne työkaut katoaa, kun alkaa mennä "liian lujaa". Toisin sanoen alan kiivaasti tehdä itsestäni koko ajan tarpeellisempaa ja tarpeellisempaa ja unohdan oman hyvinvoinnin ja oman ajan. Tai en unohda omaa-aikaa kokonaan. Vaan sen eheyttävän oman ajan. Omaa aikaa on kyllä ns. "tyhjä aika", jolloin tollotan, katson telkkaria tai pelaan. "Tyhjä aika" on minulle yhtä tärkeää, kuin nukkuminen ja syöminen. Se ei kuitenkaan erityisesti "anna" mitään. Se on vain välttämättömyys. "Oikea oma aika" lataa akkuja. Jos nipistän "tyhjästä ajasta" tehdäkseni jotain kivaa, olen entistä väsyneempi, jos taas pidän siitä kiinni ja "innostava oma-aika" jää vähiin, niin nuupahdan työn ja tollottamisen välimaastoon. Siis se, mille pitäisi tehdä nyt jotain on se aika, joka vain vie, mutta ei anna mitään.

Toistaiseksi olen vielä sitä mieltä, että pidän työstäni ja se on omalla tavallaan potentiaalisesti antoisaa, mutta en ehkä vain osaa oikealla tavalla kanavoida sitä myös tuottamaan energiaa. Tai en osaa miettiä siihen oikeita tasapainottavia tekijöitä. Isä opetti aikanaan, että lukeminen (kaunokirjallisuuden) ei ole oikea tasapainotekijä lukemiselle (opiskelu) ja oli oikeassa. Energiaa tuovia hevikeikkoja on vain säälittävän vähän suhteessa työhön. Tarvitsisin vähintään yhden keikan kahdessa viikossa. Nyt keikat painottuu kesään. Asiaa pitänee työstää.

Beseech - Highwayman https://www.youtube.com/watch?v=AhOL2K6MED4