Kipuilua ja parempaa

Muutama päivä on ollut yhtä h***tä. Joka paikkaan sattuu. Fibro jyllää elimistössä ja tiukka linja lääkkeisiin alkaa löystyä. Ehkä vielä menen joku päivä hakemaan reseptiä. Mutta en vielä.

Kiintoisaa on, että tällä kertaa tauti toi ensin unet exästä. Unet, joissa hän jatkuvasti tuli jossain vastaan, enkä saanut kavereilta tukea välttelemisessä. Sitten tulivat menetys unet. Yöllä heräsin ja tajusin karottaneeni jonkun todella tärkeän ja sitten etsin sitä ympäri kämppää löytämättä. Tuntuu, että joku on käynyt luvatta asunnossani ja vienyt sen. Lopulta, kun herään kunnolla, tajuan ettei minulla sitä etsimääni tavaraa ole koskaan ollutkaan.

Menettämisen pelko ja luottamuksen puute. Siinäpä ne avain asiat elämässäni tai itseasiassa avain ongelmani. Kumpanenkaan ei liene kovin hämmästyttävä juttu, jos asiaa tarkemmin ajattelee. Useammankin kerran elämässäni olen joutunut jättämään hyvin paljon taakseni ja siirtymään uuteen. Ja kodin suhteen... no äidin ja isän kanssa asuessa saatoin luottaa, että kotona oli kaikki kunnossa, kun tulin takaisin. Exä nro 1 nyt ei paljoa ikäviä ylläreitä järjestänyt, mutta joitain kuitenkin. Exä nro 2 kanssa taas mihinkään ei voinut luottaa. Kerran kotiin tullessa oli kirjoja revitty. Toisen kerran minun tärkeät paperit leviteltu pitkin lattioita ja kolmannella kerralla kukat hävitetty.

Mulla on nyt oikeestaan kaikkea, mitä toivoa sopii. Elämä on mallillaan, kiva työ, kaunis koti, eikä rahastakaan tee tiukkaa. Aika usein mietin, että voiko tämä olla tottakaan. Totta kai sitä voisi olla hoikempi tai ainakin osata syödä terveellisemmpin, mutta toistaiseksi sillä saralla riittää se viinan juonnin lopettaminen ja säännöllinen liikunta.

Viinan poisjättäminen on ollut hyvä valinta, vaikka eipä tässä reilun kuukauden jälkeen vielä kovin passaa leuhottaa. Oon paljon miettiny mm. sitä, kuinka fibro vaikuttaa pahimmillaan ollessa muistiin ja keskittymiseen ja kuinka epätodellisen tunteen se saa aikaan, Maanantainakin, jos en olisi varmasti tiennyt olisin saattanut kuvitella, että olen kännissä tai ainakin pahassa kohmelossa. Yhtään enempää ei tee mieli aivojaan enää marinoida.

Olen miettinyt tuota omaa suhdettani alkoholiin. Olen etsiskellyt aiheesta tietoa ja pohtinut, että olenko alkoholisti. Sanoisin, että en siinä mielessä, etten ole ollut aineesta riippuvainen. Mutta entisen menon jatkaminen olisi siihen todennäköisesti johtanut. Henkisellä ja emotionaalisella tasolla taas alkoholi assosioituu hyvin negatiivisiin asioihin. Pidän sitä vastenmielisenä ja sen käyttö on siinä mielessä ollut minulle ongelmallista. Se on vaivannut mieltäni ihan liikaa.

Viimeisen kuukauden ajan olen asiaa vatvonut ja siitä puhunut ja nyt olen alkanut saada siitä tarpeekseni. En enää halua edes miettiä sitä. Ja mitä vähemmän puhun siitä, sen parempi. Toistaiseksi kuitenkin asiaa tulee vielä vatvottua ja varmaan ainakin tiettyjen ihmisen kanssa aika paljonkin.

Kahden päivän kärvistelystä huolimatta elämä tuntuu hyvältä. Lisäksi näyttää tarjoutuneen vallan yllättävä mahdollisuus elämässä. Meinasin ensin sanoa sille ei, mutta mitä enemmän asiaa olen miettinyt, niin sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Haaste, mikä haaste, mutta ehkä se myös tuo jotain positiivista elämään. Eihän sitä tiedä, jos ei kokeile :)