sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Äiti

Näin äitienpäivänä väkisinkin miettii omaa äitiään ja äitiyttä ylipäätään. Minulle äitienpäivä on monestakin syystä vaikea. Kun ei ole (enää) sitä omaa äitiä, eikä itse ole kenenkään äiti, niin tuntee olevansa todella irrallaan kaikesta. Varsikin, kun meillä perheessä oli äitien- ja isäinpäivänä tapana kokoontua yhteen. Vanhemmat, sisarukset, sisarusten lapset, kaikki puolisoineen ja kumppaneineen. Nyt sitten olen yksin. Ei siinä auta se, että kaverit selittävät, että voithan sinä muistella äitiäsi ja onhan sinulla isotukku sisarustenlapsia. Yllättävää kyllä muistelen äitiäni melkein joka päivä muutenkin. Sisarusten lapset taas viettävät tätä päivää vanhempiensa kanssa. Tätiä aikuiset siskojen ja veljen lapset muistavat muulloin, aika satunnaisesti.

Oma äiti... ihminen, jonka ei varmaankaan olisi pitänyt koskaan olla äiti ollenkaan. Mummon tehtävät hän puolestaan hoiti kyllä mallikkaasti, ainakin siskontyttöjen mukaan. Miksi sitten äitini ei oikein soveltunut äidiksi? Äitini ei pitänyt äitiydestä. Oman kertomansa mukaan hän eli valtaosan minun lapsuudestani pienessä olutpöhnässä. Hän ei kestänyt, eikä halunnut kestää elämää. Ruuan laitettuaan äiti meni yleensä oksentamaan, eikä syönyt perheen kanssa yhdessä. Enhän minä sitä tietenkään silloin tajunnut. Tai tajusin, mutta se oli "normaalia", sellaistahan äiti tekee.

Tai mitä sinä tekisit, jos murrosikäinen lapsesi viiltelisi käsivarteensa kuvioita, kuumenteisi hellalla puukon sitten kuumaksi ja polttaisi haavat auki? Tai 16 vuotias ei uskaltaisi nukkua yksin omassa huoneessaan, vuosiin? Tuskin ainakaan hyväksyisit asiaa olankohautuksella. Toisaalta oli ehkä minun onneni, että äiti oli niin välinpitämätön. Siinä iässä kallonkutistajalla juokseminen ei ehkä olisi ollut minulle hyväksi. Äiti saattoi sen tietääkin, kun oli itse muutamaan otteeseen ollut hoidossa.

Olen miettinyt lapsuuden pelkoja. Todennäköistä on, että elämäni oli silloin koko ajan taiteilua veitsenterällä. Oikea kapinointi ei tullut kuuloonkaan, koska kaikki olisi voinut hajota siihen, että yhtenä iltana olisin ollut liian pitkään kylillä kavereiden kanssa. Hassua sinällään. Äiti oli minusta jatkuvasti huolissaan, mutta jos jotain tapahtui hänen silmiensä alla, hän ei reagoinut. Vastaavasti jos olin poissa valvonnasta (tai kuka tahansa muu perheessä oli hänen "ulottumattomissaan", niin hän meni sekaisin. Äidin masennus ja syömishäiriö olivat meillä se "virtahepo olohuoneessa". Kaikki muu elämä pyöri niiden ympärillä. Kukaan ei vaatinut, että äiti istuisi yhdessä ruokapöytään. Kaikkien muiden elämä kietoutui sen ympärille. Olin 12 vuotias, kun ensimmäinen siskontyttö syntyi. Se tarkoitti, että sisko, joka oli aika paljon ollut minulle korvikeäitinä ei enää ollut siinä. Siskontytön sairastelu vei äidin kiinnostuksen minuun ja aiheutti sen, että perheen koira myytiin pois. Samaan aikaan äiti ja isä matkustelivat paljon isän luottamustehtävien kanssa. Minusta tuli lapsi, joka eili auton takapenkillä ja hotellihuoneissa. Näin paljon, opin olemaan ikäistäni vanhempien ihmisten kanssa. En oikeastaan omanikäisteni. Oli vanhempien mukana kulkeva pikkuaikuinen. Samalla toisaalla lapsuuteni jatkui. Leikin nukeilla vielä yläasteella. Taisin olla jo 18, kun laitoin lopulta nuket lopullisesti pois.

Kuvataiteilijan 12 vuotiaasta Reflektionista tekemässä kuvassa on tyttö, joka näyttää ikäistään aljon vanhemmalta, hieman surulliselta ja väsyneeltä. Ja myös aika pelokkaalta. Kuvan tekijä oli katsellut minua kerhossa joka viikko parin vuoden ajan. Hän ei siis piirtänyt hetken muotokuvaa, vaan sen, mitä oli siinä parissa vuodessa nähnyt. Silloin en pitänyt kuvasta, joka oli hyvin erilainen kavereideni aika yksityskohtaisiin kuviin verrattuna. Nyt kuva hätkäyttää ja jopa vähän pelottaa.

Mutta jotta äidistäni ei jäisi väärä kuva, niin pitänee tuoda muutamia asioita vielä eteen. Taiteen harrastamiseni on äidin peruja. Luokan onnettomimman piirtäjän ja takeltelevan ujon lapsen hän vei kuvaamataitokerhoon, runopiiriin ja näytelmäkerhoon. Erääseen edelleen parhaista ystävistäni tutustuin jo ennen kouluikää askartelukerhossa. Piirroksiani, maalauksiani ja grafiikkatöitäni oli kotona esillä hyvin pitkään, vielä silloin, kun en enää niitä tehnyt. Avioliitot sammuttivat taiteellisuuteni, mutta se on sitten taas kokonaan toinen juttu.

Toisen eroni jälkeen lähennyin äitini kanssa. Hän sanoikin, että huolehtii nyt, kun ei silloin aikanaan huolehtinut. Monet sanovat, ettei vanha ihminen enää voi kasvaa. Eräskin ystäväni sanoi omasta äidistään, että turha sille vanhalle ihmiselle on opettaa enää erilaisuuden hyväksymistä, kyse oli ystäväni omastalapsesta, joka on luonteeltaan hyvin erilainen, kuin isoäitinsä ja tästä seuraa väistämättä konflikteja. Mutta ihminen voi kasvaa. En usko sairauden luonnetta jalostavaan vaikutukseen, mutta tiedän omasta äidistäni, että hän aina yritti hyväksyä erilaisuuden, viimeisen vuoden aikana, myös ymmärtää sitä. Parhaimmillaan äiti oli utelias ja avoin ihminen, jolle muilla oli helppo uskoutua. Ja lopulta äiti, jonka kuolinvuoteen äärellä olivat kaikki lapset paikalla. Kaikilla meillä oli ollut hänen kanssaan vaikeaa, useimpien kanssa hänellä oli jossain vaiheessa ollut välirikko, mutta lopulta kaikki oli annettu anteeksi.

Mitä me sitten saimme äidiltä? Kyvyn selvitä tässä maailmassa. Kyvyn tulla toimeen ihmisten kanssa. Kyvyn hyväksyä asioita ja olla oma itsemme, vaikka maailma välillä muuta olisi vaatinutkin.

2 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus, vaikka rankkoja asioita käsitteletkin. Tuosta tekstistäsi kuvastuu kuitenkin se vanhemman ja lapsen yhdistävä side, rakkaus. Vaikka emme voi valita omia vanhempiamme, tuskin kovin moni todellisuudessa vaihaisi vanhempiaan, vaikka voisi valita. Kiitokset tästä tekstistäsi. Sain siitä todella paljon. Vaikka tulinkin hieman surulliseksi puolestasi. Se on tämä minun läheisriippuvuuteni, joka taas yrittää nostaa päätään. :)

    Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle! Pidetään yhteyttä.

    VastaaPoista
  2. Blogistani olisi noudettavissa sinulle osoitettu tunnustus. Käy poimimassa talteen. :)

    VastaaPoista