Asioiden työstäminen, sairastelu ja matkustaminen ovat saaneet aikaan pienoisen muutospaineen. Työasioiden kipuilu on mennyt ohi. Taas kerran olen sisäistänyt sen, että kaikkia ei voi miellyttää. Itseasiassa useimpina päivinä ei voioikeastaan minun hommissani miellyttää ketään. Oleellisempaa lienee se, että joinain päivinä työpäivän vaihtuessa iltaan tiedän toimineeni oikein.
Elämässä pääsisi helpommallakin, mutta minusta ei taida sellaiseen olla. Jokin minussa haluaa saada aikaan muutosta asioissa. Vuosia sitten jossain testissä sain tulokseksi sen, että minusta ei ole käsittelemään todella vaikeita asioita. Se on kyllä muuttunut. Ei varmaan olekaan niin vaikeaa asiaa, etteikö se olisi jo tullut vastaan ja ettenkö olisi sitä kyennyt hoitamaan. Sen hyväksyminen, ettei toisen ongelmia voi ratkaista, voi vain olla apuna niiden ratkaisemisessa, on hyvin tärkeää.
Meistä jokainen elää omaa elämäänsä (myös töissä) ja tekee omia valintojaan, toinen voi olla avuksi tai yrittää opastaa oikeaan suuntaan, mutta toisen puoelsta valintoja ei voi tehdä.
maanantai 6. huhtikuuta 2015
perjantai 27. helmikuuta 2015
Ovet avoinna
Olen sarastellut tässä viime aikoina ja nyt, kun olo alkaa vakautumaan on ollut aikaa mietiskellä asioita. Kuten edellä kerroin, niin tutkimusmatka omaan menneisyyteen on ollut avartava. Olen löytänyt sellaisia jollain tapaa aina pohjalla olleita asioita itsestäni, jotka olen syystä tai toisesta kieltänyt.
Vapauden kaipuu on aina ollut läsnä elämässäni. Ehkä silloin aikanaan tein valinnan kotikylän pojan ja ensimmäisen mieheni välillä siksi, että jälkimmäinen vaikutti halukkaammalta jakamaan unelmani matkustamisesta ja maailmalle lähtemisestä. No, myöhemmin tajusin, ettei se ollut hän, eikä kyllä toinenkaan mieheni, joka olisi siihen alkanut. Elämäni eri vaiheissa olen antanut monet pakit ihan mukaville tyypeille, joista olen nähnyt, että he haluavat erilaisia asioita, kuin minä.
Vanhoissa päiväkirjoissa mietin lapsien hankkimista ja sitä, olenko siihen valmis. Jossain vaiheessa ajattelin, että luonnollisesti haluan lapsia, mutta se ajatus katosi jonnekin. Ehkä ensimmäisen miehen ongelmiin, tai siihen, että en itse oikeasti lapsia halunnut. Lapsia tärkeämpää minulle oli oma henkilökohtaine vapaus ja mahdollisuus toteuttaa itseäni. Ja mitenhän siinäkin sitten kävi?
Mutta miten nyt? Olen tehnyt päätöksen, etten enää halua lapsia. Päätös on siinä mielessä pysyvää laatua, että odottelen sterilointiaikaa. Tietenkin (koska elämä on arvaamatonta), pieni mahdollisuus asiaan on olemassa, mutta koska en isommin ole lapsia koskaan halunnut, niin mihimpä se tästä muuttuisi?
Muuttaminen pienempään asuntoon on samalla myös osin luopumista pienestä ajatuksesta siitä, että joku muuttaisi tähän kanssani. Tai että ylipäätään asuisin vielä jonkun toisen kanssa. Suhteita saa olla, saattaa tulla ja jotain onkin, mutta perinteinen parisuhde? No katsotaan. Minulla on taipumus ihastua silmittömästi ja sitten taas palata maanpinnalle ja se varmaan jatkuu tulevaisuudessakin. Ja se tuntuu mukavalta. On hienoa tuntea sellaisia tunteita.
On mukavaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa asioita ja tehdä asioita. On kuitenkin hirmuinen taakka laittaa se kaikki yhden ihmisen harteille. Minulla on hyviä ystäviä jakamassa arjen iloja ja suruja ja halutessani miesten ihailua, saan sitä kyllä. Pari vuotta elämässäni, jos nyt ei tärkeimpänä tavoitteena, niin kuitenkin isona tavoitteena on ollut parisuhde ja olen kyllä oikeasti yrittänyt sellaista etsiä. Muutamista yrityksistä olette täältä saaneet lukeakin... Mutta se ei enää ole tavoite. Jos sattuu kiinnostava ihminen kohdalle, niin tutustun, mutta en enää ajattele jaettua arkea ja asuntolainaa.
Näiden asioiden ajatteleminen on helpottanut kummasti. Ihan kuin olisi taas palaamassa oikeille raiteille.
Miesasioiden suhteen olen muutaman kerran tapaillut yhtä mukavaa kaveria. En ole mitenkään tyypilliseen tapaani ihastunut, mutta meillä on ihan mukavaa. Mies on älykäs ja aika sivistynyt. Tosin tiedän, että kun sitä älytöntä ihastusta ei ole, niin tämä tuskin on loppuelämän romanssi, mutta ompahan jotain tässä hetkessä.
Juuri sitä minä haluan elämässäni muutenkin. Hyviä ja mukavia asioita tässä hetkessä, tässä elämäntilanteessa. Mahdollisuuksia tehdä kiinnostavia juttuja ja tarttua mahdollisuuksiin, ilman että ensin mietin sitä, mitä mieltä joku toinen on asiasta. Jos haluan vaikka lähteä vuodeksi reissaamaan ympäri maailmaa, niin sitten lähden. En halua enää asunnon, ihmissuhteiden tai työn pidätellä minua.
Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja minä olen niille avoinna :)
Vapauden kaipuu on aina ollut läsnä elämässäni. Ehkä silloin aikanaan tein valinnan kotikylän pojan ja ensimmäisen mieheni välillä siksi, että jälkimmäinen vaikutti halukkaammalta jakamaan unelmani matkustamisesta ja maailmalle lähtemisestä. No, myöhemmin tajusin, ettei se ollut hän, eikä kyllä toinenkaan mieheni, joka olisi siihen alkanut. Elämäni eri vaiheissa olen antanut monet pakit ihan mukaville tyypeille, joista olen nähnyt, että he haluavat erilaisia asioita, kuin minä.
Vanhoissa päiväkirjoissa mietin lapsien hankkimista ja sitä, olenko siihen valmis. Jossain vaiheessa ajattelin, että luonnollisesti haluan lapsia, mutta se ajatus katosi jonnekin. Ehkä ensimmäisen miehen ongelmiin, tai siihen, että en itse oikeasti lapsia halunnut. Lapsia tärkeämpää minulle oli oma henkilökohtaine vapaus ja mahdollisuus toteuttaa itseäni. Ja mitenhän siinäkin sitten kävi?
Mutta miten nyt? Olen tehnyt päätöksen, etten enää halua lapsia. Päätös on siinä mielessä pysyvää laatua, että odottelen sterilointiaikaa. Tietenkin (koska elämä on arvaamatonta), pieni mahdollisuus asiaan on olemassa, mutta koska en isommin ole lapsia koskaan halunnut, niin mihimpä se tästä muuttuisi?
Muuttaminen pienempään asuntoon on samalla myös osin luopumista pienestä ajatuksesta siitä, että joku muuttaisi tähän kanssani. Tai että ylipäätään asuisin vielä jonkun toisen kanssa. Suhteita saa olla, saattaa tulla ja jotain onkin, mutta perinteinen parisuhde? No katsotaan. Minulla on taipumus ihastua silmittömästi ja sitten taas palata maanpinnalle ja se varmaan jatkuu tulevaisuudessakin. Ja se tuntuu mukavalta. On hienoa tuntea sellaisia tunteita.
On mukavaa, kun on joku, jonka kanssa jakaa asioita ja tehdä asioita. On kuitenkin hirmuinen taakka laittaa se kaikki yhden ihmisen harteille. Minulla on hyviä ystäviä jakamassa arjen iloja ja suruja ja halutessani miesten ihailua, saan sitä kyllä. Pari vuotta elämässäni, jos nyt ei tärkeimpänä tavoitteena, niin kuitenkin isona tavoitteena on ollut parisuhde ja olen kyllä oikeasti yrittänyt sellaista etsiä. Muutamista yrityksistä olette täältä saaneet lukeakin... Mutta se ei enää ole tavoite. Jos sattuu kiinnostava ihminen kohdalle, niin tutustun, mutta en enää ajattele jaettua arkea ja asuntolainaa.
Näiden asioiden ajatteleminen on helpottanut kummasti. Ihan kuin olisi taas palaamassa oikeille raiteille.
Miesasioiden suhteen olen muutaman kerran tapaillut yhtä mukavaa kaveria. En ole mitenkään tyypilliseen tapaani ihastunut, mutta meillä on ihan mukavaa. Mies on älykäs ja aika sivistynyt. Tosin tiedän, että kun sitä älytöntä ihastusta ei ole, niin tämä tuskin on loppuelämän romanssi, mutta ompahan jotain tässä hetkessä.
Juuri sitä minä haluan elämässäni muutenkin. Hyviä ja mukavia asioita tässä hetkessä, tässä elämäntilanteessa. Mahdollisuuksia tehdä kiinnostavia juttuja ja tarttua mahdollisuuksiin, ilman että ensin mietin sitä, mitä mieltä joku toinen on asiasta. Jos haluan vaikka lähteä vuodeksi reissaamaan ympäri maailmaa, niin sitten lähden. En halua enää asunnon, ihmissuhteiden tai työn pidätellä minua.
Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja minä olen niille avoinna :)
tiistai 24. helmikuuta 2015
Muistelmia ja muutoksen tuulia
Kuvittelin, että muut kirjoitusharjoitukset aktivoisivat blogiakin, eivät aktivoineet, mutta nyt kuitenkin taas täällä.
Tekemäni itsetutkiskeluharjoitus vanhoja päiväkirjoja lukemalla ja kirjoittamalla on tuottanut tulosta. Ensinnäkin on hämmentävää, että kuinka sitä ihminen alkaa uskoa itselleen kertomiinsa valheisiin. Esimerkiksi mietin viimeisimmän avioeron jälkeen usein, miksi eräs nuoruuden aikainen ihastus vieraili unissani usein. Olin muistoissani laittanut henkilön kategoriaan "säännöllinen pano" ja unohtanut kaiken muun. No vanhola päiväkirjoja luettuani totesin, että suhdehan oli kaikkea muuta. Siinä oli ihminen, ainoa ihminen, joka koskaan on luvannut pitää minusta huolta, mitä ikinä minulle tapahtuukin. Ihminen, joka ensimmäisenä sanoi rakastavansa minua ja ihminen, joka oli valmis laittamaan oman elämänsä sivuun aina, kun tarvitsin häntä. Ihminen, joka katsoi sivusta välillä täysin päättömiä sekoiluitani ja hyväksyi minut silti sellaisena, kuin olin.
Olin unohtanut kaiken tuon, mutta ilmeisesti alitajuntani sen muisti ja säännöllisesti lähetti minulle hänestä unia. Päiväkirjoja lukiessani tuli sellainen olo, kuin joskus elokuvaa katsoessa, kun näkee päähenkilön tekevän vääriä valintoja ja tekee mieli huutaa ääneen, että "toope! älä nuin tee!, etkö sä tajuu!!!" Mutta siis elämä meni niin, etten valinnut tätä ihmistä, vaan valitsin miehen, josta tuli sittemmin ensimmäinen aviomieheni, jossa toki oli hyviäkin puolia, mutta joka itsekin sanoi, ettei oikein osannut olla tukenani, koska koki, etten tukea tarvitse ja joka oli hyvin säästeliäs rakkauden tunnustuksissaan.
Toisaalta elämä olisi varmasti ollut hyvin erilaista, jos olisin alkanut aikanaan seurustelemaan kotikylän pojan kanssa. Hyvin toisenlaista...
Päiväkirjoista nousi esille myös melkoinen sekoilu. Normaalistikin kaiketi aikuistuva ihminen saattaa bilettää ja käyttää paljon alkoholia, mutta kyllä varmasti jo tuolloin oli olemassa pohja siihen, mikä myöhemmin kulminoitui toisen aviomiehen kanssa.
Teksisi mieli laittaa tuolle nuoruuden rakkaudelle viestiä ja pyytää anteeksi. Mutta eräistä yhteisten ystävien puheista päätellen en ehkä halua enää vuosien jälkeen sekoittaa hänen elämäänsä.
Monta muutakin ihmistä päiväkirjoista nousi esille. Ja sieltä nousi esille kuva tavattoman älykkäästä, mutta sosiaalisesti kömpelöstä nuoresta naisesta, joka haki hyväksyntää ja jolla oli hankaluuksia sopeutua ympäristöön. Sieltä nousee myös esiin ystävien merkitys.
Ystäviin liittyy toinen muistojen kertoma valhe. Elikkä päiväkirjojeni mukaan tiesn, äidin olleen mielisairaalassa ja puhuin silloin jopa asiasta isän kanssa. Pyöritin yksin minun ja isän taloutta, yritin käydä lukiota ja osallistuin varmaan miljoonaan erilaiseen vapaaehtois ja harrastusaktiviteettiin. Mutta itselleni olen väittänyt (muistoissa), että luulin äidin olevan astman takia laitoshoidossa. Minulla on tunne, etten juuri kenellekään kertonut äidin hoidossa olosta. Pitäisi varmaan kysyä sen aikaisilta kavereilta, tiesivätkö he sen, että asuin yhden loppu kesän ja syksyn isän kanssa kahdestaan äidin ollessa mielisairaalassa. Jostain syystä luulen, että en juuri asiasta puhunut. Se kun sattui vaiheessa, jossa kaveripiirini vaihtui yläasteelta lukioon siirtyessäni.
Otsikkona taisi olla... mustoja ja muutoksen tuulia...
Elikkä ne muutokset. Itsetutkiskelu on nostanut esille myös vanhoja haaveita ja ymmärrystä omasta itsestäni. Vapaus on aina ollut minulle tärkeä asia, mahdollisuus joka hetki valita uudelleen. Välillä ja varsinkin parisuhteissa se on päässyt unohtumaan. Viimeisten viiden vuoden aikana olen kouristuksenomaisesti yrittänyt "asettua aloilleen". Olen saavuttanut työssäni isoja asioita ja hankkinut itselleni hienon kodin, mutta silti olen tyytymätön.
Muutoksen siemen lähti siitä, kun naapuri aikoi pyytää tutulta kiintistönvälittäjältä arvion kodistaan. Pyysin siis että sama välittäjä kävisi katsomassa tämänkin. Välittäjän arvio asunnosta yllätti positiivisesti ja kyllä... nyt tämä aikanaan unelmoitu ja syksyllä hartaudella rempattu kämppä menee myyntiin.
Halvempi asunto antaa enemmän mahdollisuuksia. Sen voi helpommin myydä tai vuokrata, jos haluaa vaihtaa maisemaa. Se mahdollistaa opnto- vuorottelu- ja muut vapaat ja ennen kaikkea se takaa sen, että on mahdollista matkustella huolettomammin. Hieno asunto, ihana piha ja muut eivät ole minulle itseisarvoja.
Hurjaa... päätöksen syntyminen tuntuu helpottavalta. Muuttaminenhan ei ole mukavaa, mutta se menee. Oleellista on se, että pitkästä aikaa olen innoissani siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Tekemäni itsetutkiskeluharjoitus vanhoja päiväkirjoja lukemalla ja kirjoittamalla on tuottanut tulosta. Ensinnäkin on hämmentävää, että kuinka sitä ihminen alkaa uskoa itselleen kertomiinsa valheisiin. Esimerkiksi mietin viimeisimmän avioeron jälkeen usein, miksi eräs nuoruuden aikainen ihastus vieraili unissani usein. Olin muistoissani laittanut henkilön kategoriaan "säännöllinen pano" ja unohtanut kaiken muun. No vanhola päiväkirjoja luettuani totesin, että suhdehan oli kaikkea muuta. Siinä oli ihminen, ainoa ihminen, joka koskaan on luvannut pitää minusta huolta, mitä ikinä minulle tapahtuukin. Ihminen, joka ensimmäisenä sanoi rakastavansa minua ja ihminen, joka oli valmis laittamaan oman elämänsä sivuun aina, kun tarvitsin häntä. Ihminen, joka katsoi sivusta välillä täysin päättömiä sekoiluitani ja hyväksyi minut silti sellaisena, kuin olin.
Olin unohtanut kaiken tuon, mutta ilmeisesti alitajuntani sen muisti ja säännöllisesti lähetti minulle hänestä unia. Päiväkirjoja lukiessani tuli sellainen olo, kuin joskus elokuvaa katsoessa, kun näkee päähenkilön tekevän vääriä valintoja ja tekee mieli huutaa ääneen, että "toope! älä nuin tee!, etkö sä tajuu!!!" Mutta siis elämä meni niin, etten valinnut tätä ihmistä, vaan valitsin miehen, josta tuli sittemmin ensimmäinen aviomieheni, jossa toki oli hyviäkin puolia, mutta joka itsekin sanoi, ettei oikein osannut olla tukenani, koska koki, etten tukea tarvitse ja joka oli hyvin säästeliäs rakkauden tunnustuksissaan.
Toisaalta elämä olisi varmasti ollut hyvin erilaista, jos olisin alkanut aikanaan seurustelemaan kotikylän pojan kanssa. Hyvin toisenlaista...
Päiväkirjoista nousi esille myös melkoinen sekoilu. Normaalistikin kaiketi aikuistuva ihminen saattaa bilettää ja käyttää paljon alkoholia, mutta kyllä varmasti jo tuolloin oli olemassa pohja siihen, mikä myöhemmin kulminoitui toisen aviomiehen kanssa.
Teksisi mieli laittaa tuolle nuoruuden rakkaudelle viestiä ja pyytää anteeksi. Mutta eräistä yhteisten ystävien puheista päätellen en ehkä halua enää vuosien jälkeen sekoittaa hänen elämäänsä.
Monta muutakin ihmistä päiväkirjoista nousi esille. Ja sieltä nousi esille kuva tavattoman älykkäästä, mutta sosiaalisesti kömpelöstä nuoresta naisesta, joka haki hyväksyntää ja jolla oli hankaluuksia sopeutua ympäristöön. Sieltä nousee myös esiin ystävien merkitys.
Ystäviin liittyy toinen muistojen kertoma valhe. Elikkä päiväkirjojeni mukaan tiesn, äidin olleen mielisairaalassa ja puhuin silloin jopa asiasta isän kanssa. Pyöritin yksin minun ja isän taloutta, yritin käydä lukiota ja osallistuin varmaan miljoonaan erilaiseen vapaaehtois ja harrastusaktiviteettiin. Mutta itselleni olen väittänyt (muistoissa), että luulin äidin olevan astman takia laitoshoidossa. Minulla on tunne, etten juuri kenellekään kertonut äidin hoidossa olosta. Pitäisi varmaan kysyä sen aikaisilta kavereilta, tiesivätkö he sen, että asuin yhden loppu kesän ja syksyn isän kanssa kahdestaan äidin ollessa mielisairaalassa. Jostain syystä luulen, että en juuri asiasta puhunut. Se kun sattui vaiheessa, jossa kaveripiirini vaihtui yläasteelta lukioon siirtyessäni.
Otsikkona taisi olla... mustoja ja muutoksen tuulia...
Elikkä ne muutokset. Itsetutkiskelu on nostanut esille myös vanhoja haaveita ja ymmärrystä omasta itsestäni. Vapaus on aina ollut minulle tärkeä asia, mahdollisuus joka hetki valita uudelleen. Välillä ja varsinkin parisuhteissa se on päässyt unohtumaan. Viimeisten viiden vuoden aikana olen kouristuksenomaisesti yrittänyt "asettua aloilleen". Olen saavuttanut työssäni isoja asioita ja hankkinut itselleni hienon kodin, mutta silti olen tyytymätön.
Muutoksen siemen lähti siitä, kun naapuri aikoi pyytää tutulta kiintistönvälittäjältä arvion kodistaan. Pyysin siis että sama välittäjä kävisi katsomassa tämänkin. Välittäjän arvio asunnosta yllätti positiivisesti ja kyllä... nyt tämä aikanaan unelmoitu ja syksyllä hartaudella rempattu kämppä menee myyntiin.
Halvempi asunto antaa enemmän mahdollisuuksia. Sen voi helpommin myydä tai vuokrata, jos haluaa vaihtaa maisemaa. Se mahdollistaa opnto- vuorottelu- ja muut vapaat ja ennen kaikkea se takaa sen, että on mahdollista matkustella huolettomammin. Hieno asunto, ihana piha ja muut eivät ole minulle itseisarvoja.
Hurjaa... päätöksen syntyminen tuntuu helpottavalta. Muuttaminenhan ei ole mukavaa, mutta se menee. Oleellista on se, että pitkästä aikaa olen innoissani siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Uusi Vuosi!!
Kirjoittelin tuossa itselleni näkemystä viime vuodesta ja totesin, että melkoista kipuilua se on ollut. Toisaalta edellinen vuosi oli enemmän kipuilua, joten ei nyt kovin paha vuosi ollut.
Edellisen postauksen jälkeen totesin, että miesjuttuni alkoivat käydä yhä absurdimmiksi. Kävin treffeillä, mies oli mukava ja jopa kiinnostava... mutta treffien jälkeen pari päivää, niin ilmoitti sitten laittaneensa edelliden deittinsä paksuksi. Jäi se juttu sitten siihen. Hänellä oli muutenkin kaksi alle kouluikäistä lasta, joten ei ehkä ihan olleet meillä elämäntilanteet samanlaisia.
Mutta mitä muuta? Kipuilua, kuinkas muuten. Töitten kanssa. Mietin, että miksi en itse anna itselleni tunnustusta hyvästä työstä. Muiden ohjeet tuntuvat latteilta ja ihan vääriltä. Tyypillinen neuvo on, että "älä tee niin paljon". Minusta parempi voisi olla se, että miten pidät pääsi ja mielesi vireessä, että saat aikaan niin paljon, että sinusta tuntuu hyvältä. Mutta tämä aikahan on "hölläilyn ja löysäilyn" aikaa. On epämuodokasta sanoa toiselle, että ihan oikeasti sulla ehkä pitäisi haastaa itteäsi vähän enemmän, niin saattaisit nauttiakin asioista. Tai ehkä pikemminkin niin, että pitäisit sitä henkistä peruskuntoa yllä, niin tietyt asiat ei tuntuisi niin raskailta. Esimerkiksi nyt vaikka kirjoittaminen, En ole koskaan kuullut, että tyhjän arkin syndroomaan auttaisi se, että kirjoittaisi VÄHEMMÄN, ratkaisu on se, että kirjoittaa ja tekee jotain ja pyrkii saamaan oikean vireen päälle.
Jep, minua väsyttää enemmän asioiden välttely ja tekemättömyys, kun se, että tekisin liikaa asioita. Esimerkiksi ensi viikko. Minulla on kaksi aika isoa juttua, joiden valmisteluun menisi ehkä n. 4 tuntia intensiivistä työätä. Olenko tehnyt sitä? No en. Olisinko voinut tehdä... hmm... ehkä olisin voinut jättää sohvalla makoilua ja facebook-pelejä vähemmälle ja oikeasti tehdä asioille jotain.
Itsekin aika paljon psykologiaa ja ihmisten valmennusta opiskelleena, tiedän, että minä en nyt kaipaa "armollisuutta itselleni", minä kaipaan vanhanaikaisesti kuria ja ryhtiä hommiin. Tavoitteita, päämääriä ja selkeyttä. Kyllähän sitä väsyy, kun ei valmistele mitään ja ahdistuneena menee sitten ja yrittää vain selvitä pienimmän mahdollisen panostuksen taktiikalla.
En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta asetan kyllä tavoitteita. Tämän vuoden tavoite on parantaa elämän laatua rajoittamalla passiivista ruutuaikaa. Passiiviseksi ruutuajaksi lasketaan sohvalla loikoilu, facebuukkailu yms. Kirjoittamista, blogin tai minkä tahansa tyhjänpäivääisemmänkään teksin osalta en laske tuohon vähennettävään kategoriaan. Kirjoittaminen on hyvää harjoitusta ja jo lyhyessäkin blogikirjoituksessa pitää pystyä hallitsemaan jonkinlaista kokonaisuutta ja se on juuri sitä, mitä minä elämääni tarvitsen. Sirpaleiden sijaan kokonaisuuksia. Vaikka pieniäkin. Ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan.
Ja joo... miesasioissa olen nyt virallisesti luovuttanut. En oikeasti jaksa tavata enää yhtään ketään. Irtotavarakin tuntuu olevan turhan vaivalloista, joten jos siinä suhteessa ottaisin tavoitteekseni pysäkin asiasta erossa. Jos sitten jäisi aikaa ja energiaa muuhun elämään.
Edellisen postauksen jälkeen totesin, että miesjuttuni alkoivat käydä yhä absurdimmiksi. Kävin treffeillä, mies oli mukava ja jopa kiinnostava... mutta treffien jälkeen pari päivää, niin ilmoitti sitten laittaneensa edelliden deittinsä paksuksi. Jäi se juttu sitten siihen. Hänellä oli muutenkin kaksi alle kouluikäistä lasta, joten ei ehkä ihan olleet meillä elämäntilanteet samanlaisia.
Mutta mitä muuta? Kipuilua, kuinkas muuten. Töitten kanssa. Mietin, että miksi en itse anna itselleni tunnustusta hyvästä työstä. Muiden ohjeet tuntuvat latteilta ja ihan vääriltä. Tyypillinen neuvo on, että "älä tee niin paljon". Minusta parempi voisi olla se, että miten pidät pääsi ja mielesi vireessä, että saat aikaan niin paljon, että sinusta tuntuu hyvältä. Mutta tämä aikahan on "hölläilyn ja löysäilyn" aikaa. On epämuodokasta sanoa toiselle, että ihan oikeasti sulla ehkä pitäisi haastaa itteäsi vähän enemmän, niin saattaisit nauttiakin asioista. Tai ehkä pikemminkin niin, että pitäisit sitä henkistä peruskuntoa yllä, niin tietyt asiat ei tuntuisi niin raskailta. Esimerkiksi nyt vaikka kirjoittaminen, En ole koskaan kuullut, että tyhjän arkin syndroomaan auttaisi se, että kirjoittaisi VÄHEMMÄN, ratkaisu on se, että kirjoittaa ja tekee jotain ja pyrkii saamaan oikean vireen päälle.
Jep, minua väsyttää enemmän asioiden välttely ja tekemättömyys, kun se, että tekisin liikaa asioita. Esimerkiksi ensi viikko. Minulla on kaksi aika isoa juttua, joiden valmisteluun menisi ehkä n. 4 tuntia intensiivistä työätä. Olenko tehnyt sitä? No en. Olisinko voinut tehdä... hmm... ehkä olisin voinut jättää sohvalla makoilua ja facebook-pelejä vähemmälle ja oikeasti tehdä asioille jotain.
Itsekin aika paljon psykologiaa ja ihmisten valmennusta opiskelleena, tiedän, että minä en nyt kaipaa "armollisuutta itselleni", minä kaipaan vanhanaikaisesti kuria ja ryhtiä hommiin. Tavoitteita, päämääriä ja selkeyttä. Kyllähän sitä väsyy, kun ei valmistele mitään ja ahdistuneena menee sitten ja yrittää vain selvitä pienimmän mahdollisen panostuksen taktiikalla.
En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta asetan kyllä tavoitteita. Tämän vuoden tavoite on parantaa elämän laatua rajoittamalla passiivista ruutuaikaa. Passiiviseksi ruutuajaksi lasketaan sohvalla loikoilu, facebuukkailu yms. Kirjoittamista, blogin tai minkä tahansa tyhjänpäivääisemmänkään teksin osalta en laske tuohon vähennettävään kategoriaan. Kirjoittaminen on hyvää harjoitusta ja jo lyhyessäkin blogikirjoituksessa pitää pystyä hallitsemaan jonkinlaista kokonaisuutta ja se on juuri sitä, mitä minä elämääni tarvitsen. Sirpaleiden sijaan kokonaisuuksia. Vaikka pieniäkin. Ja keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan.
Ja joo... miesasioissa olen nyt virallisesti luovuttanut. En oikeasti jaksa tavata enää yhtään ketään. Irtotavarakin tuntuu olevan turhan vaivalloista, joten jos siinä suhteessa ottaisin tavoitteekseni pysäkin asiasta erossa. Jos sitten jäisi aikaa ja energiaa muuhun elämään.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Surkuhupaisaa?
Tässä voisin taas kertoa pienen tositarinan tämän sinkkunaisen "villistä" sinkkuelämästä. Joku aika sitten olin ystävä pariskunnan kanssa baarissa. Ystäväni ei millään ymmärrä, miksi olen sinkku (noin upea nainen... hmmm). Nooh, baarissahan sitten tuli pienessä sievässä oleva herrasmies minua iskeskelemään. Mikäs siinä oikein hyvän näköinen, noin minun näkökulmastani ja itsekin olin kiinittänyt häneen aikaisemmin huomiota. Ihan asiallisen oloinen mies pyysi anteeksi häiriötä, ja kysyi ystävältäni, saisiko hän jutella kanssani hetken. No mikäs ettei. Kaverini meniasi haljeta jo liitoksistaan, kun näki tässä minulle mahdollisuuden.
Herrasmies aloitti jutun kysymällä olenko paikkakunnalta x, vastasin, että empä ole, johon hän vastasi, että "et vielä". Koska kyseinen paikkakunta on minulle tuttu (exä nro 1 oli sieltä kotoisin), kyselin häneltä, mistä päin jne. Tyyppi kertoi tien ja aika suoraan töksäytti, että lähdenkö sinne hänen kanssaan kasvattamaan lapsia. Ööö... siis lapsia, joita hänellä ei vielä ole. Reippaasti päälle nelikymppisenä en nyt varsinaisesti ole enää iässä, jossa suunnitellaan isoja perheitä, joten kysyin herran ikää. Kolmenkymmenen sanoi olevansa. Ja ihan selvästi kyllä tiedosti, että minä olen häntä vanhempi. En nyt kovin ikärasisti ole, mutta minä en erityisemmin pidä "puumanmetsästäjistä". Yleensä sellaiset ovat vailla minulta asioita, joita minulla ei ole heille tarjota.
Herra teki seuraavan muuvinsa ja alkoi hamuilemaan ahteriani ja yritti pussata. No periaatteessa kivan näköisen miehen pussaaminen nyt ei ole maailman kamalin asia, mutta edelleenkään en oikein tiennyt, mitä mieltä olisin asiasta. Sitten hölösuinen (kaikella rakkaudella) kaverini tuli paikalle ja aloitti kuulustenun... Oliko miehellä kolmenkympin kriisi, mitkä hänen aikeensa olivat ja, että "ei Reflection ei lähde tänään luoksesi yöksi". Kaikki tämä niin kovalla äänellä, itse en saanut sanaakaan väliin. Onneksi kaverin mies tuli silloin paikalle ja sanoin haluavani aikalisän ja käskin kaverini miehen jututtaa herraa hetken, kun itse raahasin kaverini hetkeksi pois, ennen kuin hän antaisi tyypille puhelinnumeroni, kysymättä minulta mitään.
Kuinkas sitten kävikään. Kävin kaverini kanssa tupakalla ja kun tultiin takaisin, niin hänen miehensä oli vähän hiilenä. "Ihailijani" oli sujuvasti vaihtanut lääppimisensä ja pussailuyritystensä kohdetta... Kaverini kohtuullisen karun näköiseen mieheen. Kun tämä ei ollut alkanut millekään ("hyvä etten vetänyt turpiin, kun alkoi naamaa lääppiä"), (ex-)ihailijani siirsi huomionsa uuteen mieheen.
Että semmoista... ja kaverini vielä kehtasi väittää, ettei minulla VOI olla niin huono mäihä miesten kanssa, kuin olen kertonut. Kyllä voi. Edellinen episodi on aikalailla sitä, mitä "mieselämäni" viimeaikoina on ollut. Elämä, jossa tyyppi, jonka kanssa keväällä seukkasin, liikkuu nykyään parhaan kaverinsa exän kanssa (joka on samalla yksi niistä harvoista ihmisistä, joita en voi sietää). Jossa tutustun mukavaan mieheen, jonka kanssa voisi olla jotain ja pongaan hänen feisbookissaan kuvan hänestä yhdessä jonkun naisen kanssa (ja alla olevassa keskustelussa nainen kirjoittaa "joo tällaisen kanssa nykyään liikun"), samalta päivältä, kun herra laittaa minulle viestiä "mitä sulle kuuluu, koska voidaan tavata".
Että tällaista mun mieselämään.
Herrasmies aloitti jutun kysymällä olenko paikkakunnalta x, vastasin, että empä ole, johon hän vastasi, että "et vielä". Koska kyseinen paikkakunta on minulle tuttu (exä nro 1 oli sieltä kotoisin), kyselin häneltä, mistä päin jne. Tyyppi kertoi tien ja aika suoraan töksäytti, että lähdenkö sinne hänen kanssaan kasvattamaan lapsia. Ööö... siis lapsia, joita hänellä ei vielä ole. Reippaasti päälle nelikymppisenä en nyt varsinaisesti ole enää iässä, jossa suunnitellaan isoja perheitä, joten kysyin herran ikää. Kolmenkymmenen sanoi olevansa. Ja ihan selvästi kyllä tiedosti, että minä olen häntä vanhempi. En nyt kovin ikärasisti ole, mutta minä en erityisemmin pidä "puumanmetsästäjistä". Yleensä sellaiset ovat vailla minulta asioita, joita minulla ei ole heille tarjota.
Herra teki seuraavan muuvinsa ja alkoi hamuilemaan ahteriani ja yritti pussata. No periaatteessa kivan näköisen miehen pussaaminen nyt ei ole maailman kamalin asia, mutta edelleenkään en oikein tiennyt, mitä mieltä olisin asiasta. Sitten hölösuinen (kaikella rakkaudella) kaverini tuli paikalle ja aloitti kuulustenun... Oliko miehellä kolmenkympin kriisi, mitkä hänen aikeensa olivat ja, että "ei Reflection ei lähde tänään luoksesi yöksi". Kaikki tämä niin kovalla äänellä, itse en saanut sanaakaan väliin. Onneksi kaverin mies tuli silloin paikalle ja sanoin haluavani aikalisän ja käskin kaverini miehen jututtaa herraa hetken, kun itse raahasin kaverini hetkeksi pois, ennen kuin hän antaisi tyypille puhelinnumeroni, kysymättä minulta mitään.
Kuinkas sitten kävikään. Kävin kaverini kanssa tupakalla ja kun tultiin takaisin, niin hänen miehensä oli vähän hiilenä. "Ihailijani" oli sujuvasti vaihtanut lääppimisensä ja pussailuyritystensä kohdetta... Kaverini kohtuullisen karun näköiseen mieheen. Kun tämä ei ollut alkanut millekään ("hyvä etten vetänyt turpiin, kun alkoi naamaa lääppiä"), (ex-)ihailijani siirsi huomionsa uuteen mieheen.
Että semmoista... ja kaverini vielä kehtasi väittää, ettei minulla VOI olla niin huono mäihä miesten kanssa, kuin olen kertonut. Kyllä voi. Edellinen episodi on aikalailla sitä, mitä "mieselämäni" viimeaikoina on ollut. Elämä, jossa tyyppi, jonka kanssa keväällä seukkasin, liikkuu nykyään parhaan kaverinsa exän kanssa (joka on samalla yksi niistä harvoista ihmisistä, joita en voi sietää). Jossa tutustun mukavaan mieheen, jonka kanssa voisi olla jotain ja pongaan hänen feisbookissaan kuvan hänestä yhdessä jonkun naisen kanssa (ja alla olevassa keskustelussa nainen kirjoittaa "joo tällaisen kanssa nykyään liikun"), samalta päivältä, kun herra laittaa minulle viestiä "mitä sulle kuuluu, koska voidaan tavata".
Että tällaista mun mieselämään.
perjantai 28. marraskuuta 2014
Pienet miehet pitkät varjot, elikkä luopuminen eräästä unelmasta.
Tällä viikolla jouduin luopumaan yhdestä lapsuuden unelmasta menneisyyteni takia. Pikkutytöstä lähtien olen tuntenut vetoa yhteisten asioiden hoitamiseen ja sen myötä ja varsinkin erottuani exä nro 2:sta olen myös hakeutunut sellaisiin tehtäviin. Huonoina päivinä sanon sitä toisten paskan lapioimiseksi, parempina päivinä se on parasta mitä tiedän. Saada muutoksia aikaan ja aidosti vaikuttaa asioihin.
Mitä sitten tapahtui. Voisi kai sanoa, että työni on huomattu ja saanut arvostusta. Hienoa sinällään. Sitä myötä minulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä vielä isompiin saappaisiin. Paljon isompiin. Mitään takeitahan siitä ei olisi, että todella olisin pyrkimistä pidemmälle päässyt, mutta silti. Samalla prosessi olisi avannut minulle paljon muitakin ovia. Mutta... Niin MUTTA....
Kaikkiin asioihin sisältyy julkisuutta, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Tähän enemmän. Siinä määrin, että jo pelkkä prosessiin lähteminen olisi tarkoittanut ainakin nimen esillä oloa eri foorumeilla. Foorumeilla, jossa se näkyisi exällenikin. Ja vaikka sinällään olisi mahdollista, ettei exä itse asiaa huomaisi, niin joku hänen tuttavansa enemmän kuin todennäköisesti kertoisi, mitä hänen ex vaimonsa suunnittelee.
Menneisyyteni ei ole kaunis, eikä se missään tapauksessa kestäisi sitä, että sieltä tongittaisiin kaikki törky, mitä sieltä löytyy. Olen luottanut vääriin ihmisiin, uskonut hyvää ihmisistä, joissa ei sitä hyvää ole ollut ja ennen kaikkea itse tehnyt sellaisia typeryyksiä, joista en suuremmin ole ylpeä. Toki olen muuttunut. Siitä kuuden vuoden ajanjaksosta, jonka vietin henkilökohtaisessa helvetissäni, olen muuttunut paljon. Toivottavasti parempaan suuntaan. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi ja menneisyydessäni on ihmisiä, jotka mielihyvin repisivät ne asiat esille, joko saadakseen muutaman ylimääräisen euron tai ihan vain siksi, että haluavat vahingoittaa minua.
Kyynistä? Jep onhan se. Julkisuutta tavallaan työnkin puolesta tutkiskelevana, tiedän että oikeanlaisella toiminnalla voisin torjua vihamielisten ihmisten hyökkäykset. Mutta en taida olla siihen vielä valmis.
Joskus "ein" sanominen on helpottavaa. Tällä kertaa se sattui. Ja sattuu edelleen. Huolimatta, että useamman kyselyn jälkeen lopullinen vastaukseni oli. "Kiitos luottamuksesta. Vaikka asia kiinnostaakin, niin tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, etten voi lähteä mukaan :) " Jep.
Blogin otsikko viittaa Margit Sandemon kirjaan "Pienet miehet, pitkät varjot". Kirjan kuvauksen voi lukea vaikka täältä: http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot
Kenen syytä itselle tapahtuvat pahat asiat lopulta ovat? Miksi joillain ihmisillä on valta vaikuttaa vielä vuosien ja jopa sukupolvien ylitse? Jääknasan tarina ei ehkä ole parasta mahdollista kertomakirjallisuutta, mutta tarinoissa on kosketavuutta.
Mutta toisaalta Lun Yutang sanoo "When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set." Ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että eräs aikakausi on lopuillaan ja pian varjot katoavat ja alkaa uusi jakso.
Mitä sitten tapahtui. Voisi kai sanoa, että työni on huomattu ja saanut arvostusta. Hienoa sinällään. Sitä myötä minulle tarjottiin mahdollisuutta pyrkiä vielä isompiin saappaisiin. Paljon isompiin. Mitään takeitahan siitä ei olisi, että todella olisin pyrkimistä pidemmälle päässyt, mutta silti. Samalla prosessi olisi avannut minulle paljon muitakin ovia. Mutta... Niin MUTTA....
Kaikkiin asioihin sisältyy julkisuutta, toisiin enemmän, toisiin vähemmän. Tähän enemmän. Siinä määrin, että jo pelkkä prosessiin lähteminen olisi tarkoittanut ainakin nimen esillä oloa eri foorumeilla. Foorumeilla, jossa se näkyisi exällenikin. Ja vaikka sinällään olisi mahdollista, ettei exä itse asiaa huomaisi, niin joku hänen tuttavansa enemmän kuin todennäköisesti kertoisi, mitä hänen ex vaimonsa suunnittelee.
Menneisyyteni ei ole kaunis, eikä se missään tapauksessa kestäisi sitä, että sieltä tongittaisiin kaikki törky, mitä sieltä löytyy. Olen luottanut vääriin ihmisiin, uskonut hyvää ihmisistä, joissa ei sitä hyvää ole ollut ja ennen kaikkea itse tehnyt sellaisia typeryyksiä, joista en suuremmin ole ylpeä. Toki olen muuttunut. Siitä kuuden vuoden ajanjaksosta, jonka vietin henkilökohtaisessa helvetissäni, olen muuttunut paljon. Toivottavasti parempaan suuntaan. Tehtyjä asioita ei saa tekemättömiksi ja menneisyydessäni on ihmisiä, jotka mielihyvin repisivät ne asiat esille, joko saadakseen muutaman ylimääräisen euron tai ihan vain siksi, että haluavat vahingoittaa minua.
Kyynistä? Jep onhan se. Julkisuutta tavallaan työnkin puolesta tutkiskelevana, tiedän että oikeanlaisella toiminnalla voisin torjua vihamielisten ihmisten hyökkäykset. Mutta en taida olla siihen vielä valmis.
Joskus "ein" sanominen on helpottavaa. Tällä kertaa se sattui. Ja sattuu edelleen. Huolimatta, että useamman kyselyn jälkeen lopullinen vastaukseni oli. "Kiitos luottamuksesta. Vaikka asia kiinnostaakin, niin tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, etten voi lähteä mukaan :) " Jep.
Blogin otsikko viittaa Margit Sandemon kirjaan "Pienet miehet, pitkät varjot". Kirjan kuvauksen voi lukea vaikka täältä: http://www.risingshadow.fi/library/book/1159-pienet-miehet-pitkat-varjot
Kenen syytä itselle tapahtuvat pahat asiat lopulta ovat? Miksi joillain ihmisillä on valta vaikuttaa vielä vuosien ja jopa sukupolvien ylitse? Jääknasan tarina ei ehkä ole parasta mahdollista kertomakirjallisuutta, mutta tarinoissa on kosketavuutta.
Mutta toisaalta Lun Yutang sanoo "When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set." Ehkä tämä tarkoittaa vain sitä, että eräs aikakausi on lopuillaan ja pian varjot katoavat ja alkaa uusi jakso.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Marraskuu on musta hauta, elikkä takaisin blogiin...
Jotenkin tuntuu, että asenne blogin jossain vaiheessa siihen, että piti aina olla kirjoitettavana jotain SUURTA ja HIENOA. No elämä nyt on sellaista mitä on, ja monesti tapahtumat menee sellaista tahtia, ettei sitä juuri kirjoittaan ennätä. Mutta nyt, ihan vaan oman kirjoitustaidon ylläpitämiseksi ryhdistäydyn ja alan kirjoittelemaan ainakin kerran viikossa (kuuluisia viimeisiä sanoja, ennen kuin blogi vaimenee ikuisuuksiksi).
Blogin otsikko on lainattu Reijo Mäen romaanista. Oman elämäni marraskuu ei ole kansainvälistä rikollisuutta, vaan ihan muuten vain vuoden pahin kuukausi. Ei masennuksen takia (syysmasennus on aikaisemmin), vaan siksi, että marraskuussa yleensä teen liikaa töitä. Niin tänäkin vuonna. Perjantaina olin aiheesta jopa esimiehen "puhuteltavana". Työt, toiset työt ja tänä vuonna jopa kolmannet työt pitävät kiireisenä. Kysymys "mitä harrastat" saa kyynisen hymyn esille... Työntekoahan minä näin talvisaikaan "harrastan".
Zella minut kuulumisten kyselyllä herätti taas ruususen unesta. Mitä minulle kuuluu? Siis mitä MINULLE kuuluu. Kesä oli ihana, kuten kesät aina. Ihania ihmisiä, ihania matkoja, ihastumisia, nollasta sataan ja takaisin. Ei mitään vakavaa, ei edes mitään sinne päin. Sivustakatsoja on saattanut pitää kesääni kovinkin hurjana, kun joka lauantai erilainen urheiluauto poimi kyytiin, mutta ne retket johtivat pahimmassa/parhaassa tapauksessa kahville, jäätelölle tai syömään. Sen intiimimmäksi mikään ei mennyt. Ja joo... kesän suurin hullaantuminen (myyn omaisuuteni ja lähden tyypin luokse) kohdistui ihmiseen, jonka kanssa ei käyty edes kahvilla (tyypillistä minulle).
Syksy on ollut vastoinkäymisiä, asunnon remppa ei mennyt ihan kuin strömssössä, joskaan ei nyt ollut ihan katastrofikaan. Pieni budjetinylitys ja muutenkin yli kuukauden aikataulun venyminen viikolla oli aika kohtuullista, kun kuitenkin jouduttiin putsailemaan homettakin pois. Auto hajosi ja saatiin korjattua. Selkä petti, mutta nyt on taas kunnossa. Molemmat jalat on enemmän tai vähemmän sökönä edelleen (tänään tosin urheasti lenkillä jopa otin pieniä juoksuspurtteja, ihan sama, kun sattuu joka tapauksessa).
Pahin masennuskausi on toivottavasti ohi, vaikka mietinkin töitätehdessäni, että miksi vitussa minä teen töitä, ylläpitääkseni elintasoa, jonka tarvitsen vain, jotta jaksaisin töissä.
Mutta edistymistä on havaittavissa. Exän katoaminen kaupungista on saanut hänet katoamaan myös mielestä (nyt en siis puhu siitä keväisestä suhteesta). Fyysinen kunto on parempi, kuin aikoihin (huolimatta noista vammoista). Henkinen tasapainokaan ei heitä ihan niin suurta häränpyllyä, kuin joskus ja ymmärrän, että tunne-elämäni nyt vain on aaltoliikkeessä.
Summa summarum... kuuluu hyvää. Ja jos otsakkeen kirja kiinnostaa, niin siitä voi lukea täältä: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710 Mukava dekkari vaikka näin alkutalven ratoksi.
Blogin otsikko on lainattu Reijo Mäen romaanista. Oman elämäni marraskuu ei ole kansainvälistä rikollisuutta, vaan ihan muuten vain vuoden pahin kuukausi. Ei masennuksen takia (syysmasennus on aikaisemmin), vaan siksi, että marraskuussa yleensä teen liikaa töitä. Niin tänäkin vuonna. Perjantaina olin aiheesta jopa esimiehen "puhuteltavana". Työt, toiset työt ja tänä vuonna jopa kolmannet työt pitävät kiireisenä. Kysymys "mitä harrastat" saa kyynisen hymyn esille... Työntekoahan minä näin talvisaikaan "harrastan".
Zella minut kuulumisten kyselyllä herätti taas ruususen unesta. Mitä minulle kuuluu? Siis mitä MINULLE kuuluu. Kesä oli ihana, kuten kesät aina. Ihania ihmisiä, ihania matkoja, ihastumisia, nollasta sataan ja takaisin. Ei mitään vakavaa, ei edes mitään sinne päin. Sivustakatsoja on saattanut pitää kesääni kovinkin hurjana, kun joka lauantai erilainen urheiluauto poimi kyytiin, mutta ne retket johtivat pahimmassa/parhaassa tapauksessa kahville, jäätelölle tai syömään. Sen intiimimmäksi mikään ei mennyt. Ja joo... kesän suurin hullaantuminen (myyn omaisuuteni ja lähden tyypin luokse) kohdistui ihmiseen, jonka kanssa ei käyty edes kahvilla (tyypillistä minulle).
Syksy on ollut vastoinkäymisiä, asunnon remppa ei mennyt ihan kuin strömssössä, joskaan ei nyt ollut ihan katastrofikaan. Pieni budjetinylitys ja muutenkin yli kuukauden aikataulun venyminen viikolla oli aika kohtuullista, kun kuitenkin jouduttiin putsailemaan homettakin pois. Auto hajosi ja saatiin korjattua. Selkä petti, mutta nyt on taas kunnossa. Molemmat jalat on enemmän tai vähemmän sökönä edelleen (tänään tosin urheasti lenkillä jopa otin pieniä juoksuspurtteja, ihan sama, kun sattuu joka tapauksessa).
Pahin masennuskausi on toivottavasti ohi, vaikka mietinkin töitätehdessäni, että miksi vitussa minä teen töitä, ylläpitääkseni elintasoa, jonka tarvitsen vain, jotta jaksaisin töissä.
Mutta edistymistä on havaittavissa. Exän katoaminen kaupungista on saanut hänet katoamaan myös mielestä (nyt en siis puhu siitä keväisestä suhteesta). Fyysinen kunto on parempi, kuin aikoihin (huolimatta noista vammoista). Henkinen tasapainokaan ei heitä ihan niin suurta häränpyllyä, kuin joskus ja ymmärrän, että tunne-elämäni nyt vain on aaltoliikkeessä.
Summa summarum... kuuluu hyvää. Ja jos otsakkeen kirja kiinnostaa, niin siitä voi lukea täältä: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_36710 Mukava dekkari vaikka näin alkutalven ratoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)