torstai 14. toukokuuta 2015

Kiitollisuus

Tämä talvi ja kevät ovat olleet vaikeaa aikaa. En tiedä miksi... olen välillä ollut ihan äärimmäisen masentunut ja välillä vähemmän masentunut. Nyt pahin tuntuu kuitenkin olevan takana.

Siedän huonosti tasaista elämää (tästähän on ollut puhetta...). Huono tavallisen arjen sieto johtunee siitä vuoristorataelämästä, jota joskus olen viettänyt. Kun aikanaan tuli kotiin, eikä tiennyt mikä siellä odottaa (ruusukimppu, vai nyrkki nenuun), niin onhan se tavallaan aika tylsää, että nyt viikon reissun jälkeen kotona odottaa tiskipöydälle unohtunut kahvikuppi. Hyvässä tai pahassa kukaan ei odota, eikä ketään oikeastaan kiinnostakaan missä olen ollut ja mitä tehnyt.

Hirvittävä elämänvaihe taustalla saa tavallisen arjen tuntumaan... no tavalliselta arjelta. Erästä muinoista baarituttua lainatakseni "ihan mitä vaan, kunhan ei keskiluokkaista hevonpaskaa" ja mitä elämäni nyt on? Keskiluokkaista hevonpaskaa... Hieno asunto, keskivero auto, hyvä työ, jonkinlainen asema, rahaa tuhlattavaksi. Jep, aika keskiluokkaista.

Mutta siis se kiitollisuus... Ihan viime päivinä lähipiirissä on ollut vastoinkäymisiä, erään ystävän mies vokottelee hänen kavereitaan, toisen mies ei hyväksy tulossaolevaa lasta ja osoittaa sen, kolmas on sairastunut vakavasti. Kevyemmällä tasolla aika moni valittaa kumppaniensa välinpitämättömyyttä, ympäri kämppää leviteltyjä vaatteita tai heikohkoa rahatilannetta. Kaikissa näissä asioissa olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Itseellisen naisen itsenäinen elämä. Ei muita huolehdittavana, kohtuullisen hyvä terveys, erinomaisessa kunnossa olevat raha-asiat. Bonuksena haastava, mutta ajoittain yllättävälläkin tavalla käsittämättömän palkitseva päivätyö, antoisa vapaaehtoistyö, ystävät, jotka välillä aiheittavat hermoromahduksia, mutta ovat silti ystäviä.

Olen siis kiitollinen kaikesta tästä. Miesasioiden suhteen olen lakannut välittämästä ja odottamasta asioita ja huomannut, että ympärillänihän on varsin mukavia miehiä. Jos en välitä siitä, mitä muut sanovat, niin nuo ihmissuhteet ovat varsin antoisia. Miksi stressaisin toisen sitoutumiskyvyttömyydestä, kun en nyt varsinaisesti itsekään jaksa ajatella yhteistä elämää?

Pientä muutosta on silti ilmassa. Asuntokaupat jäivät... tämä aika ja tällainen asunto. Mitäpä tuosta. Levittelen taas tavarani ja asetun arkeen, kun ei tarvitse miettiä tulossaolevia näyttöjä. Työrintamalla laitoin työhakemuksen.. kun asunto ei ole mennyt, niin työpaikka on tutusta kaupungista. Yhtään aliarvioimatta omaa osaamistani ja ammatillista tasoani, tuo paikka olisi aikamoinen harppaus. Asema ja vastuu tehtävässä olisivat ihan omaa luokkaansa, samalla se ei kuitenkaan olisi ns. liian näkyvä oman alani ulkopuolella. Mutta katsotaan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti