Kun tajuaa olevansa ihan väärän ihmisen seurassa.

Siis olen tapaillut tuossa jossain menneessä blogissa mainitsemaani miestä viime aikoina. Tai "tapaillut" on ehkä turhan voimakkaasti ilmaistu. Ollaan nähty muutaman kerran, yleensä baarissa ja olen roudannut hänet sitten kotiin. Pari kertaa ollaan nähty muuten, eli hän on käynyt kylässä. Nyt ei oltu nähty vähään aikaan ja eilen sitten nähtiin. Olin ystävieni kanssa baarissa ja laitoin hänelle viestin, missä ollaan. Mies oli aika hyvässä humalassa, joskaan ei alkuun häiritsevästi. Kävin kuskaamassa kaverit kotiin ja oltiin sovittu, että lähdetään sitten syömään ja meille. No... hänellähän piti saada vielä pari olutta. Alkoi tuntua vähän ikävältä. Lopulta päästiin sinne pizzalle. Itse olisin ottanut sapuskat matkaan, mutta hän halusi syödä ne paikanpäällä. Siinä tilanteessa alkoi hävettää. Ruokailuvälineet eivät pysyneet käsissä ja mies nuokkui kebabannoksen käällä niin, että olin varma, että kohta hän sammuu. Ainoa lohtu tilanteessa oli, että paikassa ei ollut tuttuja.... kunnes... 

....Sisään astui tutun näköinen heppu. Tajusin tuntevani kaverin. Ihminen, johon olin ollut melkoisen ihastunut, mutta kun hän oli seurustellut (ei tosin enää) ja kun itsellä oli noita muita kuvioita. Miehen kasvoille kohosi ilahtunut tunnistamisen ilme. Nyt tullaan saippuaoopperamaiseen kohtaukseen. Mihen ilme, olemus ja kaikki säteilivät ilahtumista minun näkemisestäni. Itse taas tajusin olevani ihan väärän miehen seurassa. Kohtauksessa emme kuitenkaan juosseet hiukset hulmuten toistemme käsivarsille, vaan seuralaiseni yritti siinä lääppiä ja ilme muuttui epävarmaksi ja pettyneeksi. Minua hävetti. Seuralaiseni käytös oli hävettänyt jo ennen tapausta, mutta tuossa tilanteessa hävetti entistä enemmän. Tajusin, että en tosiaankaan halua olla se känniääliön kourittavana oleva naisihminen (ok... tämä on ehkä jo hieman epäreilua seuralaistani kohtaan). 

Nyt sitten yöllä ja tänään olen selvitellyt fiiliksiäni. Miettinyt, että onko tässä nyt kyse annoskateudesta... seuralaiseni vain sattui olemaan liian kännissä, niin joku toinen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Vai jostain muusta. Niin tyhmä en ole, että kuvittelisin, että tuo toinen nyt ehdottomasti olisi minulle "se oikea", mutta sen verran se kuitenkin avasi asiaa, että siinä oli kaksi miestä, joilla kummallakin seuraavana päivänä kohtuullisen tärkeää tekemistä, niin toinen oli (ainakin vaikutti olevan) selvinpäin ja toinen taas oli ympäri päissään. Tajusin myös, että en enää vain halua olla kännisten miesten seurassa lapsenvahtina, katsomassa, että ihan koko naama ei ui soosissa. Haluan uskoa, että on myös miehiä, jotka osaavat ottaa alkoholia ja osaavat ja haluavat tutustua toiseen ihmiseen ilman sitä. 

Että tästä lähdetään... Taas meni yksi hyvin alkanut ihmissuhde kuningas alkoholille. Enään en ala sen kanssa miehistä kilpailemaan. PISTE.

Työhommia

Työt ovat syöneet viime aikoina suurimman osan ajasta, myös ns. "vapaa-ajasta". Olen reissannut työn puolesta aika paljon ja yhdistellyt noihin reissuihin myös ihan vapaa-ajan tapaamisia. Välillä olen miettinyt, että miksi hiivatissa olen vapaa-ehtoisesti ottanut eräitä tehtäviä kantaakseni, kun fakta vain on se, että niissä ei ihmisiä miellytetä ja paskaa tulee niskaan ainakin kuvainnollisesti, jos ei välillä konkreettisestikin (no ei sentään).

Jokin aika sitten sain puhelun, jossa minut noin yksinkertaistettuna "haukuttiin pystyyn". Ei muuten ole vuosiin sellaista tapahtunut. Mietin jo, että olenko ollenkaan oikea henkilö hoitamaan ko. hommaa. Samaan aikaan kaksi vanhempaa kollegaa on osoittanut arvostustaan ja toinen, jopa (leikillään) esitteli minut eräässä yhteydessä "oikeana kätenään". Äärimmäisen ikävä asia saatiin kuitenkin hoidettua ja sain kiitokset jopa siltä, joka minut oli haukkunut ja kehuja prosessin hoitamisesta. Hommahan jatkuu, mutta jotenkin sain vahvistusta sille, että olen ihan oikeissa hommissa. Lisäksi nyt viikonloppuna oli eräs kokous ja edellisenä iltana tapasin puoli vahingossa joitain samaan kokoukseen tulijoita. Kiinnostavaa oli, että vaikka itse kuulon porukassa "nuorempaan" kaartiin ja olen vieläpä vain toisen ihmisen varalla, minua tervehdittiin kuin vanhaa ystävää, kun taas eräs toinen, hommassa pidempään ollut sai osakseen paljon muodollisempaa kohtelua.

Sosiaaliset lahjani, noi oman kokemukseni mukaan, ovat erakkoravun luokkaa, mutta alan vähitellen tajuamaan, että jotenkin alan saamaan itseäni mukaan "piireihin". Näkemyksiäni ja mielipiteitäni arvostetaan ja minua kuunnellaan. Homma tuntuu menevän paikoin aika luontevasti. Ehkä se johtuu osin siitä tietystä sosiaalisesta kömpelyydestäni, kun en osaa ajatella, että joku olisi minua selvästi korkeammassa asemassa, en osaa pelätä tai arastella esiintymistäni tai sanomisiani ko. seurassa. Todella kiehtovaa.

Kevennystä

Edellinen päivitys oli niin rankka, että kaikki muu tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Elämä on taas heitellyt ja töissä on härdelliä ja elämä kaikkineen pyörii töiden ympärillä. Tosin mukaan mahtuu ihania jälleen näkemisiä ihmisten kanssa, jotka on olleet aina tärkeitä, vaikka ei vuosikausiin (=kymmeniin) olla nähtykkään.

Anyway. Päivän kevennys... Oon tässä viikon  yrittäny kannustaa itteäni laittamaan viestiä yhdelle tapaamalleni ihmiselle. Tässä yksi luonnos:

"Hei,
Oli tosi kiva tavata viime viikolla ja meillä juttukin luisti niin mukavasti, että voitaisiin jatkaa sitä joskus toiste. Miten olisi kahvittelut tsm...VITTU mä oon huono tässä....."

Mutta siis jotta pääsisi eroon työjutuista ja muista, niin pitäisi yrittää hankkia vähän eloa tähän elämäänsä. Pyöritys, joka jokin aika sitten alkoi on hiipunut melkein ytä nopeasti, kuin ilmaantuikin.En sentään elä enää ihan naistenplaneetalla, kun jossain välissä noita miehiäkin olen tavannut, mutta jotain tarttis tehdä, että ennättäisi niihin tutustuakin.

Tämmöstä. Ei muuta.

Kuolemaakin pahempi?

Tämä kirjoitus on muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt sitten tartun toimeen. En tiedä onko tämä ajatus valmis vai ei, mutta haluan sen nyt kuitenkin kirjoittaa pois.

Minua on pidemmän aikaa rieponut raiskauksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä keskustelu. Yhä edelleen raiskaus on "kuolemaa pahempi" kohtalo. Annetaan ymmärtää, että uhri ei voi selvitä henkisesti ehjänä, vähintäänkin hänestä tulee "likainen".

Minä en halua vähätellä raiskausta väkivalta rikoksena. Se on rikos ja se on pahimman laatuista väkivaltaa. MUTTA se on kuitenkin vain fyysistä väkivaltaa, josta on mahdollista selvitä. Ja useimmat itseasiassa selviävätkin. Raiskaus on varmasti vielä paljon yleisempi rikos, mitä tilastot antavat ymmärtää. Sukupuoliseen kanssakäymiseen pakottamisen raja on kuitenkin häilyvä. Harva raiskaus tehdään puukko kurkulla. Uhri ei tee ilmoitusta, koska ei halua leimaantua. On helpompaa ajatella, että ne jatkot meni nyt vaan vähän pieleen tai että vaikka nyt ei huvittanu oman kumppanin kanssa, niin olkoon nyt tämän kerran, kuin ottaa itseensä polttomerkki "RAISKATTU!"

Miksi sitten yksi väkivallan muoto on "pyhitetty"? Kysehän on edelleen epätasa-arvosta. Ajatuksesta, että nainen voidaan "pilata". Raiskattu nainen on "pilattu". Kenen silmissä? Miesten? Omissa silmissään? Mitä muuta se on, kuin taas yhdenlaista vallankäyttöä? Uhri alistetaan vielä uudelleen. Sen sijaan, että hän olisi vain väkivallan uhri, hänestä tulee "pilattu nainen", pysyvästi seksuaalisesti traumatisoitunut, jonka pitäisi olla onnellinen, jos joskus vielä kykenee minkään laiseen ihmissuhteeseen.

Auttajat tekevät asiasta vielä pahemman. Ihan sama, vaikka olisit saanut puukosta, hiilihangosta tai sinut olisi poltettu, mutta jos sinut on esim. henkisesti painostamalla pakotettu seksiin, niin se on "paljon pahempi". Onhan se kuolemaakin pahempi kohtalo. Itse olen sen polven naisia, jotka ovat lukeneet kirjoista, kuinka "viimeinen luoti" säästettiin vaimolle/tyttärelle/naiselle, jotta hän ei vihollisen käsissä joutuisi kuolemaa pahemman kohtalon uhriksi. Oli tarinoita, joissa nainen mieluummin tappoi itsensä, kuin joutui raiskatuksi ja tarinoita, joissa naista syyllistettiin, kun ei ollut tappanut itseään, vaan antautunut raiskatuksi.

Antapaaka, kun kerron teille salaisuuden. Raiskaus ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. Ei edes itselle läheisen ihmisen väkivaltaisesti tekemä raiskaus. Siitä voi toipua, sen takia ei tarvitse traumatisoitua pysyvästi. Jos traumatisoituu, niin traumatisoituu, siitäkin saattaa saada traumoja, että saa kotonaan nyrkistä naamaan. Jatkuvasta haukkumisesta ja henkisestä väkivallasta voi traumatisoitua, jatkuvasta luottamuksen pettämisestä voi traumatisoitua. Voi olla traumatisoitumatta. Voi kyetä käsittelemään asiat ja jatkamaan elämistä. Voi joutua käymään läpi pitkiä terapioita. Mutta HEI!!!! mikään näistä ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. MIKÄÄN ei ole kuolemaa pahempi kohtalo.

Elämä on ihana ja ainutkertainen. Yhden tapauksen tai edes useamman vuoden kestäneen alistamisen ei TARVITSE pilata kenenkään loppu elämää. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, sitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta mikään tapahtunut ei sellaisenaa pilaa ketään ihmistä. Uhri voi selvitä tai olla selviämättä, mutta ihmisenä uhri ei ole pilalla. Ihmisenä hän on edelleen hyvä, täydellinen ja ainutkertainen olento, joka voi luoda oman elämänsä uudelleen.

Jospa laskettaisiin raiskaus sieltä jalustalta. Väkivaltaa, mitä väkivaltaa, mutta siltikin "vain" väkivaltaa. Ei sen suurempaa, eikä pienempää, ei pyhempää, eikä pahempaa.

Läskistä ja miehistä

Paino on laskenut "vaikeasta" "merkittävään" ylipainoon. Kyllä väite, että painolla ole väliä ja  "miehethän tykkää vähän pullukoista naisista", niin ihan paskapuhetta. Tai joo, mutta paino sanalla VÄHÄN. -10 kiloa tarkoittaa sitä, että äijän kuvatuksia alkaa olla haitaksi asti. Pupunen, laittelee reissuun viestejä "oohan kunnolla" ja rientää vastaan lentokentälle. Juhannushellu laittelee viestiä, samaten pohjoisen tuttavuus. Tänään kävin kahvilla vielä kaverin kaverin kanssa ja sieltäkin tuli jatkotreffiehdotusta, että jos seuraavalla kerralla mentäisiin vaikka syömään.

Kyllä ylipaino ON ollut minulle tarpeellinen. Kun olen halunnut pitää miehet poissa elämästä, niin yli satakiloisuus on ollut hyvä konsti (tosin paria kauempana asuvaa tapausta sekään ei estänyt). Nyt hieman hoikempana rumimpia saa hätistellä tiehensä. Onneksi nyt tuntuu siltä, että olen valmis tähän tilanteeseen ja jopa nautin saamastani huomiosta. Saa vaan nähdä onnistunko jotenkin sotkemaan asiat. Toisaalta, kun just nyt ei tuo sitoutuminen hirveästi houkuttele, niin tapaillaan menemään ja katotaan eteneekö joku asiat kenenkään kanssa mihinkään.

Ihmettelen vaan, missä helvetissä nuo sitoutumishalukkaat mukavat miehet olivat avioliittojen välissä? Miksi silloin piti eksyä eksä kakkosen kaltaisen kusipään seuraan? Olin silloinkin kuitenkin aika hyvässä kuosissa ja ihan saamarin kaunis, kun vanhoja kuvia kattoo. Eipä sillä, vaikka kuusi vuotta elinkin jonkinasteisessa helvetissä, niin en siltikään vaihtaisi sitä pois (niin se neljä vuotta on tehnyt tehtävänsä). Tuo aika toi minulle hyviä ystäviä ja se ja ero näyttivät, ketkä todella ovat ystäviäni. Sen ansiosta tiedän selviäväni melkein mistä tahansa, mitä elämä voi tuoda vastaan.

Tästä miestilanteesta tulee mieleen nuoruus. Tosin tällä kertaa miehet ovat paljon kunnollisempia. Ehkä se vanha minä on siinäkin suhteessa palailemassa. Kattellaan miten asiat etenee. Miehän laitoin tälle vuodelle "tilaukseen", että haluan treffailla ihmisiä ja tutustua ihmisiin ja katsoa mitä maailmalla on tarjottavanaan :)

Elämää

Asuntokauppa-asiat on kondiksessa ja reissu lähenee. Samaan aikaan elämään on ilmaantunut myös jonkinsortin suhdeviritys ja itseasiassa jopa muitain mahdollisuuksia. Ja töissä sanoin kyllä ihan uusille haasteille.

Näistä "yllättäen" tuo suhdeviritys on se asia, joka mietityttää nyt eniten. Elikkä kyse on siitä samasta tapauksesta, josta taannoin mainitsinkin. Tavattiin ja juteltiin ja jonkinlaista ihastusta on ilmassa molemmin puolin. Kumpikaan ei ole etsimässä sellaista "seurustellaan ja muutetaan yhteen" suhdetta, mutta ehkä kuitenkin jotain "vakipanoa" vakavampaa ja muutenkin muuhinkin yhdessäoloon, kuin seksiin liittyvää suhdetta.

Näillä siis mennään. Ei sen kummempaa suunnittelua ennakkoon, tavataan kun tavataan ja katotaan mihin homma lähtee etenemään. Toistaiseksi yhteisiksi kiinnostuksen kohteiksi on havaittu hevi metallin ja keikoilla notkumisen lisäksi mökkeily ay-aktivismi ja yleinen kiinnostus kaikkeen mahdolliseen ja erityisesti itsenäiseen elämään. Molemmat on tällä hetkellä hyvin onnellisia siitä, ettei elämässä ole ketään, kenen kanssa pitäisi neuvotella kaapin paikasta, mutta samalla on ihan kivaa, kun kuvioissa on "joku". Molemmilla on siis suhteestakin hyvin samanlaiset ajatukset. Tai ainakin toistaiseksi siltä näyttää.

Mutta tämähän ei ole ainoa kuvio tällä hetkellä miesrintamalla. Myös eräs toinen henkilö on lähestynyt ja kyselee kahville. Nyt sitten mietin, mitä teen sen asian kanssa. Nooh... lähden tietenkin käymään siellä kahvilla. Mullahan oli tänä vuonna tarkoitus tutustua miehiin ja nähdä mitä on "tarjolla". En tiedä johtuuko tämä karisseista kiloista vaiko vain siitä, että olen päättänyt sallia itselleni sen, että katselen vähän enemmän ympärilleni, mutta näyttää noita huomionosoituksia tulevan. Tai sitten kyse on parantuneesta itsetunnosta tai jostain. Hui hai, ihan sama. Iloitaan nyt tästä huomiosta, kun sitä kerrankin on tarjolla :)

Jos äiti eläisi...

Pysäytys tuli sitten yllättävän pian. Tässä sitä kökötetään kotona kurkki kipeänä puhekiellossa. Eilen kuntosalin saunassa mieleeni putkahti jostain äidin ääni. Kuulin, kuinka hän ihmetteli tulossa olevaa reissuani ja sellaisella vähän paheksuvalla äänellä kysyisi "millainen ihminen se N on, jonka luokse sinne menet? onko se ihan kunnon ihminen vai onko se joku sellainen hihhuli?" Viimeinen sana erityisen paheksuvalla äänen sävyllä. Sitten voisin ilokseni kertoa, että ei, ystäväni ei ole hihhuli, vaan ihan normaali reilu nelikymppinen koulutettu nainen. Selvittäisin myös, kuinka kaikki reissun mutkat on järjestelty kuntoon ja kuinka turvallisesti kaikki on järjestelty ja äiti myhäilisi muka huolissaan, mutta smalla tyytyväisenä tästä turvallisesta seikkailusta.

Äiti olisi sanomattoman ylpeä myös laihtumisestani (9,3kg tänä aamuna). Kehuisi kovasti ja lupaisi lähteä kanssani shoppailemaan uusia vaatteita, kun olen tavoitepainossani ja vaikka jo nyt. Vaatekaupassa hän sitten ihailisi, kuinka vaatteet istuvat nyt paljon paremmin päälle ja "eikö sinulla itselläsikin ole nyt parempi olo?".

Äiti myös varmaan tiedustelisi miesasioista ja vaikka tässä nyt ei mitään kummoisempaa olekaan, niin voisin sanoa, että kyllähän tässä nyt jotain elämää silläkin saralla on. Äiti tietenkin olisi huolissaan, mutta samalla tyytyväinen ja alkaisi haaveilla, ettei nuorimmaisen tyttären ehkä sittenkään tarvitsisi viettää loppuelämää yksin.

Uudesta asunnosta äiti olisi innoissaan, vaikka vähänvaroittelisi lumitöistä. Olisi kuitenkin innoissaan, että "tännehän voit kutsua vaikka isommankin porukan kavereita syömään". Olisi vähän huolissaan nykyisen asunnon myynnistä, mutta samalla napakka ja päättäväinen "kyllä ne asiat järjestyvät", mutta vasta sitten, kun olisin esittänyt laskelmat omasta palkastani ja tulevista asumiskustannuksista.

Jos isä eläisi, isä tykkäisi myös uudesta asunnosta. Erityisesti takapihalta lähtevästä ladusta. Isä myös innokkaasti suunnittelisi mitä kukkia pihaan laitettaisiin (ainakin kehäkukkia) ja pientä keittiöpuutarhaa takapihalle. Reissun suhteen isä toteaisi, että "Intiaan!" (painottaen sanan alkua) ja alkaisi muistelemaan omia reissujaan milloin minnekin ja muistuttamaan siitä, mitä lääkkeitä matkalle pitää ottaa mukaan. Isä olisi innoissaan ja muistuttaisi, että ottaisin paljon kuvia ja kun äiti huolehtisi, niin isä sanoisi, että "kyllä se pärjää, sehän on jo aikuinen nainen".

Kyllä aina välillä on kova ikävä.