Vuosi raittiina

Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta jo pidempään mielessä ja nythän tuo on hyvä päivä. Vuosi sitten päätin pistää korkin kiinni ja kiinni se on pysynyt. Suurimmaksi osaksi juomattomuus johtuu siitä, että ajatus juomisesta ja humaltumisesta ahdistaa. Välillä tulee fiilis, että tekisi mieli vetää perseet, mutta sekin ehkä enemmän sellaisen raavastelu fiiliksen takia, kuin itse kännin. Raavastelua saa, kun käy salilla hakkaamassa säkkiä.

Vuoden aikana olen miettinyt suhdettani alkoholiin ja juomiseen. Toki välillä mietin makuyhdistelmää viini ja juustot, mutta ihan hyvältä juusto maistuu ilman viiniäkin. Savuviskin tuoksu on edelleen houkutteleva ja saatan miettiä sen juomisen aiheuttamaa kuumotusta, mutta... alkoholilla on se paha tapa, että se menee päähän. Siitä en ole koskaan pitänyt. Olen nauttinut alkoholi mielikuvista. Hienostelua, juhlimista, palkkio hikisestä työstä tai ne raavastelukännit. Koskaan en ole pitänyt siitä, miltä alkoholi tuntuu päässä. Ehkä juuri sen takia yritin juoda mahdollisimman pian niin paljon, että se tietty kynnys ylittyy. Eli siirtyä rentoutumisesta enemmän kännin puolelle, jossa siitä alkoholin aiheuttamasta "aivojen kutinasta" ei enää vain välitä. Oma osastonsa on sitten ne illat exän kanssa, jolloin juomisen tarkoitus oli mahdollisimman pian saada älli pois, että pääsee black outin kautta siirtymään suoraan seuraavaan aamuun ilman, että täytyy oikeasti kokea kaikkea tapahtuvaa paskaa. Tapahtuihan se anyway, mutta juominen toimi ikään kuin pikakelausnappina niiden asoiden ohi.

Mitä pidempään olen ollut juomatta sen mahdottomammalta tuntuu ajatus juomisesta. Enhän minä käytä muitakaan huumeita. Sosiaalisestikin raittius on ollut minulle helppoa. Ilmeisesti kaverini eivät ole kovin juoppoja. Toisekseen kun nyt on kolme vuotta erosta ja vuoden olen ollut raittiina, niin monelle minä olen pääasiassa ollut tuntemisen ajan raitis. Oma ajanlaskunihan alkaa tuosta erosta, josta kohta tulee kolme vuotta. Useimmat ystävyyssuhteeni ovat sitä tuoreempia. Siinä suhteessa kun ei juuri ystäville ollut tilaa.

Muiden juomisen suhteen olen kohtuullisen suvaitsevainen. Toisaalta tiedän, että minun ei tarvitse katsella kännisiä yhtään enempää, kuin tahdon. Viime viikonloppuna leikittelin ajatuksella suhteessa, jossa kumppani joisi. Parhaiten se toimisi niin, että kumppani joisi jossain poissa minun silmistäni, kavereidensa kanssa. Ajatus kännisestä ihmisestä kotonani ahdistaa. Aikani kännistä ihmistä kotona katsottuani en halua sitä enää. Jos oma humaltuminen ahdistaa, niin yhtä paljon ahdistaa ajatus toisesta ihmisestä kännissä. Ylikehittyneeksi vastuuntunnoksi eräs pollalogi sitä sanoi. Känninen ihminen, josta kokisin olevani vastuussa heittäisi minut täysin pois tolaltaan.

Muista kuulumisista sen verran, että ei ole muutto edessä. En saanut hakemaani paikkaa. Pettynyt, no joo. Kaikesta päätellen, kun viikon kärvistelin fibro-oireissa. Toisaalta olen hepottunut. Minulla on paljon mukavia juttuja tässä nykyisessä elämässä ja paljon suunnitelmia. Pääasia, että elämä odottamisen jälkeen lähti taas käyntiin. Reissuja on tulossa ja paljon mukavia asioita tiedossa.

Häpeästä

Luin tänään Anna-lehdestä jutun suomalaisista kunniamurhista. Siis niistä, joissa yleensä mies tappaa koko perheensä ja sitten itsensä, kun ei vain kestä. Jutussa viitattiin siihen, että usein tällaisessa kyse on häpeästä. Häpeästä, ettei kestäkään niin kuin pitäisi, ettei kykenekään siihen mihin pitäisi. Häpeästä puhuttiin myös syksyllä Helsingin kirjamessuilla naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevässä paneelissa. Suomessa väkivallan kohteeksi joutunut nainen häpeää sitä.

Itse olen miettinyt, että häpeänkö minä sitä, mitä minulle on sattunut. Vastaus on kyllä. Fiksu, älykäs nainen menee suhteeseen, jota hallitsevat henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alkoholi. Hävettäähän se. Miksi minä en voi suhtautua asiaan niin kuin Sofi Oksanen kirjamessujen paneelissa väitti amerikkalaisten naisten suhtautuvan, eli miksi en olisi ylpeä siitä, että olen selviytynyt? Selviytynyt melkein ylivoimaisesta hengen, sielun ja ruumiin murskaavasta suhteesta. Hengissä, ja terveenä ainakin fyysisesti ja henkisestikin kohtuullisen terveenä.

Häpeän sitä leimaa ja traumaa, joka minussa on. Jossain vaiheessa puhuin asiasta aika avoimesti ja sain näpeilleni. Yllättävän monen miehen mielestä on kiihoittavaa kuulla naisen joutuneen raiskatuksi. Tämä (yllättäen) ei ole auttanut parantamaan käsitystäni miehistä. Nyt en halua puhua asiasta vieraille, en halua näyttää arpiani. Olen kiitollinen lihavuudesta, jonka takia uimahallissa ihmiset eivät huomaa vatsassa olevia arpia.

Minua ärsyttää, miksi minun pitää kävetä. Miksi MINUN pitää hävetä. Ehkä olin vähän tyhmä, mutta en välttämättä sitäkään. Ei se, että joutuu sellaiseen hämähäkin verkkoon ole fiksuudesta kiinni. Valitettavasti vain tuntuu, että väkivaltaisessa/sairaan mustasukkaisessa suhteessa olleita ja olevia pidetään tyhmänä. "Miten sinäkin sellaiseen suostut?" No en TIEDÄ! Minä en tiedä miksi minä ajauduin sellaiseen suhteeseen, mutta se on nyt ohi. Eikö minun pitäisi tuntea itseni voittajaksi? Mutta ei... hävettää. Kohta erosta on kolme vuotta ja koko ajan hävettää enemmän, kun ajallinen etäisyys nostaa pintaan kaikkea saastaa mitä tapahtui.

Huomaan asenteideni muuttuneen. Viimeisen puolen vuoden aikana ajatus esim. seksistä on yksinkertaisesti liian ahdostava. Ikään kuin nyt jälkeenpäin vasta olisin sisäistänyt exäni minuun yhdistämät laatusanat. En vain halua olla kenenkään edessä alastomana, henkisesti tai fyysisesti. Juodessa se vielä onnistui, mutta ei selvinpäin. Ei niin millään. Häpeän ruumistani, häpeän sitä, että kuuden vuoden kieroutuneen suhteen jälkeen en varmasti edes osaisi mitään.

Mutta takaisin aiheeseen. Miksi epäonnistumista pitää hävetä? Epäonnistumista parisuhteessa, elämässä, opinnoissa, työssä, yritystoiminnassa. Suomessa konkurssin läpikäynyt yrittäjä on luuseri, jossain muualla häntä pidetään kokeneena. Miksi ei näin myös näissä ihmissuhde asioissa. Kaikkein paskimmat asiat läpikäynyt ihminen olisi "kokenut", tietäisi ja tuntisi ne karikot, jotka pitäisi yrittää välttää.

Yritä tässä sitten olla itselle armollinen. Helpommin sanottu, kuin tehty. Elämä ei ole erityisen helppoa, jos kokee olevansa osittain pilalla. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja vaikka kuinka olisi suurimmaksi osaksi terve, niin silti omaa olemusta jäytää se osa, jonka itse kokee olevan pilalla.

Päivitystä

Paljon on taas ollut blogikirjoitusten aiheita mielessä. On ollut aiheita musiikista, liikunnasta, itsestä välittämisestä jne. Mutta ei ole vain tullut kirjoitettua. Mielialat on vaihdelleet suunnasta toiseen. Välillä olen halunnut muutosta kouristuksenomaisesti, välillä taas nykyinen työ ja nykyinen kaupunki on tuntunut parhaalta vaihtoehdolta.

Lähtemisessä on omat hyvät puolensa. Pääsisin vaihtamaan maisemaa ja jättämään taakse hyvin paljon. Eikä nyt äidin kuoleman jälkeen minua täälläpäin enää mikään kovin paljoa pidättele. Toisaalta mietin, että onko lähteminen pakenemista. Pitäisikö kuitenkin satsata ennemmin pysyvyyteen, kuin muutokseen. No, asia ei enää ole siinä mielessä omissa käsissäni, että tässä parin viikon sisällä pitäisi tulla tieto halutaanko minua uuteen työpaikkaan vai ei. Haastattelussa muistin, että kyse on kuitenkin nuoruuteni haaveesta. Sen verran olen päättänyt, että jos saan paikan, niin otan sen vastaan. Toisaalta täälläkin on paljon vaihtoehtoja, mm. yritystoiminnan aloittelu, jota olen jonkin aikaa suunnitellut. Mutta saa nähdä. Elämä on siis edelleen JOS.

Tässä vähän elämäni aikajanoja:

Tänään on äidin kuolemasta vuosi. Isän kuolemasta pian yhdeksän vuotta.

Pari päivää yli yksitoista kuukautta olen ollut raittiina.

Edellisestä seksikerrasta on vähän yli puoli vuotta. Edellisestä suudelmasta samoin. Kohta tulee täyteen kolme vuotta erosta. Ensimmäisestä erosta kohta kymmenen. Jos ensimmäinen avioliitto olisi kestänyt keväällä olisi 14 vuotishääpäivä ja yhdessä oltaisiin oltu 19 vuotta.

Että tämmöistä.

Uutta Vuotta (selvisin joulusta hengissä).

Tänään olisi montakin aihetta, mutta aloitetaan joulusta jos tässä ensi viikolla muista aiheista.

Joulu oli ehkä elämäni paskin. Mukaan lukien se joulu, jolloin sain exältä turpiini ja viime joulu, kun hoisin äitiäni, eikä koko taloudessa ollut mulle ruokaa. Viime joulun ansiosta tiedän mm. sen, että ihminen kykenee käsittämättömän lyhyessä ajassa siirtymään umpiunesta toimintaan, kun kuulee joulukuusen kaatuvan ja toisen ihmisen kaatuvan lattialle.

Sisaruksethan (tai yksi heistä) sanoi, että heillähän olisi naapurissa tyhjä talo, voisin tulla sinne... OK, yksin omassa kodissa olo ei ehkä ollut maailman innostavin jouluajatus, mutta joulu yksin siskon autiossa anoppilassa kuulosti vielä paskemmalta, vaikka olisikin siskolle päässyt syömään joulupöperöt.

Ennen joulua hyvä ystävä oli kylässä ja se osuus oli mukavaa. Jouluaatto ja -päivä taas olivat taas paskoja. Aatto meni aluksi kohtuu hyvin, kun olin ohjelmoinut ja suunnitellut tekemiseni hyvin. Ilta meni kuitenkin itkeskellessä. Joulupäivänä taas raivostutti ja vitutti. Onneksi kuntosali oli auki ja sain kolme tuntia menemään siinä, että laahustin sinne ja takaisin ja purin siellä energiaani hakkaamalla säkkiä. Tapani meni autoillessa sukulaistytön valmistujaisissa ja siellä oli taas sitä "olisit sanonut, olisi meille mahtunut". Jep jep... hyvä sanoa jälkikäteen. Ja "mahtunut" ei kuulosta järin tervetulleelta.

Joulusta selvittiin. Ensi Jouluna en usko yhtään lupausta siitä, että "joo tehdään yhdessä jotain kivaa", ellei hyvissä ajoin ole tehty ko. tekemisen toteutumiseksi sitoumuksia. Lähden mieluusti jonnekin reissuun, vaikka voin kyllä varautua siihen, että Joulu jossain hotellihuoneessa ei välttämättä ole sen parempi... Onneksi ensi Jouluun on taas aikaa.

Life as IF

Juuri kun eilen löin hanskat tiskiin ja päätin olla haahuilematta, niin tänään taas sain vähän lisätoivoa. Elikkä minulla on sittenkin mahiksia sen aiemmin kertomani muutoksen suhteen. Loppuviikosta saa lisätietoa. Päivällä, kun uutinen tuli, niin tuntui, ettei päässä veri kierrä, jännitti niin. Nyt vasta tajusin, kuinka älyttömän paljon minä sitä muutosta haluan. Toivoa sopii, että olen muidenkin mielestä niin hyvä, kuin kuvittelen olevani :)

Toisaalta tämä JOS-elämänvaihe ahdistaa, mutta toisaalta se on myös mukavaa.

Tyhjyys

Valehtelisin, jos sanoisin viime viikkojen olleen jotenkin helppoja. Eivät ole olleet. Töissä kaikki kaatuu päälle ja ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä otin vastaan ylimääräisiä velvoitteita. Tai oikeastaan tiedän. Ajattelin, että ylimääräiset vastuulliset tehtävät saisivat minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Tosiasiassa saan pääasiassa paskaa niskaani, mutta itsepähän läksin hommaan, joten mitäpä sitä itkemään.

Monta muutakin asiaa olen aloittanut tämän syksyn aikana täyttääkseni elämääni, yrittänyt löytää paikkaani maailmassa, mutta eipä sitä tunnu löytyvän. Viime viikolla hammaslääkärissä ollessani tuijottelin kattoon kiinitettyä aforismi kylttiä, yksi aforismeista oli "murheet voi kantaa yksinään, mutta onneen tarvitaan kaksi". Kiitti vaan siitäkin lohdutuksesta. Valitettavan totta se on, pienet onnenhetket haipuvat todella nopeasti jonnekin kaukaisuuteen, jos ei ole ketään kenen kanssa ne jakaisi.

Minun ongelmani on se, etten halua olla häiriöksi. En soita kavereille, kun tietyn pisteen jälkeen ei enää jaksa aina olla se, joka ottaa yhteyttä. Minulla on myös usein tunne, että "häiritsen" ihmisiä. En halua tehdä itsestäni numeroa. Menneisyyteni takia olen joka porukassa "uusi", eli on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka tunnen pitkältä ajalta. Heidän kanssaan tuota häirintä ongelmaa ei ole. Valitettavasti heistä useimmat eivät asu samalla paikkakunnalla.

Olen ihminen, joka tietää, miten tavoitteisiin päästään ja miten unelmat toteutetaan. Ongelma vain on se, ettei minulla ole unelmia, eikä haaveita. Minä en tiedä mitä minä haluan tai tiedän, eli en halua yhtään mitään. Miten ihminen voi oppia haluamaan asioita ja uneksimaan asioista? Buddalaisten mukaan halusta irtipäästäminen on jotenkin ihailtavaa. Voi olla, mutta sen jälkeen eläminen on pelkkä taakka. Tavoitteet ja unelmat kuuluvat elämään ja antavat elämälle tarkoituksen. Keinotekoiset tavoitteet eivät siinä auta, tämä on jo nähty esim. opiskelujen ja muiden kanssa moneen kertaan.

Viime aikoina olen alkanut pohtia onko ongelma siinä, etten uskalla uneksia. Että unelmani olisivat niin erilaisia, tai "vääriä", ettei minulla ole siihen rohkeutta. Olisi helppoa uneksia vähän paremmasta työstä/asunnosta/autosta/rakkaudesta/hoikkuudesta mutta ne eivät ole minun unelmieni aiheita. Elämä on ollut niin turbulenttia aikanaan, että nyt haluan takertua siihen turvallisuuten, mikä minulla on. En halua liikaa keikuttaa tätä kiikkerää paattiani.

Niin ja mitä siihen minun mahdolliseen elämänmuutos kaavailuuni tulee, niin ilmeisesti se meni mönkään. Mikäs siinä, pettymyksiinkin on totuttava. Harmi että sen asian suhteen heräsin vähän liian myöhään, enkä osannut satsata asiaan tarpeeksi.

Hyvää itsenäisyyspäivää (vähän erilainen postaus)

Ihan tässä tuota juhlimista seuratessani tuli mieleen, että, kuinka moni muistaa, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917, ei 1940, ei 1944. Veteraanit taistelivat itsenäisyyden puolesta, mutta Suomi oli itsenäinen jo ennen sotia, muistaako kukaan? Entä muistaako kukaan että vuonna 1917 ja 1918 täällä teurastettiin aika paljon jengiä, mutta ei venäläisiä, vaan toisia suomalaisia, ihan vaan koska sattuivat olemaan eri mieltä, kuin toiset suomalaiset? Oli oikein kunnon lahtajaiset silloin uuden itsenäisyyden kunniaksi. On vitun hienoa, että meillä oli ne sotavuodet, varmaan lahdattaisiin täällä vieläkin toisiamme, jos ei ois tullu uhkaa ulkoapäin.

Tämä asia on minulle itselleni läheinen, koska toinen isoisäni oli niitä, jonka perheestä iso osa joutui Siperiaan ja itsekin oli vankileirillä vain siksi, että mielipide oli poliittisesti "väärä" taisi tosin itsekin muutaman tyypin ampua ihan vain yleisessä härdellissä. Vasta sotavuodet toivat hänelle taas ihmisarvon, kun puolusti itsenäisyyttä siinä, missä "kunnon ihmiset". Toinen isoisä taas oli sitä jengiä, joka siinä sisällissodassa oli voittajia, elikkä oli varmasti pikkupaikkakunnalla lahtaamassa niitä toisia. Sota aikaan sitten liian vanhana päärintamalle lahtasi lännsirajalla karkureita (kuinka moni edes tiesi, että Suomella oli sotien aikaan miehiä myös länsirajalla? ei kukaan? arvasin...).

Suomen itsenäistyminen ei ollut mikään helppo prosessi. Sisäinen hajaannus oli repivää ja ilman ulkoista vihollista voi olla, ettei oltaisi näin(kään) yhtenäinen kansakunta, kuin ollaan. Valitettavasti näyttää, että taas ollaan hajaantumassa. Tuntuu, että kaikilta puuttuu ymmärrystä, niin niiltä, jotka väittävät itseään suvaitsevaisiksi, että niillä, jotka avoimesti myöntävät ennakkoluulonsa.

Ei siitä niin kauaa ole, kun "kommareiden" lapset ei saaneet leikkiä "porvareiden" lasten kanssa ja päin vastoin. Nyt sitten yhdet kieltää lasta leikkimästä "mamujen", toinen "homojen" ja kolmas "persujen" kakaroiden kanssa. Mikä ihme siinä on, ettei ihminen kykene olemaan edes yhtä sukupolvea edes lievästi suvaitsevainen? Tarvitaanko aina joku ulkoinen vihollinen yhdistämään porukka ja jos sitä ei ole, niin sitten tapellaan keskenään?

Itsenäisyys on hieno asia, silloin kun se tarkoittaa vapautta. Jos kuitenkin aletaan erottelemaan, kenelle se vapaus kuuluu ja kenelle ei, niin koko itsenäisyys vesittyy. Itsenäisyys tarkoittaa vastuuta. Suomi itsenäistyi, koska täällä ajateltiin, että asiat pystytään hoitamaan täällä itse paremmin, kuin ison keskusvallan alla. Pienemmässä jengissä on helpompaa hoitaa yhteisiä asioita, niin että ketään ei sorreta. Jos siinä pienemmässä valtiossa taas aletaan jotain ihmisiä sortamaan, niin ollaanko silloin yhtään parempia, kuin se iso valtio, josta erkaannuttiin? Kun ei ole vara maailmassa siihen, että jokainen nököttäisi keskellä omaa saartaan, niin jossain kohtaa asioita pitää oppia hoitamaan yhteiseksi hyväksi. Siis oikeasti YHTEISEKSI. Ei vain niiden hyväksi, jotka ajattelevat "oikein".