Turvattomuutta

Tässä pari päivää sittenkotonani tuli käymään henkilö, jonka oli tarkoitus esitellä remontti suunnitelmaa (kyllä, olen ajatellut ensi kesänä teettää vähän jatkoa viime kesän rempalle). Ensimmäinen asia, jonka tyypissä huomasin oli vanhan viinan (tai oikeastaan aika tuoreen) löyhkä. Ajankohta oli iltapäivä. Kyllähän tyyppi osasi asiansa ja esitteli systeemit, mutta minä en voinut oikein keskittyä muuhun, kuin siihen, että tyypillä oli tainnut joko edellisilta venähtää tosi pitkäksi tai lounas oli ollut kosteahko. Lisäksi huomasin tarkkailevani toisen käytöstä miettien, kuinka humalassa hän oli. Ja olihan niitä selviä humalaisen elkeitä, kun osasi katsoa, Tarjouksen saatuani totesin miettiväni asiaa ja tyyppi suori matkoihinsa.

Tapaus kuohautti jonkin verran. Ensimmäinen ajatus oli inho. Toinen, joka tuli myöhemmin oli se, että enkai minäkin ole joskus ollut töissä noin haisevana. Toisaalta minä nyt en koskaan toisten koteihin työssäni työntynyt. Mutta itseinhokin nosti päätään.

Mietin, että mikä siinä nyt niin tavatonta oli, oliko se nuo omat kokemukset kohmeloisista työpäivistä, vai omat epämiellyttävät kokemukset toisista kännisistä ihmisistä kotona. Minulla ei ole mitään ongelmaa tavata humalaisia ihmisiä esim. baarissa, eikä sittenkään, vaikka joku hyvä kaveri tulisi parin oluen jälkeen kylään, mutta... Vieras ihminen, viinalta haissen tulee minun kotiini... Vieläkin inhottaa :( Luulen, että oleellisinta asiassa oli se, että viinan haju, vieraassa miehessä, kun itse on selvinpäin, on se avain juttu tässä. Viinalta haiseviin miehiin kotonani, kun on liittynyt se turvattomuusefekti. Ei tosin aina. Pikkutyttönä ollessani isä joi harvoin ja jos meillä kotona joku otti alkoholia, sitä otettiin kohtuudella ja kaikki olivat iloisia. Exä ykkönen taas ei kotona yksin juonut ja jos oli ollut juomassa kavereiden kanssa oli yleensä kotona sitten hyvinkin kiltti. Mutta se saamarin yksi sankari, joka muutenkin on elämääni turmellut, niin on tuon turvattomuuden tunteen minuunkin iskostanut.

Toisaalta taas tuli mieleen, että ehkä kyse ei olekaan vain minusta. Eiköhän tuo nyt nykyaikana ole jo aika törkeää käytöstä tulla myyntimiehenä ja suunnittelijana toisen kotiin siinä kunnossa. Ehkä joskus 70-80-luvulla oli toisin. Kuten sanottuna, YÄK. Jos kilpailijan edustaja on selvinpäin, niin taitaa saada tilauksen, vaikka tarjous olisikin vähän korkeampi.

(ko. tyypin käytös oli muutenkin minusta tökeröä, kyseli ensin puhelimessa ja sitten vielä tullessaan, että onhan isäntä varmasti paikalla... mikä v***n isäntä? Kun en tarvinnut isäntää remonttiin aikaisemminkaan, kun sitä itte tein, niin en sitä nyt teetettävän rempan takia ala hommaamaan. Ehkä mie osaan ihan itte päättää millaset kaapinovet haluan ja tehä tilauksen...)

Kipuilua ja parempaa

Muutama päivä on ollut yhtä h***tä. Joka paikkaan sattuu. Fibro jyllää elimistössä ja tiukka linja lääkkeisiin alkaa löystyä. Ehkä vielä menen joku päivä hakemaan reseptiä. Mutta en vielä.

Kiintoisaa on, että tällä kertaa tauti toi ensin unet exästä. Unet, joissa hän jatkuvasti tuli jossain vastaan, enkä saanut kavereilta tukea välttelemisessä. Sitten tulivat menetys unet. Yöllä heräsin ja tajusin karottaneeni jonkun todella tärkeän ja sitten etsin sitä ympäri kämppää löytämättä. Tuntuu, että joku on käynyt luvatta asunnossani ja vienyt sen. Lopulta, kun herään kunnolla, tajuan ettei minulla sitä etsimääni tavaraa ole koskaan ollutkaan.

Menettämisen pelko ja luottamuksen puute. Siinäpä ne avain asiat elämässäni tai itseasiassa avain ongelmani. Kumpanenkaan ei liene kovin hämmästyttävä juttu, jos asiaa tarkemmin ajattelee. Useammankin kerran elämässäni olen joutunut jättämään hyvin paljon taakseni ja siirtymään uuteen. Ja kodin suhteen... no äidin ja isän kanssa asuessa saatoin luottaa, että kotona oli kaikki kunnossa, kun tulin takaisin. Exä nro 1 nyt ei paljoa ikäviä ylläreitä järjestänyt, mutta joitain kuitenkin. Exä nro 2 kanssa taas mihinkään ei voinut luottaa. Kerran kotiin tullessa oli kirjoja revitty. Toisen kerran minun tärkeät paperit leviteltu pitkin lattioita ja kolmannella kerralla kukat hävitetty.

Mulla on nyt oikeestaan kaikkea, mitä toivoa sopii. Elämä on mallillaan, kiva työ, kaunis koti, eikä rahastakaan tee tiukkaa. Aika usein mietin, että voiko tämä olla tottakaan. Totta kai sitä voisi olla hoikempi tai ainakin osata syödä terveellisemmpin, mutta toistaiseksi sillä saralla riittää se viinan juonnin lopettaminen ja säännöllinen liikunta.

Viinan poisjättäminen on ollut hyvä valinta, vaikka eipä tässä reilun kuukauden jälkeen vielä kovin passaa leuhottaa. Oon paljon miettiny mm. sitä, kuinka fibro vaikuttaa pahimmillaan ollessa muistiin ja keskittymiseen ja kuinka epätodellisen tunteen se saa aikaan, Maanantainakin, jos en olisi varmasti tiennyt olisin saattanut kuvitella, että olen kännissä tai ainakin pahassa kohmelossa. Yhtään enempää ei tee mieli aivojaan enää marinoida.

Olen miettinyt tuota omaa suhdettani alkoholiin. Olen etsiskellyt aiheesta tietoa ja pohtinut, että olenko alkoholisti. Sanoisin, että en siinä mielessä, etten ole ollut aineesta riippuvainen. Mutta entisen menon jatkaminen olisi siihen todennäköisesti johtanut. Henkisellä ja emotionaalisella tasolla taas alkoholi assosioituu hyvin negatiivisiin asioihin. Pidän sitä vastenmielisenä ja sen käyttö on siinä mielessä ollut minulle ongelmallista. Se on vaivannut mieltäni ihan liikaa.

Viimeisen kuukauden ajan olen asiaa vatvonut ja siitä puhunut ja nyt olen alkanut saada siitä tarpeekseni. En enää halua edes miettiä sitä. Ja mitä vähemmän puhun siitä, sen parempi. Toistaiseksi kuitenkin asiaa tulee vielä vatvottua ja varmaan ainakin tiettyjen ihmisen kanssa aika paljonkin.

Kahden päivän kärvistelystä huolimatta elämä tuntuu hyvältä. Lisäksi näyttää tarjoutuneen vallan yllättävä mahdollisuus elämässä. Meinasin ensin sanoa sille ei, mutta mitä enemmän asiaa olen miettinyt, niin sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Haaste, mikä haaste, mutta ehkä se myös tuo jotain positiivista elämään. Eihän sitä tiedä, jos ei kokeile :)

Outo elämäntilanne

Olen lomaillut tämän viikon. Alkuviikosta kävin reissusta ja löysin taas yhden "uuden-vanhan" puolen itsestäni. Kiertelin yhden koko päivän vieraan kaupungin taidenäyttelyitä ja nautin täysin siemauksin. Näin hyviä ystäviä ja puhuin. Kerroin juomattomuudesta ja siitä miltä äidin kuolema on tuntunut. Kuulin hyviä ja huonoja kuulumisia. Onneksi pääasiassa hyviä tai ainakin toiveikkaita. Istuin kahviloissa ja katselin ihmisiä. Olin käsittämättömän kiitollinen siitä, että pääsin eroon exästäni. Ei enää lomalle lähtiessä aamukaljaa rautatieasemalla, kaupungista näkee muutakin, kuin kapakat. On aikaa, on aikaa ihan vain olla. Kukaan ei vaadi mitään. Voi istua puoli tuntia videoinstallaation keskellä imemässä ääniä, värejä ja muotoja itseensä. Voi istua juomassa hiljalleen jäähtyvää teetä ja kuunnella naapuripöydän keskustelua puolella korvalla. Tulla ja mennä, miten huvittaa.

Vastapainona alkulomalle on ollut perunkirjoitus ja äidin asunnon siivoilua ja vähittäistä tyhjennystä. Pikku hiljaa toimiminen auttaa asiassa eteenpäin. Mitenkään hirmuharppauksin tässä ei voi edetä. Jotain kuitenkin. Itse asioiden hoitaminen meni kivuttomasti ja sujuvasti. Mikäs siinä, kun kaikki on valmisteltu. Samassa ohessa selviteltiin vielä jo käytännössä selvitettyjä isän perintöön liittyviä asioita. Siis sen omaisuuden jakamista. Nyt elän siis oudossa tilanteessa, jossa minulla on ihan mukavasti raha-asiat.

Juomattomuus on nyt hyvä asia. Se ettei exä ole kuvioissa vielä parempi. En uskalla edes ajatella, kuinka nopsaan nuokin rahat menisivät kurkusta alas ja tulisivat haaskattua joihinkin tyhmiin ideoihin. Toki saan niitä tyhmiä ideoita ihan itseksenikin, mutta minulla nyt kuitenkin on niissä jokin tolkku aina mukana.

Minusta tuntuu, että olen löytämässä itseäni. Liikuntakin on alkanut luistaa, mutta ruokavalio ei. Syömisistä en jaksa stressata. Huolehdin ulkonäöstäni, mutta se ei silti ole kovin tärkeää. Tai siis on tärkeää, että näytän omasta mielestäni kivalta. Sillä ei ole väliä, että minut näkevät ihmiset näkevät vain tavattoman lihavan naisen. Mitä sitten? Heidän häpeänsä. Toisekseen en haluaisikaan elämääni nyt mitään miehen puolta venettä keikuttamaan. Elämä on yksin kivaa ja kun olen nyt vähitellen saamassa jotain tasapainoa elämään, niin kiitos ei sen sotkijoille.

Tasapaino tuntuu hassulta, mutta mukavalta :)

Mukavuutta

Tännään(kin) on hyvä päivä. Töissä sain aikaiseksi enemmän, kuin olin odottanut ja nyt nautiskelen kuntosalin jälkeisestä olosta maha täynnä mozzarellasalaattia. Taitaapa olla niin, että paras tapa olla tyytyväinen on unohtaa tyytymättömyys.

Päivän bonus oli sokkotreffit (jep luitte oikein). Olin jo unohtanut erään laittamani treffi-ilmon ja siihen sitten vastasi minua 6 vuotta vanhempi mies. Ei mikään hevari, vaan aito ulkoilmaihminen. Metsäalalla vielä töissäkin (perhetaustan takia tämä asia vetoaa minuun). Mukava, vähän ujon oloinen mies. Mukava jutella. En tiedä (enkä jaksa uskoa) että tapaamisesta mitään muuta seuraisikaan, mutta tajusin, että sellaisen ihmisen kanssa voisin hyvin jakaa elämäni. Siis jos joskus vielä jonkun kanssa johonkin alkaisin. Aika näyttää.

Alkoholin suhteen on tullut myös oivalluksia. Yksi iso oivallus tuli, kun mietin sitä päättynyttä ystävyyssuhdettani. Tajusin, että alkoholi on minulle paljolti samanlainen "kaveri". Vaikuttaa mukavalta, houkuttelee bilettämään, mutta nöyryyttää heti kun saa tilaisuuden. Lupaa enemmän, kuin pitää ja vaatii paljon. Jos (KUN) haluan karsia negatiivisia energioita elämästäni, niin eiköhän tämä ole hyvä tapa aloittaa.

Vuosipäivä(kin)

Hittolainen. Älyttömän mukavan viikonlopun jälkeen tajusin, että tänään on 2 vuotta siitä, kun katosin kaninkoloon. Tästä eteenpäin viikko on minun piina viikkoni. Elämäni pahin viikko alkoi aika lailla tasan kaksi vuotta sitten. Tasan 2 vuotta sitten noin kahdeksan, puoli yhdeksän aikaan (näihin aikoihin siis) illalla sammuin. Herätessäni olin helvetissä. Hyvä puoli siinä oli se, että pääsin exästä eroon. Pöljyyttäni menin lukemaan sen aikaisia kirjoituksia (TYHYMÄ!!!). Ihan pikkasen ahistaa. Toisaalta tekee hyvääkin. Se on kuitenkin mennyttä ja selvisin siitä ja vielä kuta kuinkin ehjänä. Sielulta arpisena, mutta kuitenkin. Lisäksi lukeminen antaa pontta raittiudelle.

Voimaunia ja hyvää elämää

Perjantai oli jännä päivä. Ensimmäinen nyt vähään aikaan, kun tiesin, että EN ole lähdössä illalla baariin. Töissä väsytti iltapäivällä (kuten aina), mutta kotiin päästyäni olo oli jännän levollinen. Touhuilin siinä mitä touhuilin. Laitoin hyvää ruokaa ja istuksin telkun ääressä. Nukkumaan menin kymmenen tienoissa ajatellen, että "normaalisti" olisin menossa baariin.

Nukutti hyvin ja vaikka kävin kuuden tienoilla hereillä, niin nukahdin uudelleen ja nukuin yhdeksään. Aamulla en heti muistanut näkemiäni unia, mutta kun myöhemmin viesteilin kaverini kanssa, muistui mieleen ensin toinen ja sitten toinen uni. Ensimmäisessä unessa minua vokotteli miljonääri. Mies vonkasi kovasti ja sanoi antavansa minulle, mitä ikinä haluan. Sanoin, että minulla on jo kaikki mitä haluan. Mies vänkäsi vastaan. Totesin, että tottakai on asioita, joita suunnittelen ja joista haaveilen, mutta ne eivät ole sellaisia, joita saisin HÄNEN rahoillaan. Hänen mielestään kaikki ihmiset olivat ostettavissa. Itsekin oikein hämmästyin, kun totesin, että minä en ole.

Toinen uni lienee tyypillinen ihmisille, jotka lopettavat juomisen. Hassua tässä on se, että tällaisia unia en ole koskaan nähnyt noiden tipattomien kuukausien aikana ja nyt uni tuli vajaa viikko päätöksestä. Unessa olin jossain ravintolan tai juhlapaikan takatilassa. Siellä minulla maistatettiin viinejä. Olin juonut vähän kahdesta lasista, kun tajusin mitä olin tekemässä ja syljin juomaa pois suustani.

Olen tällä viikolla lukenut Maija Asunta-Johnstonin kirjaa "Onnellisen naisen vuosi". Kirja kertoo (omasta mielestäni) yhdenlaisesta elämänmuutoksesta ja itsensä hyväksymisestä ja itsetutkiskelusta. Monet kirjassa esitetyt ajatukset tuntuvat tutuilta, vaikka kirjan päähenkilön ja itseni välissä onkin selvästi sukupolvien välinen ero. Hyvän elämän perusperiaatteet ovat kuitenkin samat. Itsensä hyväksyminen ja jotain mielekästä tekemistä.

En toki ole likikään niin lähellä itseni hyväksymistä, kuin kirjan Maija. Mutta sen olen jo tajunnut, että elämä on kurjaa, jos sitä elää jatkuvan kalvavan tyytymättömyyden tilassa. Eron jälkeistä euforiaa en tavoittele, mutta onneksi sekin aina välillä tuikkaa mieleen.

Viikonlopun saldo on se, että olen levännyt hyvin. Asunto hohtaa puhtauttaan, olen viettänyt aikaa hyvän ystävänmi kanssa suunnitellen kesän elelänmatkaa. Kokkaillut paistaen muikkua ja tehden peruna-juuressosetta. Tämän aamun aloitin kuntoilemalla. Sali seitsemältä aamulla oli mukavan rauhallinen ja sieltä kotiutuessa sai nauttia kauniista talviaamusta ja kotona pääsi aamusaunaan ja sieltä vielä peiton alle. Iltapäivällä on luvassa vielä elokuva ystävän kanssa ja ehkä pieni lenkki ja jos sitten jotain leipasisi, niin olisi ensi viikolla kummipojalle tarjottavaa, kun tulee kylään.

Kaikkinensa on syytä olla tyytyväinen. Sitä "elämäni rakkautta" en kohdannut, mutta eipä sitä ole tuolla kapakoissakaan vastaan tullut ja toisekseen elämä tuntuu nyt niin mukavalta, että miksi tähän pitäisi vielä alkaa toista kumppaniksi sovittamaan. Varsinkin kun on hyviä ystäviä, joiden kanssa jakaa ne tärkeimmät asiat.

Miksi aina minä?

Mistähän se johtuu, että kaiken maailman ihmiset aina päättävät minun olevan se täydellinen enkeli, joka heidän elämänsä pelastaa. Arvatkaapa vain jäikö se viime viikonlopun nuoren miehen yhteyden pito siihen? No EI!! Kysympähän vaan missä ovat vanhanaikaiset yhdenyönjutut, joissa toisesta ei tarvitse edes nimeä tietää tai edes ne "kolmen päivän säännöt", eli että ihan heti ei viesteillä?

Tämä nuori sankari on siis päättänyt, että minä olen hänen elämänsä nainen. Exä on kuulema erotessa sanonut, ettei poika kelpaa kellekään (blondi, pitkät hiukset, nätit kasvot... ei kelpaisi????). Ja sitten kun minä humalaspäissäni sen olen pizzeriasta kotiin raahannut, niin ihastua pätkähti heti. Erehdyin sanomaan, että voidaan olla kavereita. Yksikään kavereistani ei laittele viestejä niin usein, kuin tämä, ei ainakaan, jos ei ole asiaa. Minullahan on (kiitos oman exäni) paha tekstiviesti allergia. Edelleen säpsähdän inhosta aina, kun puhelin kilahtaa. Elikkä jos vielä maanantaina ajattelin, että voisihan sitä kahvilla käydä, niin nyt olen ihan toista mieltä. Parempi, kun en kuulisi koko jätkästä mitään, ikinä! Olkoon kuinka blondi tahansa.

Eräs henkisen kehityksen ohjaaja selitti tätä asiaa niin, että joillain ihmisillä (esim. minulla) on auttajan leima. Ihmiset tulevat mielellään hakemaan apua ja luottavat enemmän, kuin muihin. Ihmetellä sopii, että miksi. Eksä haukkui itsekkääksi ihmiseksi, mutta ilmeisesti oisi vielä vähän opeteltavaa tässä asiassa. Kun nytkin ihan nätisti kirjoitn pojan ihastumisvuodatukseen vastauksen, jossa selitin olevani ihan liian vanha ja kyyninen hänelle ja että jokaisen tulee kulkea omia polkujaan jne. ja että kyllä hänkin sen oikean vielä löytää.

Ompahan yksi syy lisää pysyä täysraittiina, ei niin helposti kohtaa tuollaisia ihmisiä.