Valaistusta

Äidin kuolemasta huolimatta tammikuu meni tavallaan oikein mukavasti. Tipaton tammikuu toimi kohdallani hyvin. Niinkuin tipaton lokakuukin. Nyt sitten kahden helmikuun läträysviikonlopun jälkeen on miettimisen paikka. Miksi ihmeessä teen tätä itselleni? Elämä on niin paljon parempaa ilman viinaa. Tipattoman kuukauden aikana minun ei "tarvitse" ajatella alkoholia. Eilen ja tänään olen myös tajunnut sen, että puhe siitä, että joku viini tai viski on hyvää, on ihan paskaa. Ei ole. Toki alkoholi joskus korostaa hyvien ruokien makua, mutta ilmankin kyllä pärjää ja rokajuomana vesi on kyllä ihan hyvä.

Lisäksi minulla on kohmelossa vielä erityinen lisäpiikki, joka tekee muutenkin inhottavasta kokemuksesta pahemman. Se muistuttaa exästä ja yhdessäolosta hänen kanssaan. Tupla-ahdistus siis. Vähitellen tässä on alkanut avautumaan karu totuus siitä, että exän kanssa ryypätty viina on vahingoittanut minua pysyvästi. Muisti menee helposti ja kohtuudessa pysyminen on melkein mahdotonta, kun on oppinut kiskomaan viinaa kaksin käsin. Ja minä en edes pitä humalasta. Tässä alkaa vähitellen loppua syyt, miksi joisin. Ainoa asia on se, että viihdyn baareissa, joskin sekin on alkanut väistyä. Alkaa tuntua siltä, että tämän ikäinen nainen teinibaarissa on aika säälittävä. Baarissa tapaamani mieskandidaatit ovat kaikkea muuta, kuin sellaisia, joiden kanssa haluaisin olla. Musiikkia voi kuunnella ja keikoilla käydä selvinpäinkin. Asia joka ei onneksi ole koskaan ollut ongelma.

Parisen vuotta olen alkoholitonta elämäntapaa miettinyt ja ehkä nyt on aika ottaa ratkaiseva askel. Jos nyt viimeinkin ois sisäistäny sen faktan, että alkoholiin ja baari-iltoihin liittyvät odotukset on aina kovemmat, kuin mitä sitten on se todellisuus. Useimmin mulla on ollut hauskunta baarissakin ihan selvinpäin.

Mikä sitten herätti? Lauantai aamuna heräsin jonkun nuoren kollin vierestä, eikä mitään käsitystä siitä, mistä sen oikeen on mukaansa raahannut. Pöljyyksissä piti vielä jatkaa pojan kanssa toinen päivä samaa rataa, niin nyt on melkoinen vapina päällä. Onko se nelikymppisen naisen elämää kysympähän vaan? Tai ainakaan sellaisen nelikymppisen naisen, jollainen itse haluan olla. Nytkin ryypätyllä rahalla olisin saanut ihan mukavan henkisenkehityksen viikonloppukurssin ja taatusti olisi sunnuntai-iltana mukavapi ja rentoutuneempi fiilis, kuin nyt.

Ehkä pitäisi tajuta, että jos haluaa tietynlaista elämää, niin paras tapa olisi alkaa elämään sellaista elämää. Mun ei tarvi elää sellaista puolinaista paskaelämää, johon opin exän kanssa. Minun pitää elää omien valintojeni ja arvojeni mukaista elämää. Ja alkomahooli ei sovi sen kanssa yhteen.