Taannoin pohdiskelin rapumaisuuttani ja nyt voin sitten jatkaa siitä. Olo on tällä hetkellä suoraan sanottuna aika paska. Sattuu, sattuu ja sattuu. En tiedä löivätkö viikonlopun valvomiset reissun ja myöhästelevien koneiden takia elimistön sekaisin vai eiliset huonot uutiset töistä (oma osastoni mahdollisesti ajetaan alas, mutta ainakin sulautetaan muihin) ja ystävästä, josta eilen kerroinkin. Oli mikä oli, niin sattuu, oksettaa ja väsyttää. Kun menen pitkälleni peiton alle en halua enää avata silmiä. Tunnetasolla en koe työjuttujen masentaneen. Työ on työtä ja minä pärjään. Saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta minä vain olen ihan helvetin hyvä siinä, mitä teen. Ja aina voi tehdä jotain muutakin. Siis jos on työkykyinen. Tänään en sitä ainakaan ollut.
Mietin, että miksi ihmeessä en voi vain a) seota tai b) sairasua fyysisesti niin vakavasti ettei tarvitsisi jossitella. Mietin miksi ihmeessä minun pitäisi pinnistellä mihinkään. Naisten lehdessä oli juttua siitä, että mihin kaikkeen ihminen pystyy. Fyysisesti ja psyykkisesti ihminen voi venyä ihan huikeisiin suorituksiin... ainoa ongelma siinä on se, että minulla ei ole mitään syytä venyä mihinkään.
Iso osa minusta tuntuu nukahtaneen. Liikun elämässä, kuin kulisseissa ja joku muu puhuu suullani. Oliko se vasta elokuussa, kun liikkuminen ja ruokavalio tuntui tosi ehlpolta ja muutenkin kaikki tuntui joltain. Siis joltain muulta, kuin kivulta? Torstaina on seuraava Rosen terapia kerta. Nyt ainakin on kipuja, mitä hoitaa. Taannoin ei ollut.
Vastaus otsikon kysymykseen on: Ei ole. Mutta en tiedä sitäkään, mikä on vikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti