torstai 13. lokakuuta 2011

Rosenia ja pelkoja

Kävin tänään taas Rosen terapiassa ja taisi olla aikakin. Eilen tosin alkuviikon ahdistukset jo kaikkoamaan ja pääasiassa olin kiukkuinen työasioiden takia. Ärsyttää se, että jotkut tekevät isoja päätöksiä pienellä informaatiolla ja välittämättä mitään seurauksista. Mutta kuten terapeutille tänään sanoin, se on vain työtä. Tiedän, että henkilökohtainen turvallisuuteni tai mikään muukaan ei hetkahda noista liikuista mihinkään.

Mutta mikä sitten hetkauttaa turvallisuutta? Tänään kaiveltiin pelkoja. Puhuttiin maanantaista ja ystäväni tilanteesta. Olin jo onnistunut analysoimaan itsekin, että jo ystäväni äänen sävy puhelimessa laukaisi ne fyysiset reaktiot, jotka olivat niin tuttuja exän aikana. Nuo reaktiot itseasiassa juontavat vielä kauemmaksi. Ne juontavat siihen yksinäiseen pikkutyttöön, joka ripustautui ulkoisiin rituaaleihin, kun kukaan ei ottanut syliin ja sanonut, että kaikki on ihan kunnossa. En muista olenko sanonut, mutta ensimmäinen kerta, kun muistan äitini halanneen minua on silloin, kun olin rippikoulussa ja siellä opetettiin halaamaan. Edelleen saatan tuntea oloni vaivautuneeksi, jos joku halaa liian pitkään tai vaikka lohduttaakseen tai lohtua hakeakseen. En ymmärrä, enkä oikein osaa käsitellä asiaa.

Ensimmäisen mieheni kanssa tunsin oloni turvalliseksi. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka oikeasti päästin lähelleni. Vaikka suhteessa ei seksiä ollutkaan, niin välillä muistelen edelleen kaiholla sitä, että silloin sai ainakin huonon päivän jälkeen kömpiä toisen ihmisen kainaloon ja vain olla siellä. Vastaavaan tunteeseen en ollutkaan törmännyt sitä ennen enkä sen jälkeen. Sarkastinen minäni toteaa, että nähtiinhän se, miten sillekin luottamukselle kävi. Kun asiat muuttuivat ja olisin tarvinnut enemmän tukea, niin toinen luisti pois... niimpä. Mutta oli ainakin turvallisuuden illuusio jonkun aikaa.

Pohjimmiltaan ongelma tuntuu olevan siinä, että en päästä toisia lähelle itseäni, kun en päästä itseänikään. Analysoin asiat puhki ja kuulema "katoan" kosketuksen alta. Nyt olen alkanut itsekin kiinnittämään siihen huomiota. Käytän välollä hämmästyttävän vähän aikaa olemalla aidosti läsnä itsessäni. Suurin pelkoni tällä hetkellä on se, että hukkaisin taas oman itseni johonkuhun toiseen.

Valinta on kahden pahan välillä yksinäisyys ja sen mukanaan tuoma tyhjyys tai elämän jakaminen toisen kanssa ja oman minuuden menetys. Suo siellä, vetelä täällä. Se spesiaali suhde pitäisi luoda kai ensin itseensä. Auttaisi varmaan jos olisi edes jokseenkin läheisissä väleissä sen tyypin kanssa, joka näissä nahoissa asuu, mutta vaikeaa se on sekin. Kun on monta vuotta ollut hukassa itseltään, niin se tutustuminen ei ole ihan helppoa.

Positiivista kehitystä on se, että tällä viikolla olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Olen huomannut, että minussa taitaa piillä pieni yhteiskunta-aktivisti ja oikeudenmukaisuuden puolustaja. Aika ällistyttävää, olen aina pitänyt itseäni enemmän sellaisena passiivisena, virran mukana menijänä. Nyt sitten pitää pohdiskella pidänkö tästä päättäjille soittelevasta ja vetoomuskirjeitä laativasta ihmisestä... Ehkä pyrkimys parantaa maailmaan on ihan herttainen piirre... onkohan se?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti