Hääkrapula

Meillä oli viikonloppuna ne paremmat prinsessahäät. Viis ruotsalaisista, kun rakas sukulaiseni meni naimisiin viikonloppuna. Häät olivat aivan ihanat. Oli ihanaa jutella sisarusten ja heidän lastensa kanssa. Nuorempi polvikin uskoutui muutaman kaljan jälkeen tädilleen elämästään. Näyttää siltä, että pojista on kehittymässä paljon parempia miehiä, kuin tätinsä osasi kuvitellakaan. Nuorilla miehillä oli kypsiä ajatuksia ja haaveita omista häistä. Täti sai selvitellä sitä, miksi naiset ovat joskus niin "kummallisia".

Mistä sitten krapula? Paitsi tietenkin kakusta ja karkkimaljoista. Itse olen omasta elämästäni miessuhteiden osalta tietenkin vitsin tehnyt, joten siinä mielessä turhaa inistä. Mutta... silti se vähän pahoittaa mielen, kun morsian pyytää menemään "kaiken varalta" kimpun heiton ajaksi toiselle puolelle salia. "Ettei nyt enää tapahdu vahinkoa". Jep... minun avioliittoni ovat olleet perheessämme vitsi. Silti se tuntui pahalta. Ainoa, jolta tuli vähän ymmärrystä mahdollisen tulevaisuuden suhteen, oli veljeni, joka kehoitti hankkimaan vanhemman ja rikkaan miehen. Niitä kuulemma on täällä meilläpäin paljon. Totesi tyynesti, että ota rikas, kun rakastettavia ei tässä iässä ole enää tarjolla.

Tavallaan olen itse luonut tilanteen. Parempi paskalle menneisyydelle on nauraa, kuin itkeä. Mutta silti, olisi kiva, jos edes joku sukulaisista ajattelisi, että olisi edes mukavaa, jos minä löytäisin kunnollisen kumppanin. Veli on ainoa, joka joskus tuntuu olevan huolissaan ja ajattelevan, että ehkä olisi hyvä, jos minulla olisi joku. En toki ole sisarusparvessamme ainoa eronnut, mutta sillä toisella eronneella on poika, joten hän ei ole veljen näkemyksen mukaan "yksin". Mikä tietenkin pitää paikkansa. Veli taitaa olla ainoa, joka on miettinyt sitä mitä on vanheta yksin. Siksi hänelle hänen vaimonsa ja perheensä on vuosi vuodelta tärkeämpi ja hän on ainoa, joka on välillä minusta huolissaan. Yksi siskoistani on vannonut järjestävänsä minut suljettuun laitokseen, jos joku mies vielä ilmaantuu kuvioihin...

Että tällaista.... Vaikka en uskokaan välttämättä rakkauteen ja onneen omalla kohdallani, uskon siihen muiden kohdalla. Jaksan uskoa, että nyt naimisiin mennyt hääpari on yhdessä vielä kymmenien vuosien päästä. Silti pieniosa minusta arvostaisi, jos joku uskoisi rakkauteen minunkin kohdallani. Juuri nyt sattuu ihan saamristi. Huomenna viimeistään, ehkä jo myöhemmin tänään, jatkan elämääni tyytyväisenä ja yksin.

Melankoliaa....

Pääsin viimein muuttamaan ja uusi koti on ihana. Kertakaikkiaan suuremmoinen. Ihmettelen, että olenko se oikeasti minä, joka täällä asun ja elän tätä elämää. Kerrassaan häkellyttävää. Väliaikaisessa asunnossa asuminen kämppisten kanssa pehmensi minua. Kumma, kuinka se, että asuu avoimesti tunteensa näyttävien ihmisten kanssa voi vaikuttaa. Huomasin itsekin alkavani pehmoilemaan ja hempeilemään. Toisaalta samahan on ollut nähtävissä sisustuksessa - poissa tummat sävyt ja lohikäärmeet, pukeutumisessa - vähemmän mustaa, enemmän värejä, joten tämä lienee luonnollista, että sanon kämppistä "muruseksi".

Muutto siis toi paljon hyvää, mutta kun ennätti tottua asumaan muiden kanssa, niin yksinäiseltähän se tuntuu. Iso talo.

Toisekseen olen tehnyt paljon itsetutkiskelua sen suhteen mitä elämältäni haluan. Töissä asiat menevät paremmin, kuin hyvin. Ikäviä ja rankkoja asioita on tullut vastaan, mutta olen hoitanut ne kunnialla ja saanut jopa kiitosta ja mikä tärkeintä arvostusta. Mutta tässäkö se nyt sitten on? 25 vuotta vielä noita hommia. Toki näyttää siltä, että minulle vähän vilautellaan etenemismahdollisuuksia, mutta haluanko sitä? Minusta on mukavaa olla asiantuntija, en tiedä haluanko esimieheksi.

Itsetutkiskelussa olen myös kosketellut viime aikoina yhtä erityisen arkaa aihetta. Josta jo olin tähän kirjoittamassa, mutta huomasin, että en sitten pystykään. Sanotaan vaikka lyhyesti niin, että aina tavatessani erään ihmisen, mietin kuinka asiat voisivat välillämme olla toisinkin ja tämä muistuu mieleen aina kun tapaan hänet.

Ihmettelen elämääni myös sitä kautta, kuinka minulla on nyt ystäviä. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilla on merkitystä ja joille minulla on merkitystä. Elämä tuntuu usein siunaukselliselta. Parempaakaan sanaa en keksi. Edelleen on asioita, joista minä uneksin ja haaveilen. Tajusin sen tänään. Jotkut haaveet tosin ovat mahdottomia, mutta se ei estä haaveilemasta.

Olen siis onnellinen, mutta silti kaipaan jotain, mitä en voi saada. Siksi ilmassa on pientä melankoliaa. Mutta se ei haittaa. En aio melakolian vallata koko elämääni.

Korjaantumisia

Sain tänään selviteltyä asiat yhden kaverin kanssa. Kyseessä on entisen "parhaan kaverin" (ihminen, jonka kanssa lähinnä ryypättiin) ex mies. Olin jo silloin sitä mieltä, että ystäväni kohteli miestään paskasti ja hienoin asia, mitä yhdessä tekivät oli se, että erosivat. Kyseisen ystävän kanssa välit menivät myöhemmin mm. omien arvojen muuttumisen myötä. Minua on vähän kaihertanut se, että en ole miehen kanssa heidän eronsa jälkeen jutellut, kun kuitenkin silloin oltiin aika hyviä kavereita. Tänään nähtiin ja juteltiin pitkään ja eiköhän tuota taas olla väleissä.

Mietin tuossa, että tavallaan pariskunnasta minulla oli aina enemmän puhuttavaa miehen kanssa. Rouvan kanssa tosiaan lähinnä vedettiin lärvät ja puhuttiin sontaa. Miehen kanssa puhuttiin ihmissuhteista, musiikista ja elämästä yleensä. Nyt tuntuu ihan mahtavalta, kun välit on taas kunnossa.

Kun tajuaa olevansa ihan väärän ihmisen seurassa.

Siis olen tapaillut tuossa jossain menneessä blogissa mainitsemaani miestä viime aikoina. Tai "tapaillut" on ehkä turhan voimakkaasti ilmaistu. Ollaan nähty muutaman kerran, yleensä baarissa ja olen roudannut hänet sitten kotiin. Pari kertaa ollaan nähty muuten, eli hän on käynyt kylässä. Nyt ei oltu nähty vähään aikaan ja eilen sitten nähtiin. Olin ystävieni kanssa baarissa ja laitoin hänelle viestin, missä ollaan. Mies oli aika hyvässä humalassa, joskaan ei alkuun häiritsevästi. Kävin kuskaamassa kaverit kotiin ja oltiin sovittu, että lähdetään sitten syömään ja meille. No... hänellähän piti saada vielä pari olutta. Alkoi tuntua vähän ikävältä. Lopulta päästiin sinne pizzalle. Itse olisin ottanut sapuskat matkaan, mutta hän halusi syödä ne paikanpäällä. Siinä tilanteessa alkoi hävettää. Ruokailuvälineet eivät pysyneet käsissä ja mies nuokkui kebabannoksen käällä niin, että olin varma, että kohta hän sammuu. Ainoa lohtu tilanteessa oli, että paikassa ei ollut tuttuja.... kunnes... 

....Sisään astui tutun näköinen heppu. Tajusin tuntevani kaverin. Ihminen, johon olin ollut melkoisen ihastunut, mutta kun hän oli seurustellut (ei tosin enää) ja kun itsellä oli noita muita kuvioita. Miehen kasvoille kohosi ilahtunut tunnistamisen ilme. Nyt tullaan saippuaoopperamaiseen kohtaukseen. Mihen ilme, olemus ja kaikki säteilivät ilahtumista minun näkemisestäni. Itse taas tajusin olevani ihan väärän miehen seurassa. Kohtauksessa emme kuitenkaan juosseet hiukset hulmuten toistemme käsivarsille, vaan seuralaiseni yritti siinä lääppiä ja ilme muuttui epävarmaksi ja pettyneeksi. Minua hävetti. Seuralaiseni käytös oli hävettänyt jo ennen tapausta, mutta tuossa tilanteessa hävetti entistä enemmän. Tajusin, että en tosiaankaan halua olla se känniääliön kourittavana oleva naisihminen (ok... tämä on ehkä jo hieman epäreilua seuralaistani kohtaan). 

Nyt sitten yöllä ja tänään olen selvitellyt fiiliksiäni. Miettinyt, että onko tässä nyt kyse annoskateudesta... seuralaiseni vain sattui olemaan liian kännissä, niin joku toinen tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Vai jostain muusta. Niin tyhmä en ole, että kuvittelisin, että tuo toinen nyt ehdottomasti olisi minulle "se oikea", mutta sen verran se kuitenkin avasi asiaa, että siinä oli kaksi miestä, joilla kummallakin seuraavana päivänä kohtuullisen tärkeää tekemistä, niin toinen oli (ainakin vaikutti olevan) selvinpäin ja toinen taas oli ympäri päissään. Tajusin myös, että en enää vain halua olla kännisten miesten seurassa lapsenvahtina, katsomassa, että ihan koko naama ei ui soosissa. Haluan uskoa, että on myös miehiä, jotka osaavat ottaa alkoholia ja osaavat ja haluavat tutustua toiseen ihmiseen ilman sitä. 

Että tästä lähdetään... Taas meni yksi hyvin alkanut ihmissuhde kuningas alkoholille. Enään en ala sen kanssa miehistä kilpailemaan. PISTE.

Työhommia

Työt ovat syöneet viime aikoina suurimman osan ajasta, myös ns. "vapaa-ajasta". Olen reissannut työn puolesta aika paljon ja yhdistellyt noihin reissuihin myös ihan vapaa-ajan tapaamisia. Välillä olen miettinyt, että miksi hiivatissa olen vapaa-ehtoisesti ottanut eräitä tehtäviä kantaakseni, kun fakta vain on se, että niissä ei ihmisiä miellytetä ja paskaa tulee niskaan ainakin kuvainnollisesti, jos ei välillä konkreettisestikin (no ei sentään).

Jokin aika sitten sain puhelun, jossa minut noin yksinkertaistettuna "haukuttiin pystyyn". Ei muuten ole vuosiin sellaista tapahtunut. Mietin jo, että olenko ollenkaan oikea henkilö hoitamaan ko. hommaa. Samaan aikaan kaksi vanhempaa kollegaa on osoittanut arvostustaan ja toinen, jopa (leikillään) esitteli minut eräässä yhteydessä "oikeana kätenään". Äärimmäisen ikävä asia saatiin kuitenkin hoidettua ja sain kiitokset jopa siltä, joka minut oli haukkunut ja kehuja prosessin hoitamisesta. Hommahan jatkuu, mutta jotenkin sain vahvistusta sille, että olen ihan oikeissa hommissa. Lisäksi nyt viikonloppuna oli eräs kokous ja edellisenä iltana tapasin puoli vahingossa joitain samaan kokoukseen tulijoita. Kiinnostavaa oli, että vaikka itse kuulon porukassa "nuorempaan" kaartiin ja olen vieläpä vain toisen ihmisen varalla, minua tervehdittiin kuin vanhaa ystävää, kun taas eräs toinen, hommassa pidempään ollut sai osakseen paljon muodollisempaa kohtelua.

Sosiaaliset lahjani, noi oman kokemukseni mukaan, ovat erakkoravun luokkaa, mutta alan vähitellen tajuamaan, että jotenkin alan saamaan itseäni mukaan "piireihin". Näkemyksiäni ja mielipiteitäni arvostetaan ja minua kuunnellaan. Homma tuntuu menevän paikoin aika luontevasti. Ehkä se johtuu osin siitä tietystä sosiaalisesta kömpelyydestäni, kun en osaa ajatella, että joku olisi minua selvästi korkeammassa asemassa, en osaa pelätä tai arastella esiintymistäni tai sanomisiani ko. seurassa. Todella kiehtovaa.

Kevennystä

Edellinen päivitys oli niin rankka, että kaikki muu tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Elämä on taas heitellyt ja töissä on härdelliä ja elämä kaikkineen pyörii töiden ympärillä. Tosin mukaan mahtuu ihania jälleen näkemisiä ihmisten kanssa, jotka on olleet aina tärkeitä, vaikka ei vuosikausiin (=kymmeniin) olla nähtykkään.

Anyway. Päivän kevennys... Oon tässä viikon  yrittäny kannustaa itteäni laittamaan viestiä yhdelle tapaamalleni ihmiselle. Tässä yksi luonnos:

"Hei,
Oli tosi kiva tavata viime viikolla ja meillä juttukin luisti niin mukavasti, että voitaisiin jatkaa sitä joskus toiste. Miten olisi kahvittelut tsm...VITTU mä oon huono tässä....."

Mutta siis jotta pääsisi eroon työjutuista ja muista, niin pitäisi yrittää hankkia vähän eloa tähän elämäänsä. Pyöritys, joka jokin aika sitten alkoi on hiipunut melkein ytä nopeasti, kuin ilmaantuikin.En sentään elä enää ihan naistenplaneetalla, kun jossain välissä noita miehiäkin olen tavannut, mutta jotain tarttis tehdä, että ennättäisi niihin tutustuakin.

Tämmöstä. Ei muuta.

Kuolemaakin pahempi?

Tämä kirjoitus on muhinut mielessäni jo pitkään ja nyt sitten tartun toimeen. En tiedä onko tämä ajatus valmis vai ei, mutta haluan sen nyt kuitenkin kirjoittaa pois.

Minua on pidemmän aikaa rieponut raiskauksiin ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä keskustelu. Yhä edelleen raiskaus on "kuolemaa pahempi" kohtalo. Annetaan ymmärtää, että uhri ei voi selvitä henkisesti ehjänä, vähintäänkin hänestä tulee "likainen".

Minä en halua vähätellä raiskausta väkivalta rikoksena. Se on rikos ja se on pahimman laatuista väkivaltaa. MUTTA se on kuitenkin vain fyysistä väkivaltaa, josta on mahdollista selvitä. Ja useimmat itseasiassa selviävätkin. Raiskaus on varmasti vielä paljon yleisempi rikos, mitä tilastot antavat ymmärtää. Sukupuoliseen kanssakäymiseen pakottamisen raja on kuitenkin häilyvä. Harva raiskaus tehdään puukko kurkulla. Uhri ei tee ilmoitusta, koska ei halua leimaantua. On helpompaa ajatella, että ne jatkot meni nyt vaan vähän pieleen tai että vaikka nyt ei huvittanu oman kumppanin kanssa, niin olkoon nyt tämän kerran, kuin ottaa itseensä polttomerkki "RAISKATTU!"

Miksi sitten yksi väkivallan muoto on "pyhitetty"? Kysehän on edelleen epätasa-arvosta. Ajatuksesta, että nainen voidaan "pilata". Raiskattu nainen on "pilattu". Kenen silmissä? Miesten? Omissa silmissään? Mitä muuta se on, kuin taas yhdenlaista vallankäyttöä? Uhri alistetaan vielä uudelleen. Sen sijaan, että hän olisi vain väkivallan uhri, hänestä tulee "pilattu nainen", pysyvästi seksuaalisesti traumatisoitunut, jonka pitäisi olla onnellinen, jos joskus vielä kykenee minkään laiseen ihmissuhteeseen.

Auttajat tekevät asiasta vielä pahemman. Ihan sama, vaikka olisit saanut puukosta, hiilihangosta tai sinut olisi poltettu, mutta jos sinut on esim. henkisesti painostamalla pakotettu seksiin, niin se on "paljon pahempi". Onhan se kuolemaakin pahempi kohtalo. Itse olen sen polven naisia, jotka ovat lukeneet kirjoista, kuinka "viimeinen luoti" säästettiin vaimolle/tyttärelle/naiselle, jotta hän ei vihollisen käsissä joutuisi kuolemaa pahemman kohtalon uhriksi. Oli tarinoita, joissa nainen mieluummin tappoi itsensä, kuin joutui raiskatuksi ja tarinoita, joissa naista syyllistettiin, kun ei ollut tappanut itseään, vaan antautunut raiskatuksi.

Antapaaka, kun kerron teille salaisuuden. Raiskaus ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. Ei edes itselle läheisen ihmisen väkivaltaisesti tekemä raiskaus. Siitä voi toipua, sen takia ei tarvitse traumatisoitua pysyvästi. Jos traumatisoituu, niin traumatisoituu, siitäkin saattaa saada traumoja, että saa kotonaan nyrkistä naamaan. Jatkuvasta haukkumisesta ja henkisestä väkivallasta voi traumatisoitua, jatkuvasta luottamuksen pettämisestä voi traumatisoitua. Voi olla traumatisoitumatta. Voi kyetä käsittelemään asiat ja jatkamaan elämistä. Voi joutua käymään läpi pitkiä terapioita. Mutta HEI!!!! mikään näistä ei ole kuolemaa pahempi kohtalo. MIKÄÄN ei ole kuolemaa pahempi kohtalo.

Elämä on ihana ja ainutkertainen. Yhden tapauksen tai edes useamman vuoden kestäneen alistamisen ei TARVITSE pilata kenenkään loppu elämää. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, sitä ei tarvitse hyväksyä. Mutta mikään tapahtunut ei sellaisenaa pilaa ketään ihmistä. Uhri voi selvitä tai olla selviämättä, mutta ihmisenä uhri ei ole pilalla. Ihmisenä hän on edelleen hyvä, täydellinen ja ainutkertainen olento, joka voi luoda oman elämänsä uudelleen.

Jospa laskettaisiin raiskaus sieltä jalustalta. Väkivaltaa, mitä väkivaltaa, mutta siltikin "vain" väkivaltaa. Ei sen suurempaa, eikä pienempää, ei pyhempää, eikä pahempaa.