Vituiksihan se meni

(Disclaimer... postaus sisältää karkeaa kieltä)

... Siis se seurustelu. Ei siitä tule mitään, jos toinen käyttäytyy niin, että perusturvallisuus kokee kolauksen. Ei sittenkään, vaikka sen jälkeen vielä yrittäisi.

Mitä siis tapahtui? Eräs random urpo (hyvin ex-mieheni kaltainen) tuli baarissa vittuilemaan. Puhuji "miesystävälleni" ja käski viedä "tuon läskin lehmän vittuun tuosta maisemaa pilaamasta" tarkoittaen minua. Mitäpä tekee kavaljeerini....? No tuumaa vaan, että "eihän me tässä ketään häiritä ja tässä oli vapaata". Toinen kerää kierroksia ja käyttää minusta entistä "imartelevampia" ilmaisuja ja alkaa selvästi kerätä vihaa tappeluun. Kavaljeeri ei näytä lainkaan tajuavan tilannetta ja minä haluaisin häpiyä paikalta. Onneksi seuraava bändi ilmaantui ja minä pomppasin ja sanoin meneväni sitä katsomaan. Jälkikäteen ei kavaljeeri edes kommentoinut tapahtunutta. Ilmeisesti oli sen keikalla tissit paljaana hyppineen neidon lumoissa. Siihempä se suhde loppui. Toki kun yhteinen reissu oli varattu, niin se vielä käytiin mutta aika paskaahan se oli.

Mitäs sitten? Kesä tulee ja festarit. Eipä voi mitään, mukavaahan elämä lopulta on.

Ssseurustelua(ko)?

Suhde etenee omalla painollaan. Oikeastaan hämmästyttää, että ainakaan vielä sitoutumiskammo ei ole lauennut. Toisaalta ei ole tarvettakaan, kun toinen on kaikkea muuta, kuin omistava ja antaa minulle ihan riittävästi tilaa olla omikseni. Plus sitten se, että hänellä on omakin elämä, eli ei edes ole koko aikaa minussa kiinni.

Kiehtovaa, minulla ei ole juurikaan kokemusta mukavista, saati helpoista miehistä. Ja helppoudella en nyt tarkoita sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan sitä, että yhdessäolo on helppoa. Asioita ei tarvitse vääntää rautalangasta, vaan yhteinen sävel löytyy helposti. Puolin jos toisin ollaan avoimia, mutta ei kuitenkaan niin, että pitäisi kaataa koko menneen elämän romukoppa toisen reposteltavaksi. Tunne molemminpuoleisesta kunnioituksesta on vahva, samaten se tunne, että toinen hyväksyy minut juuri sellaisena, kuin minä olen. Sama pätee myös toisinpäin. Toistaiseksi, tässä parin kuukauden aikana en ole keksinyt hänessä mitään ominaisuutta, jota haluaisin muuttaa. Alun hyvät fiilikset ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi.

Jonkin verran vanhat traumat yrittivät potkia vastaan, elikkä näin painajaisia, joissa tämä ihminen käyttäytyi samoin kuin exäni. Näin myös aika jännän unen, jossa kaksi erilaista miestä yritti kumpikin vakuuttaa minulle, että "et sinä tuota halua, vaan minut". Nuo tutemukset ovat kuitenkin väistyneet, eivätkä potkineet takaisin edes viikonloppuna, vaikka tässä eletäänkin eron vuosipäivän aikaa. Viisi vuotta erosta ja mennyt tuntuu olevan vain ikävä uni ja uudet mahdollisuudet avautuvat edessä. Tuntuu mahtavalta.

Tulevaisuudesta ei olla juuri puhuttu, vaikka ainahan se välähtelee puheissa, tyyliin, mitä aiotaan tehdä kesällä yms. Ja ollaanhan me lähdössä yhdessä reissuunkin talvilomalla. Reissu ehkä sitten näyttää viimeistään onko tässä suhteessa aineksia enempään.

Pitkästä aikaa...

Eipä ole tullut bloggailtua pitkään aikaan. Syksy oli tavattoman rankka, eikä huvittanut täällä ruikuttaa. Elikkä edellisen postauksen toiveikkuus ei ihan pitänyt paikkaansa. Viittä vaille, etten joutunut työuupumuksen takia sairaslomalle Tämä vuosi sitten on alkanut tyystin toisenlaisissa tunnelmissa. Joululomalla mietin asioita ja saatoin joitain juttuja päätökseen ja tein päätöksiä mm. rajojen vetämisestä. Mitäs sitten nyt? No töissä vuoden kiireisin jakso, mutta se ei jotenkin yllättäen haittaa. Miksikö? Nooh...

Jotta asiasta saisi koko kuvan pitää palata syksyyn. Jossain vaiheessa syksyä, kun työt kasaantuvat ja kaikki muukin, aloin kaivata ihan oikeaa parisuhdetta. Ystävät ovat tärkeitä ja heidän kanssaan voi jakaa paljon, mutta aloin haaveilla ihmisestä, jonka kanssa voisi jakaa arjen ja vaikka työpäivän jälkeen vain nöllöttää kotona mitään puhumatta. Minun kokemuksillani parisuhteista pidin asiaa kohtuullisen mahdottomana. Toisaalta töissä ihminen, jota pidän mentorinani aina välillä puhui siitä, kuinka tärkeää on se, että kotona asiat ovat hyvin, kun muuten hommat heittää. Hänellä on vara asiasta sanoa, 40 vuotta saman kumppanin kanssa ja mitä ilmeisimmin edelleen onnellisellisia yhdessä.

Nooh... sitten siinä kaiken kaatuessa päälle kuvioihin palasi se viime keväinen tyyppi, joka ensin sanoi haluavansa vakavampaa suhdetta, mutta lopulta vähän ennen joulua totesikin elämänsä olevan niin sekaisin, että "ei tiedä mitä haluaa". Häneltä kesti kaksi viikkoa pohtia asiaa, kun suoraan kysyin, että missä mennään vai mennäänkö missään. Onneksi ainoa asia, mikä siinä sattui tunteiden päälle oli se, että tavallaan hän olisi ollut ihminen, joka olisi "sopinut" elämääni. Mutta kun ei niin ei. Ei minulla siinä sydän särkynyt.

Mutta käteen jäi ajatus siitä, että jossain voisi olla sellainen ihan tosissaan minulle sopiva ihminen. Ja kuinkas ollakkaan, kun olin saanut siivottua menneen, niin vastaan tulee about "mr. Täydellinen". Ei siis täydellinen missään muussa mielessä, kuin siinä, miten olen joskus määritellyt unelmamieheni. Koulutusta, pitkät hiukset, hevari, tykkää luonnosta... Vain tatuoinnit puuttuvat. Niin, eikä juuri läträä viinan kanssa.

Aiemmat suhteet huomioiden suhde käynnistyi kokonaan toisella tavalla, kuin mikään suhteeni ikinä. Toisin sanoen kännissä baarissa tapaamisen sijasta ollaan käyty kahvilla, syömässä, keilaamassa. Pussailtiinkin vasta neljänsillä treffeillä. Ja hidas eteneminen on tuntunut hyvältä. Tässä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että tästä saattaisi vaikka tullakin jotain. Minut tuntevat ja te blogiani lukeneet varmaan yllätytte, kun totean, että vaikka olen todella täpinöissäni tästä asiasta ja tunteitakin on, niin silti on jalat ihan tukevasti maassa. Asiat tuntuu nyt mukavilta ja nautin siitä, uteliaana odotan mihin suuntaan ne lähtevät menemään. Tavallaan se tulevaisuus on saman tekevää, koska juuri nyt tuntuu hyvältä.

Mukavia syystunnelmia

Työt alkoivat ja loma loppui ja hivenen on ollut kipuilua asian suhteen. Nyt kuitenkin homma alkaa taas tasaantua ja olen oikeastaan innoissani, kun arki taas alkaa. Aiemmat ongelmat alkaa olla selätetty, kesäkollit lempattu ja kavereidenkin kanssa taas löytynyt sellainen sopiva välimatka.

Opinnot on mukavalla tolalla ja homma, jota olen suunnitellut tekeväni sivutoimisesti alkaa vähitellen saada tulta siipiensä alle. Yhden ystävän kanssa suunnitellaan myös yhteisiä bisneksiä.

Elämän painopiste on muuttunut edelleen fiilis on seikkailullinen ja kaikki tuntuu hurjan kiinnostavalta ja jännittävältä, mutta eri tavalla, kuin kesällä. Silkan autuuden ja onnen huuman tilalle on tullut tyyni varmuus siitä, että asiat menevät hyvin, siitä että tulevaisuudella on minulle tarjottavanaan vielä jotan paljon parempaa, kuin mitä osaan tällä hetkellä edes toivoa.

Hyvä ystävä kävi tänään kylässä ja muisteltiin muutaman vuoden takaista aikaa. Hän sanoi, että verrattuna siihen ihmiseen, johon hän aikanaan tutustui, hänestä tuntuu, että jotain yhteistä minussa ja siinä on, mutta samalla on kuin kyseessä olisi kaksi eri ihmistä. Kieltämättä menneisyys tuntuu välillä siltä, että se on kuin joku puoliksi unohtunut elokuva tai kirja, jonka on joskus lukenut. On ihmeellistä, miten pitkälle ihminen pääsee, kun antaa itselleen luvan parantua.

Tunnelmana tyyni onnellisuus ja riemu siitä, että saa tehdä asioita, joista nauttii. Luottamus siihen, että elämä kantaa ja syvä kiitollisuus kaikesta mitä on. Tästä tulee hyvä syksy ja talvi!

Kaveriurputusta...

Tänä kesänä oon ollu aika paljon (=liikaa) tekemisissä yhden ystäväni kanssa. Siis mukava ihminen, mutta liika on liikaa. Nyt sitten viimeisimmän reissun jälkeen mun fiilikset oli sitä luokkaa, että hetken vois olla sitä näkemättä. Viikonlioppu menikin niin, kun hän oli toisella paikkakunnalla. Eilen sitten olin päivän kaupungilla ja tapasin ihmisiä (mm. kummipojan, joka vie aina energiat) ja just kun olin tullut kotiin, viritellyt viimeiset jaksot dr Whota näkymään, niin tämä kaveri tulee koputtelemaan oven taakse. En oikein kyennyt ilmaisemaan mitenkään nätisti sitä, että "nyt ei ole hyvä hetki". Nyt hää on sitten suutuksissa. Pyysin jo anteeksi, mutta vastaus oli tyyliä "no olihan se ikävä tilanne". Ei mitään pahoittelua siitä, että HÄN tuli väärään aikaan. Sinällään tilanteessa nyt ei ole mitään ihmeellistä, mutta kun jostain ihmisestä on saanut yliannostuksen, niin nyt sitten oon kelaillu about koko kesältä KAIKKI jutut, jotka siinä ihmisessä on vähääkään nyppineet.

On inhottavaa, kun asiat vaan pyörii päässä, eikä niistä pääse yli. Ko ihminen on ihan mukava, mutta selvästi tässä tän kesän aikana ollaan päästy "vanha-aviopari" asteelle, kun minua ärsyttävät ihan pienet jutut hänen käytöksessään. Sellaiset asiat, joissa itse toimisi toisin ja on vaikea tajuta, että toinen ihminen ajattelee ja tekee asiat eritavalla. Vika on siinä, että olen aika mukautuvainen ja huono sanomaan, jos toisen tekemiset eivät miellytä. Sitten kun asiat alkavat hiertää, ne hiertävät koko ajan pahemmin ja sitten tulee eilisen kaltainen poksahdus, jolle ei kertakaikkiaan voi mitään.

Siis pikku juttuja, ja uskon, että monet asiat minussa on alkaneet häntä kesän mittaan ärsyttämään, mutta siksi pitäisikin osata ottaa etäisyyttä. Veikkaan, että tällä hetkellä meistä kumpikin tuntee enemmän tai vähemmän oikeutetusti olevansa kaltoinkohdeltu. Ärsyttää, kun käyttäydyin tökerösti ja ärsyttää, kun en oikein juuri nyt halua alkaa (vielä) sopua tekemään, kun edelleen tarvitsen vähän aikaa siihen, että asiat mielessä tasoittuu.

Kiitollisuudesta ja siitä, kuinka kaikki ei ole sitä, miltä näyttää

Mikä siinä on, että toisten elämä näyttää aina hohdokkaammalta ja aktiivisemmalta, kuin oma? Toisella on enemmän ystäviä, hän tuntuu olevan koko ajan menossa jne. samaan aikaan tuntuu, että itse hätäisesti käy töissä ja makaa sohvalla. Juttelin tästä asiasta erään ystäväni kanssa. Meille kun pari ystäväämme aina sanoo, että ME olemme aina menossa ja MEILLÄ on aina ystäviä kylässä tai olemme jossain ja MEISTÄ tuntee, että ne TOISET kaksi ovat aina menossa ja heidän menojensa takia yhteisiä tapaamisia on vaikea suunnitella. Tosiasiassa epäilen, että meillä mahtaa olla aikalailla yhtä paljon niitä menoja. Ne vain sijoittuvat eri aikoihin ja jos itsellä on tylsää, niin facebookkiin jostain reissusta tai kyläilystä päivittäneen kaverin elämä tuntuu hurjan jännittävältä ja ainakin paljon jännemmältä, kuin oma.

Tapasin eilen pitkään ulkomailla asunutta ystävääni, joka oli tullut piipahtamaan Suomessa. Satuttiin melkein vahingossa samalle paikkakunnalle, joten tottahan sitä piti nähdä. Jotenkin olin ajatellut, että hän on täällä Suomessa ison kaveripiirin ympäröimänä ja on vaikeaa saada aikatauluja sovitettua, mutta eipä ollutkaan. Kun juteltiin, niin hän ihmetteli, että kun ei ole nähnyt ystäviä vuosiin, niin sitten kun siihen olisi tilaisuus, niin kaikilla tuntuu olevan jotain muuta. Hän jopa mitti, että mitä järkeä olisi enää palata Suomeen, kun ei täällä enää näytä kavereita olevan. Kun ehdottaa tapaamista, niin kaikilla on jotain muuta ja kaikki menee niin säätämiseksi, että lopulta ei kannata tavata ollenkaan. Vaikka ei nyt kahvilla tai lasillisella piipahtamiseen niin kauaa mene.

Onko niin, että oikeasti kenenkään elämä ei ole niin kauhean menevää ja kiireistä, mutta pitää yrittää esittää, että se olisi. Tai pitää yrittää tehdä pienistä tapaamisista jotain elämää suurempia kokoontumisia? Tai onko se niin, että kun kuvittelee, että TOISTEN elämä on niin paljon menevämpää, niin hänelle ei ehkä ole merkitystä juuri minun tapaamisellani?

Tästäkin juttelin erään ystäväni kanssa. Mikä siinä on, että on niin vaikeaa tarttua puhelimeen ja soittaa, että mitäs teet tänään, nähdäänkö? Pelkääkö ihminen niin paljon torjuntaa, ettei uskalla? Entä sitten, jos toinen ei juuri silloin ehdikkään, jos hän ehtii joskus toiste? Tietenkin (tiedän kokemuksesta) jos sitä "en ehdi" juttua alkaa ilman vastaehdotuksia tulla jatkuvasti, niin jossain vaiheessa ei edes huvita soittaa. Ja kun nyt sanon SOITTAA, niin tarkoitan juuri sitä. Tekstareilla (fb-viesteistä puhumattakaan) tapaamisen säätäminen on ihan perseestä. Asioissa on niin paljon muuttujia, että soittamalla asia selviäisi helpommin ja aikaa säätämiseen menisi vähemmän. Toki syyllistyn itsekin tekstareihin. Kun olen muka niin vaatimaton, etten voi häiritä toista puhelimitse... Mutta sen jälkeen jos tekstareilla on sovittu, että "joo nähdään" niin sen milloin ja missä asian voisi selvittää soittamalla.

Jep... ja sitten siihen kiitollisuuteen. Olen todella kiitollinen ystävistäni, siitä että minulla on paljon ystäviä ja heillä useimmiten on minulle aikaa ja minulla heille. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse pelkästään yksinäisyyden tai sen pelon takia epätoivoisesti etsiä parisuhdetta tai roikkua huonossa sellaisessa (minkä molemmat olen lähipiirissäni nähnyt). Olen kiitollinen myös itsenäisyydestäni, siitä että kaikkiin asioihin en aina tarvitse kaveria. Voin hyvin mennä yksin keikalle tai konserttiin tai lähteä matkoille. Minun ei tarvitse jättää asioita tekemättä vain siksi, että joku tai jotkut kaverit eivät ole kiinnostuneet samoista asioista tai että aikataulujen säätäminen ei aina onnistu.

Minä olen kiitollinen sisälläni olevasta tasapainosta ja ihmisistä ympärilläni. Kaikkien kanssa ei tarvitse tehdä samoja asioita tai olla samoista asioista kiinnostunut. Joidenkin ystävien kanssa tehdään joitain juttuja, joidenkin toisten kanssa muita juttuja ja joitain asioita voi tehdä ihan yksin. Minusta se on vapautta ja vapaudesta on syytä olla kiitollinen.

 

Uups I did it again...

Miten hemmetissä onnistun tässä aina? Tai siis pikemminkin niin, että miksi näin aina tuntuu tapahtuvan, miksi ei ole sellaista mahdollista välimallia? Ongelma on siis siinä, että nyt minulla olisi sellainen potentiaalinen kesäkolli kuvioissa. Tuntuu vaan olevan vähän turhan ihastunut. Onneksi sentään tiedostaa asian itse. Totesi tuossa, että yrittää olla olematta liian tyrkky, vaikka olisi periaatteessa valmis kanssani ihan mihin tahansa. Jep, ollaan tavattu kahdesti. Missä on mun kohdalla ne miehet, jotka haluaa nähdä satunnaisesti ja kattella asioita ihan rauhassa? Jos joku kiinnostuu, niin sitten sillä alkaa heti kiilua vähintäänkin yhteen muuttaminen silmissä (jos ette usko, niin muistuttaisin, että olen ollut kahdesti naimisissa ja useampi, kuin yksi tyyppi on esitellyt minulle talonpohjapiirroksia ja ollut parin viikon jälkeen sitä mieltä, että me ollaan pari).

Onneksi (siis ONNEKSI) olen oppinut olemaan itse vähän pidättyvämpi. Ja onhan tässä tyypissä jokunen sellainen ominaisuus, jotka eivät varsinaisesti vetoa. Siis muutakin, kuin innokkuus. Ensimmäinen on alkoholi (miksi tähän aina tullaan?) hän ei juo sinällään paljoa, mutta usein. Elikkä käytännössä kalja-pari illassa. Joka ilta. Tai siis enhän minä nyt toki voi asiasta olla ihan varma, mutta siltä asia vähän näyttää ja kuulostaa. Toinen epäilyttävä asia on tyypin suhtautuminen omaan elämäänsä. Kaksi vuotta on ollut sinkkuna ja kämpän sisustus on tasoa patja lattialla. Ruokailu sitä, että syö jos sattuu muistamaan ja raha-asiat on jossain vaiheessa kusseet kunnolla, mutta ne sentään nyt ovat järjestymässä.

Minusta olisi oikein mukavaa, jos miehellä olisi asiat itsellään lähtökohtaisesti kunnossa ja olisi tyytyväinen elämäänsä sellaisena, kuin se on. Puolielämää elävät tyypit, jotka odottavat sitä, että kuvioihin astuisi se nainen, joka antaa kaikkeen tarkoituksen, epäilyttävät.

Plussiin sitten. Kivan näköinen, sellaisella tavattoman pitkällä, laihalla, mutta lihaksikkaalla tavalla.Huumorintajuinen, ymmärtää sen, ettei ala liikaa minua ahdostelemaan. Laittaa ihan helvetin hyvää ruokaa. Hyvä työ ja ammatti. Ja plussaa on tietenkin myös se, että hän pitää minua maailman ihanimpana naisena, joka on paljon enemmän, mkuin mitä hän on osannut toivoa.

Saatan olla skeptinen, mutta pelkään, että osa minun "viehättävyyttäni" on se, että olen varsin hyvässä taloudellisessa asemassa. En mikään rikas, mutta tyypin silmissä, jolle palkasta jää kiinteiden kulujen ja ulosoton jälkeen vain jokunen satanen vaikutan varmasti hyvältä saaliilta. Kyynistäkö? Onhan se, mutta elämä on siihen opettanut.

Summa summarum. Ei taida tämä olla "se oikea", eikö kyllä toistaiseksi käyttökelpoinen "vääräkään". "Ihan kiva" ei oikein taida riittää minkäänlaisen suhteen pohjaksi. Ja pliis, maailmankaikkeus... onko se nyt niin vaikeeta toimittaa elämääni edes yksi ihan oikeesti raitis mies? Ees tilapäisesti?