Tänään koin järkyttävän oivalluksen liittyen menneeseen elämääni. Elikkä sen, miten lähellä hengenlähtö tosiaan oli. Hyvä ystäväni ja rakas vertaistukeni kävi kylässä ja puhuttiin menneistä. Tuli puhetta viinan ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Kaverini kertoi, että ainakin parissa tässä viime aikoina sattuneessa henkirikoksessa on ollut sama tai samantyylinen lääkekoktaili viinan kanssa taustalla, kuin mitä exäni käytti. Muutenkin varsinkin toinen tapauksista kuulosti tavallaan aika samalta, kuin omani. Elikkä siltä, että tekijältä on todellisuus tuon koktailin myötä hämärtynyt pidemmäksi aikaa, niin että tekijä on itseasiassa suunnitellut ja valmistellut tekonsa huolella.
Jos exäni hulluus olisi ollut toisen suuntaista, niin olisin ehkä kuollut. Oli äärimmäisen fiksua häipyä silloin kuin häivyin, eikä yhtä ainoaa päivää enempää olisi kannattanut suhdetta jatkaa. Jos ihan rehellinen olen, niin hirvittää. Toki taas tämän ystävän kanssa keskustelu toi muutenkin esille niitä vaaratekijöitä, joita tuohon suhteeseen liittyi. Sinällään huvittavaa, mutta ymmärrän nyt paremmin hänen asenteitaan tiettyihin juttuihin, kuin ennen exääni (olen siis tuntenut tämän ystäväni jo ennen exään tutustumista).
On yllättävän helpottavaa puhua ihmisen kanssa, joka on myös viettänyt osan elämästään "toisessa todellisuudessa". Oli se itse kenenkin osalta sitten mitä tahansa. Sillä sitä ei kai viime aikoinakaan ole ihan sellaisten perusnormielämää eläneiden ihmisten kanssa ole jaksanut syvällisemmin olla tekemisissäkään. Eipä sillä, jokaisella on vastoinkäymisensä. Sanotaan vaikka niin, että jos joku on jossain elämäntilanteessa (enemmän tai vähemmän) vapaaehtoisesti takonut päätään seinään, hän ei ainakaan (tai ei pitäisi) kommentoida mitään sanomalla minun valinnoistani, että "minä en ainakaan ymmärrä...". Siis ettei ymmärrä miten joku on sellaista elämää elänyt.
Tänäänkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen hengissä, siitä ettei exäni ole kanssani ja kaikesta siitä, mitä olen eron jälkeen saanut.
tiistai 21. joulukuuta 2010
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Beautiful Blogger awards
Elikkä koska omalle osalleni tuli kunnia saada tämä, niin nyt viimein laitan hyvän kiertämään. Itse siis sain Visual (r):ta, joka pitää Visuaalinen onnellisuus -blogia.
Palkinto siis annetaan seitsemälle blogille ja saajan on kerrottava itsestään seitsemän asiaa. Palkinto on myös tarkoitus laittaa kiertoon, vaikka se nyt itselläni viivähti :)
Palkinnon saavat:
Mielensärkijä
On the other side
Toinen mahdollisuus
Neonilla
Sosiaalisesti sopeutumaton
Enimmäkseen harmiton
Brido
Enkä ala selittelemään miksi, jostain syystä nämä vain ovat mielestäni tämän palkinnon ansainneet, ainakin minä niitä syystä tai toisesta enemmän tai vähemmän aktiivisesti seurailen :)
Tästä palkinnon voi poimia omaan blogiinsa:
Palkinto siis annetaan seitsemälle blogille ja saajan on kerrottava itsestään seitsemän asiaa. Palkinto on myös tarkoitus laittaa kiertoon, vaikka se nyt itselläni viivähti :)
Palkinnon saavat:
Mielensärkijä
On the other side
Toinen mahdollisuus
Neonilla
Sosiaalisesti sopeutumaton
Enimmäkseen harmiton
Brido
Enkä ala selittelemään miksi, jostain syystä nämä vain ovat mielestäni tämän palkinnon ansainneet, ainakin minä niitä syystä tai toisesta enemmän tai vähemmän aktiivisesti seurailen :)
Tästä palkinnon voi poimia omaan blogiinsa:
Yllättävää tyytyväisyyttä.
Huolimatta siitä, että edelleenkin liikkumiset ja syömiset ovat persiillään, niin olen kohtuullisen tyytyväinen. Tätä selittää shoppailin ja livemusiikin kombinaatio. Shoppailua edustavat Guessin käsilaukku (115€) ja kengät samaa merkkiä (120€) hajuvesi (69€) ja kamera (600€) ja joitain vähempiarvoisia koruja, meikkejä ja vaatteita. Livemusiikkia edusti WASPin keikka, joka taas muistutti paitsi livemusiikin ihanuudesta, myös siitä, kuinka paljon mukavampaa on keikkaa katsoa kun ei ole kovin humalassa.
Olen lueskellut viime aikoina "Selviämistarinoita" kirjaa (toim. Lilli Loiri-Seppä). Inspiraation kirjan lukemiseksi sain blogista Toinen mahdollisuus, josta luin kirjasta. Kirja on pannut miettimään omaa suhdetta alkoholiin. Mitenkään terveeksi sitä ei kyllä voi sanoa, mutta johtuuko kompleksinen suhde viinaan omasta addiktiosta vai siitä, että exän kanssa sairastuin jonkinlaiseen rinnakkaisalkoholismiin? Mietin että juonkohan liikaa tms. Tai siis juonhan minä enemmän, kuin suositellaan, mutta voin ihan yhtä hyvin olla juomatta toisaalta onko kyse sittenkin siitä itsepetoksesta, johon alkoholistit usein syyllistyvät?
Kirjasta löytyi myös pari mielenkiintoista kannanottoa. Useinhan väitetään, että alkoholisti on se, jolle tulee morkkikset. No yhdessä kirjoituksessa tähän otettiin kantaa sanomalla, että joillekin ei tule morkkiksia, joten alkoholismia ei tunnisteta, joten ko. henkilö voi hyvin juoda itsensä hengiltä. Jotenkin tuntuu, että exäni on juuri sellainen tapaus. On tietenkin mahdotonta tajuta, että ryyppääminen olisi ongelma, jos siitä ei kerran tule mitään seuraamuksia, muuta kuin korkeintaan päänsärkykrapula. Ikinä ei exäni tuntunut kärsivän minkäänlaisesta morkkiksesta, ei vaikka olisi tapahtunut mitä. Itse olen kyllä kärsinyt sellaisista tärinäahdistuksista, että oksat pois. Eron myötä ne onneksi jäivät historiaan.
Toinen kannanotto toisessa tarinassa oli viittaus tutkimukseen, että naisilla, jotka edes satunnaisesti ryyppäävät kunnolla, ei ole kykyä tunnistaa miehessä hyvän kumppanin ominaisuuksia. No oma elämäni kyllä tukee tätä väitettä ihan täysillä, samoin havainnot ystäväpiiristä. Jos joku on onnistunut löytämään jonkun about kunnollisen miehen, niin kyllä siinä on mies saanut pidemmän aikaa piiritellä naista. Pitäisi varmaan yrittää löytää alkuperäinen tutkimus ja tutustua siihen.
Siten pitää kertoa sattumus WASPin keikalta. Tungin itseni eturiviin. Jo aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota ihan kivan näköiseen mieheen joka oli myös eturivissä ja hän tarjosikin minulle paikkaa vieressään. Muutama sana siinä vaihdettiin, hän oli Ruotsista ja vain käymässä paikkakunnalla. Paljoahan siinä keikan aikana ei ennättänyt jutella, MUTTA toisen läsnäolo siinä vieressä, lyhyet kommentit suosikkibiiseistä ja luontevasti olkapäälle laskettu käsi tekivät hyvän fiiliksen. Juuri sellaista olin aina keikoilla käydessäni kadehtinut, pariskuntia, jotka näyttivät olevan siellä YHDESSÄ. Ilman liikaa tungettelua, tyrkyttämistä tai vihjailua. Jaettu yhteinen kokemus. Tietenkään en älynnyt kysyä tyypin numeroa tai sähköpostiosoitetta :/ Mutta en tiedä olisiko siinä ollut mitään järkeä. Ehkä oli parempi, että homma meni näin. Ainakin nyt on hyvät fiilikset.
Mutta sitten... tadaa... tänään jaan viimein BeautifulBlogger palkinnot. Mutta siitä toinen postaus.
Olen lueskellut viime aikoina "Selviämistarinoita" kirjaa (toim. Lilli Loiri-Seppä). Inspiraation kirjan lukemiseksi sain blogista Toinen mahdollisuus, josta luin kirjasta. Kirja on pannut miettimään omaa suhdetta alkoholiin. Mitenkään terveeksi sitä ei kyllä voi sanoa, mutta johtuuko kompleksinen suhde viinaan omasta addiktiosta vai siitä, että exän kanssa sairastuin jonkinlaiseen rinnakkaisalkoholismiin? Mietin että juonkohan liikaa tms. Tai siis juonhan minä enemmän, kuin suositellaan, mutta voin ihan yhtä hyvin olla juomatta toisaalta onko kyse sittenkin siitä itsepetoksesta, johon alkoholistit usein syyllistyvät?
Kirjasta löytyi myös pari mielenkiintoista kannanottoa. Useinhan väitetään, että alkoholisti on se, jolle tulee morkkikset. No yhdessä kirjoituksessa tähän otettiin kantaa sanomalla, että joillekin ei tule morkkiksia, joten alkoholismia ei tunnisteta, joten ko. henkilö voi hyvin juoda itsensä hengiltä. Jotenkin tuntuu, että exäni on juuri sellainen tapaus. On tietenkin mahdotonta tajuta, että ryyppääminen olisi ongelma, jos siitä ei kerran tule mitään seuraamuksia, muuta kuin korkeintaan päänsärkykrapula. Ikinä ei exäni tuntunut kärsivän minkäänlaisesta morkkiksesta, ei vaikka olisi tapahtunut mitä. Itse olen kyllä kärsinyt sellaisista tärinäahdistuksista, että oksat pois. Eron myötä ne onneksi jäivät historiaan.
Toinen kannanotto toisessa tarinassa oli viittaus tutkimukseen, että naisilla, jotka edes satunnaisesti ryyppäävät kunnolla, ei ole kykyä tunnistaa miehessä hyvän kumppanin ominaisuuksia. No oma elämäni kyllä tukee tätä väitettä ihan täysillä, samoin havainnot ystäväpiiristä. Jos joku on onnistunut löytämään jonkun about kunnollisen miehen, niin kyllä siinä on mies saanut pidemmän aikaa piiritellä naista. Pitäisi varmaan yrittää löytää alkuperäinen tutkimus ja tutustua siihen.
Siten pitää kertoa sattumus WASPin keikalta. Tungin itseni eturiviin. Jo aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota ihan kivan näköiseen mieheen joka oli myös eturivissä ja hän tarjosikin minulle paikkaa vieressään. Muutama sana siinä vaihdettiin, hän oli Ruotsista ja vain käymässä paikkakunnalla. Paljoahan siinä keikan aikana ei ennättänyt jutella, MUTTA toisen läsnäolo siinä vieressä, lyhyet kommentit suosikkibiiseistä ja luontevasti olkapäälle laskettu käsi tekivät hyvän fiiliksen. Juuri sellaista olin aina keikoilla käydessäni kadehtinut, pariskuntia, jotka näyttivät olevan siellä YHDESSÄ. Ilman liikaa tungettelua, tyrkyttämistä tai vihjailua. Jaettu yhteinen kokemus. Tietenkään en älynnyt kysyä tyypin numeroa tai sähköpostiosoitetta :/ Mutta en tiedä olisiko siinä ollut mitään järkeä. Ehkä oli parempi, että homma meni näin. Ainakin nyt on hyvät fiilikset.
Mutta sitten... tadaa... tänään jaan viimein BeautifulBlogger palkinnot. Mutta siitä toinen postaus.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Älä kysy mitä mulle kuuluu.
Paskaahan mulle kuuluu. Mitäpä muuuta. Eilen yksi kaveri (itseasiassa toissakesäinen kesäkolli) kysyi kuulumisia. Kun sanoin rehellisesti, että paskaa, niin yritti kysellä, että "ei kun ihan oikeesti". No ihan oikeesti paskaa kuuluu. Äiti on hoidoissa ja nyt sit lähtee tukkakin. Sytostaatteja aikoivat tarjota seuraavaksi. Töissä on kiirettä ja bonuksena iltaduunit kahtena iltana. Siihen sit vielä kolmisen tuntia opiskelua joka ilta. Kaverisuhteet näyttää menevän osin persiilleen. Se yksi entinen ystävä, josta taisin mainita ilmoitti olevansa "pettynyt", kun minä en ole ottanut yhteyttä ja selvitellyt asioita. Ja hän on ilmeisesti sitten kääntänyt pari muutakin ihmistä minua vastaan, päätellen siitä, ettei yksi todella hyvänä ystävänäni pitämäni henkilö ilmoittanut minulle, kun kävi kaupungissa.
Parisuhdejutut sitten... Jaa mitkä? Viimeisin sen tapainen viritelmä lasahti siihen, kun toinen osapuoli ilmoitti valitsevansa "valkoisen oven", siis sen, ettei halua olla kanssani tekemisissä... Niinpä, mie siis olen musta kadotuksen portti. Onhan se terve piirre miehessä, että sen huomaa. Toinen taas sanoi, että tykkää kyllä minusta muutenkin kuin ystävänä, mutta olen ystävänä niin tärkeä, että muu sitten pilaisi sen. Joo toimisi, mutta ehkä sitten kannattaisi pidättäytä kännilähentelystä. No siinä suhteessa sentään onneksi ovat tunteeni ovat selvät, ystävä mikä ystävä ja muut tunteet omalta puoleltani ovat hävinneet.
Lohtua tähän tuo se, että kun näytin vähän omista suhdesotkuistaan masentuneelle kaverilleni sen viimeisimmän dumppausviestin, niin naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan se kivaa, että jos ei muuta, niin oma elämä muistuttaa muille, etteivät heidän asiansa niin kauhean huonosti olekaan.
Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkään. Tänäänkin ja kaikkein paskimpanakin päivänä on syytä olla kiitollinen siitä, etten elä enää entistä elämää. Jos tässä olisi vielä exä kuvioissa, niin olisin varmaan vetänyt itseni siihen karuun yksinaruiseen keinuun jo ajat sitten. Mulla on kaunis koti, jossa viihdyn ja työ, josta tykkään käsittämättömän paljon. Exän ajatteleminen saa asiat kummasti näyttämään paremmilta.
Siinä suhteessa on tapahtunut edistystä. Pieniä mutapalleroita pulpahtelee pintaan ja käsitän, kuinka paljon oli asioita, jotka olivat väärin. Perjantaina laittelin ystävälleni illallisen, joka sitten nautittiin samppanjan kanssa, muistutti minua niistä niin monista "viskiä ja sipsiä illoista" ja siitä, että ihan sama mitä ruokaa laitoin, niin herran mielipide siitä riippui hänen känninsä asteesta. Parisuhteessa elävien ystävieni suhteen aina hämmästelen sitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta normaalissa parisuhteessa on. Joku voi ihan oikeasti käydä kaverin kanssa syömässä, vaikka elääkin parisuhteessa.
Että tämmöistä. Ei taaskaan kovin jäsennetysti muovattu kirjoitus, mutta jotain kummiskin...
Parisuhdejutut sitten... Jaa mitkä? Viimeisin sen tapainen viritelmä lasahti siihen, kun toinen osapuoli ilmoitti valitsevansa "valkoisen oven", siis sen, ettei halua olla kanssani tekemisissä... Niinpä, mie siis olen musta kadotuksen portti. Onhan se terve piirre miehessä, että sen huomaa. Toinen taas sanoi, että tykkää kyllä minusta muutenkin kuin ystävänä, mutta olen ystävänä niin tärkeä, että muu sitten pilaisi sen. Joo toimisi, mutta ehkä sitten kannattaisi pidättäytä kännilähentelystä. No siinä suhteessa sentään onneksi ovat tunteeni ovat selvät, ystävä mikä ystävä ja muut tunteet omalta puoleltani ovat hävinneet.
Lohtua tähän tuo se, että kun näytin vähän omista suhdesotkuistaan masentuneelle kaverilleni sen viimeisimmän dumppausviestin, niin naurusta ei meinannut tulla loppua. Onhan se kivaa, että jos ei muuta, niin oma elämä muistuttaa muille, etteivät heidän asiansa niin kauhean huonosti olekaan.
Ei kuitenkaan mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkään. Tänäänkin ja kaikkein paskimpanakin päivänä on syytä olla kiitollinen siitä, etten elä enää entistä elämää. Jos tässä olisi vielä exä kuvioissa, niin olisin varmaan vetänyt itseni siihen karuun yksinaruiseen keinuun jo ajat sitten. Mulla on kaunis koti, jossa viihdyn ja työ, josta tykkään käsittämättömän paljon. Exän ajatteleminen saa asiat kummasti näyttämään paremmilta.
Siinä suhteessa on tapahtunut edistystä. Pieniä mutapalleroita pulpahtelee pintaan ja käsitän, kuinka paljon oli asioita, jotka olivat väärin. Perjantaina laittelin ystävälleni illallisen, joka sitten nautittiin samppanjan kanssa, muistutti minua niistä niin monista "viskiä ja sipsiä illoista" ja siitä, että ihan sama mitä ruokaa laitoin, niin herran mielipide siitä riippui hänen känninsä asteesta. Parisuhteessa elävien ystävieni suhteen aina hämmästelen sitä, kuinka vähän mustasukkaisuutta normaalissa parisuhteessa on. Joku voi ihan oikeasti käydä kaverin kanssa syömässä, vaikka elääkin parisuhteessa.
Että tämmöistä. Ei taaskaan kovin jäsennetysti muovattu kirjoitus, mutta jotain kummiskin...
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Eniten vituttaa kaikki....
Viha ei häivy, pahenee vaan. Läheisen ihmisen syövän kanssa painiskelevalle en suosittele kirjaa "Vaimo kävi lääkärissä". Ärsyttää vaan et saamarin hollantilaiset paskat saavat luistaa kaikesta hesken kaiken. Ärayttää ihmiset, jotka kysyy et mitä kuuluu, muttei kestä vastausta tai sit eivät välitä. Mitä helvetin järkeä on laittaa sähköpostiviesti ja kysyä mitä kuuluu ja kun vastaan ja kysyn takaisin että mitä kuuluu, niin ei vastata. Vituttaa, että on kavereita, jotka soittaa vaan joskus matkalla töistä kotiin ja jos en silloin vastaa, ja soitan takas, niin mulle ei vastata, eikä soiteta takas...
Pikkasen tuli jotain muuta tästä blogista, kuin oli tarkoitus. Piti olla selviytymistä ja uuden rakentamista, tuleekin vaan paskan purkamista, kun äiti sairastaa...
Pikkasen tuli jotain muuta tästä blogista, kuin oli tarkoitus. Piti olla selviytymistä ja uuden rakentamista, tuleekin vaan paskan purkamista, kun äiti sairastaa...
perjantai 12. marraskuuta 2010
Vihaa...
Viimeiset muutamat päivät ovat olleet suoraan sanottuna perseestä. Olen ollut niin täynnä puhdasta punahehkuista vihaa, että voisin vaikka pieksää jonkun. Onneksi raitislokakuu loppui, niin eilen sain hetken helpotuksen vetämällä kännit. Toinen lohduttava asia ovat väkivalta-ajatukset, joissa vellonkin oikein kunnolla. Tällä kertaa viha ei johdu exästä, vaikka hänkin on osansa saanut raivomietteistäni. Vihan syy on ihan muu. Äiti on taas sairaalassa. Lääkäri kuvasi syöpää "aggressiiviseksi". Ja koskapa olen huono tunteissani, niin minua sattuu joka paikkaan ja olen vihainen.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Miksi?
Yksi suurimmista läksyistä viime aikoina on ollut se, että olen yrittänyt hahmottaa mikä oikein on minua ja mikä muiden vaikutusta. Edelleen kuitenkin huomaan, että haen omissa valinnoissanikin toisten hyväksyntää. Viime viikolla sattui jotain, joka sai minut hyvälle mielelle ja josta olin jopa onnellinen muutaman päivän. Tänään sitten puhuin asiasta erään ystäväni kanssa ja eipä tarvittu, kuin tietyllä sävyllä sanottu "ai jaa", kun olin puolustuskannalla. Nyt harmittaa, että edes puhuin asiasta. Taisin olla oikeassa sen suhteen, että ainoa ihminen, joka siitä asiasta mitään ymmärtäisi, on jo vainaa.
Miksi minun pitää puolustella valintojani? Ja varsinkin miksi minulla on tunne, että ihmisiin liittyvät valinnat eivät kelpaa kellekään? No en nyt varsinaisesti ole loistanut siinä suhteessa, mutta ei nyt ole kovin kiva, että heti jos hehkutan jonkun ihmisen tapaamisesta, niin kulmia kohotellaan. En tosin ole kovin monelle ihmiselle tuosta kohtaamisesta edes puhunut.
Elikkä mistä siis on kyse. Viime viikolla tapasin vanhan kollegan reissuseminaarissa ja juteltiin ja istuttiin iltaa yhdessä ja ehkä vähän ihastuinkin. Näin vilauksen siitä, millainen voisi olla suhde jonkun aikuisen ihmisen kanssa, jolla on oikeasti samoja kiinnostuksenkohteita ja joka ajattelee asioista samalla tavalla. En siis yhtään ihmettele, että se henkilö, joka aikanaan tunsi meidät molemmat, silloin aikanaan sanoi, että meistä voisi tulla hyvä pari. Aika näyttänee miten sen asian suhteen käy, mutta työn puitteissa ainakin tavataan ja ehkä muutenkin. Kummempia odotuksia minulla ei ole suhteen tiimoilta, mutta lähinnä se muistutti siitä, että "normaali" suhde olisi mahdollinen.
Mitäs muuta? Äiti on huonompana, täti parempana. Aivokuolleeksi julistettu täti on toipunut niin, että jo puhuu jotain ja syö, kun syötetään. Se siitä lääkärien luotettavuudesta. Äidillä syöpä alkaa hivuttautua kallosta aivoihin... Elikkä huonoakin kuuluu.
Mitäs muuta? Raitislokakuu meni hyvin ja vaikka nyt olen tässä kuussa pari kaljaa ottanut, niin mitään kännejä ei ole tullut vedettyä, vaikka ainekset olivat kasassa, kun sellaisten kavereiden kanssa olin perjantaina liikkeellä. Kykenin pitämään juomisen kohtuudessa, eikä aamullakaan ollut huonoa oloa. Muutenkin olo siinä suhteessa on kohtuullisen itsevarma. Työreissu vähän sekoitti syömis- ja liikuntaohjelmaa, mutta nyt viikonloppuna senkin olen saanut taas kohdilleen. Summa summarum. Hyvää ja huonoa, eikä ainakaan tylsää...
Miksi minun pitää puolustella valintojani? Ja varsinkin miksi minulla on tunne, että ihmisiin liittyvät valinnat eivät kelpaa kellekään? No en nyt varsinaisesti ole loistanut siinä suhteessa, mutta ei nyt ole kovin kiva, että heti jos hehkutan jonkun ihmisen tapaamisesta, niin kulmia kohotellaan. En tosin ole kovin monelle ihmiselle tuosta kohtaamisesta edes puhunut.
Elikkä mistä siis on kyse. Viime viikolla tapasin vanhan kollegan reissuseminaarissa ja juteltiin ja istuttiin iltaa yhdessä ja ehkä vähän ihastuinkin. Näin vilauksen siitä, millainen voisi olla suhde jonkun aikuisen ihmisen kanssa, jolla on oikeasti samoja kiinnostuksenkohteita ja joka ajattelee asioista samalla tavalla. En siis yhtään ihmettele, että se henkilö, joka aikanaan tunsi meidät molemmat, silloin aikanaan sanoi, että meistä voisi tulla hyvä pari. Aika näyttänee miten sen asian suhteen käy, mutta työn puitteissa ainakin tavataan ja ehkä muutenkin. Kummempia odotuksia minulla ei ole suhteen tiimoilta, mutta lähinnä se muistutti siitä, että "normaali" suhde olisi mahdollinen.
Mitäs muuta? Äiti on huonompana, täti parempana. Aivokuolleeksi julistettu täti on toipunut niin, että jo puhuu jotain ja syö, kun syötetään. Se siitä lääkärien luotettavuudesta. Äidillä syöpä alkaa hivuttautua kallosta aivoihin... Elikkä huonoakin kuuluu.
Mitäs muuta? Raitislokakuu meni hyvin ja vaikka nyt olen tässä kuussa pari kaljaa ottanut, niin mitään kännejä ei ole tullut vedettyä, vaikka ainekset olivat kasassa, kun sellaisten kavereiden kanssa olin perjantaina liikkeellä. Kykenin pitämään juomisen kohtuudessa, eikä aamullakaan ollut huonoa oloa. Muutenkin olo siinä suhteessa on kohtuullisen itsevarma. Työreissu vähän sekoitti syömis- ja liikuntaohjelmaa, mutta nyt viikonloppuna senkin olen saanut taas kohdilleen. Summa summarum. Hyvää ja huonoa, eikä ainakaan tylsää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)