maanantai 22. maaliskuuta 2010

Masennusta

Lauantaina tapahtui jotain, joka löi mieleni maahan ihan totaalisesti. Tässä pari päivää olen yrittänyt asiaa käsitellä, mutta ei se nyt vain siitä tunnu paranevan. Kumma sinällään, sillä yleensä en jää sanattomaksi ja osaan jättää tyhmien ja ajattelemattomien ihmisten sanat omaan arvoonsa.

Siis viikonloppu meni hauskasti kavereiden kanssa vähän sellaisella festarimeiningillä, kun livemusiikkiakin oli kahtena iltana tarjolla. Lauantai iltana sitten keikalla huomasin erään miehen tarkkailevan itseäni. En ajatellut asiaa sen kummemmin, mutta ohi kävellessä katsoin takaisin. Keikkapaikalta jatkettiin kavereiden kanssa sitten toiseen paikkaan, jonne tämä tyyppi tuli myös. Siellä hän tuli sitten juttelemaan... Ihan alussa normaalit: "No mitäs tykkäsit keikasta", mutta sitten: "Kun minä ajattelin, että sinä olet tämmöinen samanlainen läski, kuin minäkin, eikä me muita saaha, niin voitaisko me olla yhessä." Raivo ja epäusko velloi mielessä. Olenhan minä aika pulska, mutta ei minulla ole koskaan ollut ongelmia komeiden/kauniiden kumppaneiden löytämisessä. Pyysin kaveriani hätistelemään miehen pois, kun en itse kyennyt sanomaan mitään.

Samassa lauseessa oli yhtä aikaa itsesääliä ja solvausta. Pahimmalta tuntui se, että mies tuntui olevan ihan tosissaan. Totaali lukko oli melkoisen rankka ja edelleen on aika paskat fiilikset. Itse en ole koskaan miettinyt tai ajatellut kategorioida ihmisia priimoihin ja sekundoihin painon takia. Oma paino on toki välillä vähän herkkä paikka, mutta muut ihmiset olen aina ottanut ihmisinä ja ihastunutkin olen aika monen kokoisiin tyyppeihin.

Tietoisella tasolla TIEDÄN että minullakin olisi nytkin useampiakin hoikkia ja hyvännäköisiä ihailijoita, jotka nyt eivät vain minua jostain syystä kiinnosta. Molemmat mieheni ovat olleet kohtuullisen hyvännököisiä. Miksi siis tuo jäi vaivaamaan ja iski navan alle.

No ensinnäkin, jos aviomiehiä tai vanhempia ei lasketa, niin en ole koskaan kuullut mitään negatiivista ulkonäöstäni. Heilläkin kommentit liittyivät painoon, ei mihinkään muuhun. Vanhemmilla ja etenkin äidillä vieläpä vain painon terveydelliseen, ei ulkonäölliseen aspektiin. Toisella aviomiehellä taas oli muutenkin tapana haukkua ja tehdä kaikkea muutakin, joten se mitä hän sanoi meni kyllä niin överiksi, ettei siitä jaksanut välittää.

Ehkä kyse olikin siitä, että olen tottunut kuulemaan negatiivisia kommentteja ulkonäöstäni vain lähimmiltä ihmisiltä? Hmm... ehkä ei kuitenkaan. Pikemminkin siitä että olen vähitellen alkanut saada itsetuntoni kohdilleen. Heti edellisen suhteen päättymisen jälkeen onnistuin jäsentämään itsetuntoani osin keinotekoisella sparraamisella. Nyt sitten kun ensin olin kutakuinkin saanut homman pakettiin ja sitten vielä alku vuodesta kaikki taas notkahti ja nyt kun olisi ollut taas suunta ylöspäin, sattui jotain tuollaista.

Tai sitten asialla on vanha tunteiden pakoilija. Tuollaisesta pikkuloukkauksesta johtuvaa masennusta on helpompi käsitellä, kuin isompia asioita. Kuten vaikka nyt äidin sairautta ja siihen liittyviä syyllisyyden tunteita.

Paljon pohdittavaa. Eikä tähän auta kaverini lausuma: "Sinä voit aina laihduttaa, se pysyy aina ääliönä". Tuo ei ole ratkaisu. Miksi se, että minä olen minä ja näytän minulta muka tekee minusta sekundaa? Liian kilttinä ihmisenä en itse edes kyennyt tyypille mitään sanomaan, kun hän tuntui jo valmiiksi olevan masentunut ja alistunut. Mutta sillä asenteella en kyllä yhtään ihmettele, että hän on JOUTUNUT olemaan yksin. Itse taas nykyisin SAAN olla yksin.

1 kommentti:

  1. Moikka!

    Jätä tuollaiset kommentit aivan omaan arvoonsa. Itse olen elänyt elämäni kärsien enemmän tai vähemmän ulkonäöstä johtuvista piruiluista, kiitos kun oon hieman hoikka :)

    Mut kuitenkin. Ihminen on juuri sellainen, kuin Luoja on hänet luonut. Turhaa vouhotusta kaikki laihkarit, bodailut yms. sanon minä!

    Kun opettelee hyväksymään itsensä, on aivan se ja sama mitä ihmiset puhuvat. Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle..

    VastaaPoista