lauantai 19. marraskuuta 2011

Rakkaudesta ja yksinäisyydestä

Edellisessä kirjoituksessa taisi jo tulla selväksi suhtautumiseni miehiin. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa rakaudesta ja yksinäisyydestä. Minulle rakkaus on jotain, joka tapahtuu toisille ihmisille. En edes muista koska olisin itse rakastanut, vielä vähemmän muistan sitä miltä tuntuu olla rakastettu.

Eräs ihminen totesi, että elämässäni on täytynyt olla paljon rakkautta, kun olen ollut kaksi kertaa naimisissakin. Eipä olisi voinut paljon enemmän erehtyä. Toinen avioliitto ja koko suhde oli molemmin puolin outoa pakkomiellettä. Mies lumoutui ja minä sokaistuin hänen ihailustaan. Ensimmäisessä avioliitossa taas olin kyllä rakastunut ja rakastin, mutta vastarakkautta en saanut. Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen, että "olisihan se pitänyt arvata", mies ei halunnut puhua rakkaudesta.

Kotona ei koskaan puhuttu rakkaudesta. Vanhempani määrittelivät itsekin liittonsa bisnes suhteeksi. Isä hankki rahan, äiti hoisi lapset ja kodin. He tulivat hyvin toimeen keskenään ja tasapainottivat toisiaan ihmisinä, mutta... No esimerkkinä kerrottakoon vaikka tarina siitä, kuinka kuuntelin salaa kaverini kanssa, kun äitimme juttelivat keskenään. Kaverini äiti oli aika humalassa. Oma äitinikin oli jonkin verran ottanut. Kaverin äiti vuodatti pitkät pätkät siitä, kuinka ihania lapsia hänellä on ja kuinka hän lapsiaan rakastaa ja rakastaa puolisoaankin, vaikka se on joskus niin vaikeaa. Oma äitini oli hiljaa, tuki ja välillä vähän lohduttikin ystäväänsä tämän tunteikkaassa vuodatuksessa. Ei kuitenkaan itse sanonut mitään, ei lapsista, eikä miehestä. Jälkeenpäin oltiin molemmat vähän nolona kaverini äidin puheista. Näin jälkikäteen olen kateellinen.

Tuleva joulu ahdistaa. Se ei varmaan ahdistaisi, jos en olisi näin läpikotaisin jouluihminen. Mitä hemmettiä minä teen? Yksin kotona? Sukulaisten nurkissa? Siinäpä ne vaihtoehdot. Kumpikaan ei houkuttele. Ei varsinkaan sukulaiset. Siskoissa ei ole mitään vikaa, mutta siskojen miehissä kyllä. Veljen porukka taas on sellainen, että en oikein osaa ajatellakaan olevani tervetullut. Jos joisin , niin varmaan viettäisin jouluaaton baarissa ja vetäisin pääni täyteen, eksyisin jonnekin tallille moottoripyösäporukoiden kanssa... Mutta se ei nyt taida olla vaihtoehto.

Ystäväni suunnittelee lapsen hankkimista keinohedelmöityksellä. Kun ei ole miestä kuvioissa, niin se on hänelle ainoa vaihtoehto. Syyksi hän sanoi sen, että hän haluaa jakaa omaa rakkauttaan ja saada lapsen ehdotonta rakkautta osakseen. Niimpä. Tuo keskustelu pani itsenikin miettimään asioita. Ehkä haluttomuuteni lapsien suhteen johtuukin kyvyttömyydestä rakastaa ja olla rakastettu? Korjaisiko lapsi asian? Tähän asti olen nähnyt lapsen vain ja ainoastaan hyvään parisuhteeseen kuuluvana elementtinä. Mutta voisiko lapsi ehkä sittenkin tuoda elämääni jotain, mitä siitä puuttuu?

Tosiasia on se, että elämäni suunta ja tarkoitus on totaalisen hukassa. Mietin syytä siihen, miksi en juo, eikä minulla ole siihen yhtään hyvää syytä. Ihan samahan se olisi juoda vaikka itsensä hengiltä. Mitä väliä? Paitsi ettei nyt juuri huvita. Mutta entä jos jossain vaiheessa huvittaa? Ankkureita elämään ei juuri ole. Muutama ihminen saattaisi vähän surra poistumistani, mutta ei kovin moni. Vertaan omaa tilannettani hoitokodissa asuvaan tätiini. Hänellä sentään on yksi poika ja yksi lapsenlapsi. Hyvähän ystävilläni on väittää, että onhan minulla sisarusten lapset... Niin on tädillänikin, mutta me kaikki olemme aika kaukana. Ja mitäpä ne, joilla on oma perhe, tädistään välittäisivät.

Alamaissa? Kyllä.

Loppuun vielä linkki sarjissuosikkiini "Mustaan hevoseen": Sarjis

5 kommenttia:

  1. Rakastettu, rakastava. Vaikeita asioita kaikki rakkauteen liittyvä. Poistaisiko parisuhde ongelmasi, tai lapsi sitä en osaa sanoa, sillä sen voit tietää vain itse. Kuitenkin haluaisin muistuttaa lähimmäisen rakkaudesta, jota sinulla on. Sekin on rakkauden muoto, joka on nyt jäänyt tässä myllerryksessäsi pois. Vastaukset tulevat aina vastaan jossakin välissä. Malttia on helppo toivottaa mutta kokemuksesta tiedän, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Rakkaudellakin.

    VastaaPoista
  2. Sanotaan, etteipä se parisuhde sinällään mitään korjaisi. Tai siis en usko, että sellaista ihmistä löytyisi, jonka kanssa se korjaantuisi. Lapsen suhteen taas, minusta olisi epäoikeudenmukaista lastakohtaan, kun olen varmaankin ihan yhtä kyvytön osoittamaan rakkautta, kuin oma äitini.

    Lähimmäisen rakkaus taas... no paras ystävä ei kahteen viikkoon vastannut puhelimeen, joten lähetään siitä. Ei sekään kauheasti itsetuntoa nosta. Vähitellen alan kypsyä tähän alamaissa tarpomiseen. Töihin kävellessä saattaa alkaa itkettämään, välistä suhtaudun kaikkeen vihamielisesti eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Vituttaa yrittää nähdä asoissa positiivisia puolia. Mutta kaippa tämä on vain vaihe, jonka yli pitää tarpoa.

    VastaaPoista
  3. Komppaan täysin tätä postaustasi. Monille on vaikea käsite se, että meitä totaalisen yksinäisiäkin on tässä maailmassa olemassa; olen itse viettänyt monet joulut jo yksin -- ainoat ihmiskontaktini ovat periaatteessa työkaverit, sekä pari tyttökaveriani joiden kanssa yritän keksiä tapaamisia edes kerran, pari kuussa. Sukulaisiin ei ole mitään yhteyksiä enää, perheestä puolet kuolleet ja loput toinen puoli myös kontaktia tyyliin 3-4 kertaa vuodessa puhelimitse.

    Lähimmäisenrakkaus ? Tuleehan siitä hyvä mieli jos vaikka salilla joku alkaa juttelemaan...tai kaupan kassalle sattuu ystävällisen hymyn antava ihminen. Fakta on kuitenkin se, että aivan yksin olen ja yksin tulen kuolemaankin -- tätä en sano maalaillakseni piruja seinille tai ollakseni über-negatiivinen, mutta jos nelikymppisenä olet ollut sinkkuna yli vuosikymmenen ja perhettä ei ole siunaantunut, niin aika epätodennäköistä se tässä vaiheessa alkaa olemaan.

    Minulle henkireikä ja "masennuslääke" on urheilu, jota onnekseni olen taas herännyt harrastamaan. Toinen asia on musiikki..harvakseltaan live-keikoilla käyn noiden parin mainitsemani ystäväni kanssa. Kuten sinä, en itsekään enää juo -- ja joskus on samat mietteet siitä, että miksen joisi ? Tähän asti kuitenkin koko juomatouhu on vielä tuntunut niin vastenmieliseltä etten koe sen ratkaisevan mitään...uskon että vaikka masentuneisuuteen olen raittiinakin taipuvainen, niin jos joisin niin olisin kenties jo kaulakiikussa.

    Heh, taisin tehdä kaappauksen blogiisi...mutta tämä kuulosti niin "omalta" kirjoitukselta että oli pakko kommentoida ja avautua. Tsemppiä sinulle ja jos yhtään lohduttaa, niin täällä on joku muukin joka viettää jouluna vain tavallista pidempää viikonloppua.

    VastaaPoista
  4. Ainakaan ei tarvi miettiä, että lukeekohan tätä kukaan, kun tulee kommentteja :) Mutta itse tiedän kyllä olevani onnekas, kun minulla on kuitenkin ihan OK välit sisaruksiin ja sisarusten lapsiin ja onhan noita ystäviäkin jokunen. Mutta kun luonne on sellainen, että jossain vaiheessa ei vain sitten viitsi tuputtaa kaveruutta, jos itse on aina se, joka ottaa yhteyttä.

    Mutta ahdistuksen suhteen on pieni korjausliike tehty. Vaikka en enää juokkaan, niin kaaosta hoidan silti kaaoksella. Pistin tänään menemään työhakemuksen, joka voi muuttaa elämäni aika totaalisesti :)

    VastaaPoista
  5. Yksinäisyys. Kyllä siitä voi kärsiä parisuhteessakin yhtälailla. Ei vaimoni jaa samoja mielenkiinnon kohteita, kuten musiikki tai valokuvaus. Mekin vietämme kaiken aikamme kahdestaan, joten yksinäisyyttä voi kärsiä ihan parinakin. Minulla on toki AA jossa on se minun porukkani, muttei heihinkään tule yhteyksiä pidettyä muuta kuin kerran viikossa kun palaverin muodossa tavataan.

    Molemmilla meillä on toki työyhteisömme, jossa näemme muita ihmisiä päivittäin, mutta ei sieltä ole meille ystäviä siunaantunut. Kaikki joulut tämä yhteisen 17 vuode parisuhteen aikaan on kaksistaan vietetty. Joulukorttejakaan ei luukusta tipahtele, eikä niitä myöskään lähetetä, kun ei ole ketään kelle lähettää.

    Joskus sitä on niin masentunut kaikesta yksinäisyydestä että sieluun sattuu. Jos ajattelee että tässä menettäisi vaimonsa vaikka kuoleman vuoksi, niin mitä enää olisi jäljellä? Paluu juomakenttien juoksuhautoihin olisi aika lähellä.

    Eli yksinäisyydestä voi kärsiä parinakin.

    VastaaPoista