Juomatta

21 päivää ilman viinaa. Hassua miten se on muille ihmisille isompi ongelma, kuin itselleni. On jopa ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan se henkiökohtaisena loukkauksena. Kahdella keikalla olen käynyt musiikkia kuuntelemassa ja yhdet ilmaisen ruuan ja juoman bileet käyty ja yhde illanistujaiset kaveriporukassa.

Isä sanoi aikanaan, että silloin kannattaa huolestua, kun alkaa odottamaan niitä tilaisuuksia, joissa viinaa saa nauttia. No empä juuri ole odottanut, enkä juuri odota lokakuun loppuakaan. Pikemminkin ajattelen, että jatketaan tätä projektia "toistaiseksi" Jospa tuohon viinan juontiinkin tulisi se sama periaate, joka on nyt iskostunut syömisiin. Elikkä ei ole pakko. Ei ole pakko, jos ei maistu.

Kävin taas alkuviikosta pitkästä aikaa "keskustelemassa". Tajusin sen, kuinka paljon olen antanut toisten ihmisten ohjailla elämääni ja määritellä sen mitä minä olen. Tajusin myös, että alitajuisesti myös haen sellaisia ihmisiä. On helpompaa olla sitä, mitä muut haluavat, kun silloin ei tarvitse kantaa itsellä vastuuta, eikä kohdata itse itseään. On helpompaa olla kiva ja kiltti. Liian helposti kysyn muilta mitä pitäisi olla ja mitä tehdä.

Juomattomuus on ehdottomasti ollut hyvä juttu. Jotenkin sitä on saanut perspektiiviä asioihin. Kuntoilu on maistunut ja painokin on vähän päässyt tippumaan. Juomattomuus on myös eron tekemistä menneeseen. Tällä viikolla olenkin pohtinut sitä, kuinka paljon tähän raittiiseen lokakuuhun on vaikuttanut se, että näin exääni silloin kuun vaihteessa. Kuinka paljon juttuhetket äidin kanssa ja kuinka paljon yksinkertaisesti viime aikojen kapinamieli, jolla haluan kyseenalaistaa kaikkia ympärillä olevia näkymättömiä normeja.

Mutta tuosta kapinamielialasta toiste. Nyt taidan painella nukkumaan ja aamulla juhlistaa alkavaa lomaviikkoa aamusaunalla ja aamiaisella jossain kivassa kahvilassa.

Ylös ja alas...

Saatu tunnustus lämmittää mieltä ja kannustaa kirjoittamaan. Toki olisin tänään muutenkin kirjoittanut.

Päätin taas vaihteeksi aloittaa alkoholittoman kauden. Elikkä raitis lokakuu on meneillään. Voisi kai sanoa, että meni vähän turhan lujaa. Mitään "kummempaa" ei sattunut, tulipahan vaan viikon aikana vedettyä kolmet kännit, joista kahden lopputulemana meni muisti. Kolmas ilta taas päätyi siihen, että pelastin yhden sammuneen ressukan (jotain hyötyä salilla käymisestä, kun jaksaa kanniskella tielle sammuneita nuoria miehiä pientareelle).

Viime aikoina olen käynyt erään ystäväni kanssa kovastikin keskusteluita siitä, onko minulla alkoholiongelma vai ei. Ystävä ei ota kantaa, mutta osoittaa vain asioita, joiden perusteella minulla pitäisi itselläni jotain huomata. Exän kanssa olo muutti suhteeni alkoholiin vähintäänkin kompleksiseksi. Tarkkailen juomisiani ja suhtautumistani viinaan ja humalaisiin ihmisiin. Välillä kaipaan aikaa, jolloin ensimmäisenä aamulla työnnettiin nokan alle kuppi viskillä terästettyä kahvia. Paskaahan se aika oli, mutta onneksi oli turrutinta tarjolla.

Äiti kertoi juoneensa turruttaakseen pahaa oloaan. Ymmärrän kyllä. Pienessä kirkonkylässä juorut olivat ikäviä ja muualta tulleena äiti oli helppo kohde. Varsinkin, kun isä oli koko ajan reissussa, mikä oli tietenkin hyvä juorun aihe sekin. Nyt on ollut itselläni jonkin aikaa pahaolo. Liekkö se viikonloppu, kun olin mökillä ja juttelin äidin kanssa sen laukassu. Vai se, että seuraava viikko oli sitä, että stressasin erään kaverin vierailusta. Kyseinen ihminen, kun onnistui muuttamaan hauskan tapaamisen melkoiseksi ongelmaksi, jo ennen kuin edes tuli. Nyt sitten huomaan, että tavallaan tähän pahaan oloon olisi helppo ottaa lasillinen tai pari... ja siksi en ota. Talvella tuli ihan nokko turrutettuia pahaaoloa, kun äiti oli sairaalassa. Ei paljoa, mutta joka ilta sairaalan jälkeen vähän.

Elämä tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Liikunta on onneksi tervehdyttävä addiktio ja paskaa oloa voi aina välillä paeta salille. Kunto-ohjaaja kehui minua "voimallisesti lahjakkaaksi", joten ehkä musta sit tulee sellainen muskellimimmi, jos tätä rataa jatkuu :D

Jotain virikettä ja piristystä tähän elämään pitäisi saada. Kuten olen joskus todennut, niin olen ihminen, joka ratkoo kaaosta kaaoksella ja nyt on ollut jo jonkin aikaa tyyntä... Tai ei tyyntä, mutta kuitenkin. Isoista aalloista on selvitty säikähdyksellä. Kuten siitä, että viimeisin deittini onkin yllättäen nyt exän bestis... Ja exän näkemisestä, joka ei kuitenkaan suistanut minua pois tolaltani.

Mutta pitänee tässä katsella tämä lokakuu, että miltä asiat alkaa näyttämään. Joko tämä on vain sellaista normaalia ohi menevää alavirettä tai sitten joudun oikeasti miettimään pitäisikö sittenkin hankkia jotain ulkopuolista apua.

Muistaminen

Kiitos Visual(r)
Hieno muistaminen :)


Siis seitsemän asiaa itsestäni, jotka palkinnon saajan tulee kertoa itsestään:

1. Tahtoisin väillä irrottautua itsetutkiskelusta
2. Kauneus kaikissa muodoissaan on minulle tärkeää ja oikeassa valossa rumakin voi olla kaunista.
3. Periaatteellisella tasolla uskon ihmisten hyvyyteen. Käytännön tasolla en.
4. Ihmismielen synkkä puoli kiehtoo minua.
5. Rakastan eläimiä, mutta allergioiden takia en voi saada lemmikkiä.
6. Olin 8-vuotias, kun tajusin ihmisen kuolevaisuuden.
7. Puhun itsestäni niin paljon, että minua on helppo pitää avoimena, en kuitenkaan koe olevani sitä.

Sitä kenelle laitan tätä eteenpäin saa odottaa jonkun aikaa, sillä asiaa pitää miettiä.

Äiti

Tämä asia on muhinut päässä jo viikon. Siis edellisen kirjoituksen jälkeen tartuin härkää sarvista ja juttelin äidin kanssa. Juteltiin äidin masennuskaudesta, joka osui sopivasti omaan murrosikääni. Kuten olen tainnut täälläkin mainostaa, olen aina ajatellut, että lapsuuteni on ollut onnellinen. Nooh... koskaan ei ole liian myöhäistä kaivaa luurankoja esiin. Äiti mm. kertoi olleensa valtaosan minun lapsuuttani pienessä pöhnässä... siis minun äitini, josta en ikinä kuvitellut, että hän olisi koskaan juonut... Murkkuiässä taas istuttiin autossa "tarkistelemassa", että kaikki on niin kuin pitääkin. Isä siellä missä on sanonut olevansa, siskot kodeissaan yms.

Toisaalta äidin masennus selittää sen, että murrosiässä minulla oli pahoja pelkokohtauksia. Taisin olla jo 18 ennen kuin kykenin nukkumaan joka yö yksin omassa huoneessa. Ensimmäisen kerran äiti sanoi, että oli silloin ollut huolissaan ja harkinnut minun viemistäni hoitoon. Isä oli kuitenkin sanonut, että antaa olla. Nukuin siis vanhempien makuuhuoneessa sohvalla. Onneksi ko. makuuhuone oli iso, melkein pienen yksiön kokoinen, joten se oli mahdollista.

Isä usein neuvoikin minua pelkojen käsittelyssä ja niistä neuvoista on apua edelleenkin. Nykyisin en pelkää juuri mitään. Vanhempien ymmärtävä suhtautuminen antoi minulle sen turvallisuuden tunteen, joka leimasi lapsuuttani ja nuoruuttani kaikesta huolimatta. Sen aikaisissa systeemeissä pikkupaikkakunnan lapsipsykiatrian käsiin joutuminen olisi saattanut sekoittaa minut lopullisesti. MISTÄ tuli mieleen, juuri nyt se, että n. 8 vuotiaana ramppasin reumaepäilyiden takia lääkärissä. Juuri nyt tuli mieleen, että olisiko sekin ollut lopulta ÄIDIN masennuksen oireita. En nimittäin muista olleeni erityisen kipeä.

No jokatapauksessa äiti myönsi keskustelun jälkeen, että hän ehkä tosiaan suhtautuu minuun eri tavalla, kuin vanhempiin sisaruksiini. Samoin, kuin minulla on erilainen suhtautuminen äitiin, kuin muilla. Murkkuiässä otin usein äidistä vastuuta, joten kun äiti yrittää nyt olla minulle äiti perinteisessä mielessä, niin kapinoin sitä vastaan, koska meidän suhteemme ei ole sellainen. Koska minä olin aikanaan enemmän vastuussa meidän kahden hengen tiimistämme (isä oli jatkuvasti työmatkojen takia poissa). Jotenkin siis tuntuu irrationaaliselta, että äiti, joka ei aikanaan puuttunut esim. itseni vahingoittamiseen tai yhtään mihinkään, yrittää nyt varoitella ja huolehtia.

No asia saatiin kuitenkin selvitetyksi. Ja sen miesasian suhteen, äiti sanoi, että hän vain tuntisi olonsa huojentuneemmaksi, kun minun ei tarvitsisi olla yksin. No jaa... yksinolo ei ole minulle ongelma, kun en koe olevani yksinäinen. Olisihan se mukavaa, jos olisi joku spesiaali elämässä, mutta ilmankin tulee toimeen.

Filantropiaa ja äiti angstia

Tein tänään jotain aika hassua. Eräs tuttavani, yksinhuoltaja äiti on asunut kämpässä, joka lievästi sanottuna on kelvoton. Sosiaalitoimisto yms. eivät kuitenkaan ole suostuneet tätä tunnustamaan ja nyt sitten, kun uusi, edullisempikin kämppä olisi löytynyt, niin sosiaalitoimisto veti vuokratakauksen viime metreillä pois. Viiden sentin silminnähtävä homekerros ei kuulema ollut riittävä todiste nykyisen asunnon kelvottomuudesta... No kaverilla oli hätä. Uuden asunnon vuokraaja oli säätiö, jolle piti olla henkilötakaajat tai rahana kaksinkertainen takuuvuokra. Kaverilla siis oli yhteen kertaan se takuuvuokra ja yksi takaaja. No sovittiin, että minä toimin takaajana. Takuuvuokra on minun tililläni ja saan siitä korot. Asiasta tehtiin luonnollisesti kirjallinen sopimus.

Sopimushan on minulle edullinen. Mikä minua ihmetyttää on se, ettei juuri kukaan tämän kaverini hyvistäkään ystävistä "uskaltanut ottaa riskiä". Siis mitä riskiä? No jokatapauksessa pohdin itsekin tätä asiaa viikon verran. Totesin, että kun minulla on kerran mahdollista auttaa mukavaa ihmistä, joka apua tarvitsee, niin miksi en sitä tekisi? Mieluummin näin, kuin niin, että syytäisin rahojani jollekin anonyymille avustusjärjestölle.

No filantropia loppuu sitten siihen, kun olen tekemisissä äidin kanssa. Jotenkin tuntuu, että se vartavasten haluaa pahoittaa minun mieltäni. Jopa siskoistani se, joka on tähän asi ollut sitä mieltä, että vika on minussa, huomasi asian. Hän sanoi, että äitu muuttuu heti kontrolloivammaksi ja aggressiivisemmaksi, kun minä olen paikalla. Kesällä, kun äiti oli sairaalassa ja nähtiin päivittäin, välit olivat jo hetken aikaa paremmassa kunnossa. Nyt on palattu keväiseen... Keväällähän äiti laukaisi legendaarisen kommenttinsa: "mutta silloinhan sinulla oli sentään mies". Viitaten siis narsistiseen, alkoholisoituneeseen ja väkivaltaiseen exääni. Joka siis on kuitenkin äidin mielestä parempi, kuin se, että minä olen yksin... Saapa sitä sitten ihmetellä, miksi kestin sitä paskaa kuusi vuotta. Antaahan päivittäinen turpiinsaanti, haukkuminen ja alistaminen huomattavasti enemmän "turvallisuutta", kuin yksin olo... Hyvä, että nykyisin kykenen äitini mielestä työni hoitamaan, kun ei ole sitä miestä... ja uuden asunnonkin kanssa äiti jaksaa olla hämmästynyt, kun en sitä pilannut, vaikka ei ollutkaan miestä katsomassa päältä.

Olisiko liikaa pyydetty, että äiti hyväksyisi minut sellaisena, kuin minä olen silloinkin, kun kaikki ei ole perseellään? Että äiti edes joskus olisi minusta ylpeä? Missä on itsenäinen äitini, joka ei isältä juuri tekemisiinsä lupia kysellyt? Miksi sellainen elämä sopi hänelle, mutta ei minulle? Miksi minun ihmisarvoni mitataan vain siinä, että minulla on kaksi epäonnistunutta avioliittoa?

Venkuloita

Tällä viikolla on tullut taas esiin asioita, joita on vaikea jakaa kenenkään kanssa. Kävin tuossa viikolla mutkin Helsingissä ja satuin samaan ratikkaan "alan miesten" kanssa. Liekkö olivat aamutuimaan yömajalta lähteet. Heitä taisi olla peräti viisi tai kuusi porukassa. Jutut keskittyivät linnareissuihin, väkivaltaan, kavereiden linnareissuihin... Jutuissa oli mukana huumoriakin. Tajusin yhtäkkiä tuntevani oloni tavattoman kotoisaksi. Ei tyhjän aikaista raavastelua, vaan asioiden toteamista. Tunsin oloni kotoisammaksi, kuin asemalla kahvilla istuessani.

Outoa sinällään, en juuri ole koskaan liikkunut itse sellaisten ihmisten seurassa ja perhetaustani on hyvin keskiluokkainen. Toisaalta taas äidin puolella sukua on joitain venkuloita ollut, joten liekkö siellä enon ja serkkujen muistot vaikuttavat. Ehkä enovainaan muiston takia pidän tatuoituja miehiä turvallisina :D

Mietin, että mitä olisi tapahtunut, jos olisin aikanaan kohdannut jonkun oikean kriminaalin, enkä vain sellaista, joka sattui vain hengaamaan niissä porukoissa (1. exä) tai wannabeetä (2. exä).

Viimeisimmän ihmissuhdevirityksen (kesti viikon =kahdet leffatreffit) kohdalla totesin, että vaikka toinen oli valmis hyväksymään tuon minun viimeisimmän elämäni (ko. henkilö tuntee exäni), niin jotenkin oli vaikeaa puhua kaukaisemmasta menneisyydestä. Siitä, että olen tuntenut aika epämääräisiä tyyppejä. Mahdollisen tulevan ihmissuhteen suurin ongelma on se, että toinen hyväksyisi minut kaikilla tasoilla. Tai hyväksyntä ei riitä, pitää kyetä kohtaamaan.

Viime aikoina olen käsitellyt ensimmäistä eroani ja isän kuolemaa. Kaksi minulle hyvin tärkeää ihmistä hylkäsi minut samoihin aikoihin. Ainakin nyt tajuan niin kokeneeni, vaikka pitkäänhän se kesti tunnustaa, että tosiasiassa ensimmäinen mieheni jätti minut, joka en ollut asiaan lainkaan valmistautunut, kunhan niihin aikoihin muuten kipuilin itseni ja suhteemme kanssa.

Viimeisimmän exän kohdalla on noussut esille pieniä, mutta isoja juttuja takaumina. Esimerkki: Tässä joku aika sitten minut määrättiin koulutuksessa samaan ryhmään kahden miehen kanssa. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Iso juttu? Kotimatkalla tajusin, että entisessä elämässä olisin ollut siinä vaiheessa kauhuissani. Entä jos mies saa tietää, että olen ainoa nainen kolmen hengen ryhmässä? Jos hän olisi löytänyt muistiinpanon, niin en olisi sinä yönä saanut nukkua. Sitä h-alkuista sanaa olisin saanut kuulla. Aamulla olisin ollut ihan rikki
koulutuksessa ja pelännyt omaa varjoanikin. Viikonloppu olisi sitten mennyt ryypätessä miehen kanssa ja kuunnellessa solvauksia ja hyvin suurella todennäköisyydellä riita olisi mennyt fyysiseksikin, tavalla tai toisella. ("vittu, jos niille annoit, niin annat nyt h**ra mullekin").

Töissä minusta tuntuu hassulta, että työkaveri miettii ihan itse, että haluaako lähteä työporukan kanssa muutaman päivän reissulle. Kuulema tarvitsee kotona vain ilmoittaa... käsittämätöntä. Vaikka niinhän mekin teimme ensimmäisen mieheni kanssa. Miten muutama vuosi voi muuttaa ihmisen näin täysin?

Uusi alku (blogille)

Näyttää siltä, että sisällä on niin paljon jaettavaa, että on pakko jakaa kirjoittamista. En jaksa kelata läpi kaikkea, mitä viimeisen puolen vuoden aikana on tapahtunut, joten aloitetaan tästä hetkestä.

Kerroinko, että ostin kämpän (ahaa siis kerrataan kuitenkin)? No ostimpa kuitenkin. Kallis heräteostos, mutta kaippa se kannatti. Äidillä on edelleen syöpä, toinen rinta on leikattu, mutta parantuminen ei ole mahdollista. Viivytystaistelua käydään. Kunto on kuitenkin paljon parempi, kuin talvella.

Mitkä asiat sitten saavat kirjoittamaan? Takaumat. Se, että käsittelen nyt vasta ensimmäistä avioeroa ja isän kuolemaan. Eihän siitä olekaan kuin seittemän vuotta... Ja se, että joissain pienissä arkisissa jutuissa todellisuus lävähtää naamalle. Esimerkki. Tänään olin yhdellä kurssilla ja meidät jaettiin kolmen hengen ryhmiin. Minun ryhmässäni oli minä ja kaksi miestä. Kirjoitin ryhmäläisten nimet ylös. Tajusin sitten, mitä siitä olisi entisessä elämässä seurannut. Huutoa, huorittelua, yön valvotus, seuraava päivä kurssilla säikkynä zombiena. Helvetillinen viikonloppu ja tunne, että olen tehnyt jotain tosi pahaa.

Se, että olen tajunnut, että minussa on jotain pahasti pielessä. Pelkään tosi paljon satuttavani ihmistä, joka päästää minut liian lähelleen. Haluaisin tavata "jonkun mukavan", mutta kun tapaan sellaisen, niin kaivan siitä kyllä paskaa esiin. Keväällä oli yksi sellainen juttu, tosin oli siinä muutakin, miksi juttu ei olisi toiminut, mutta kuitenkin. Nyt olen käynyt kahdesti leffassa yhden ihan kivan pojan (40v) kanssa. Homma on yllättänyt minut. Ihanko oikeasti on olemassa miehiä, jotka eivät ole vonkaamassa heti sänkyyn? Tai puhumassa pervoja... Kädestäpitelyasteellekin siirtyminen on ottanut aikansa. Tosin (ongelman tekoa) en oikein tiedä, onko tuollainen ihan mun tyyliä... Tottunu vähän suorempaan toimintaan, minkä lisäksi pihtaavat miehet on aina olleet epäilyttäviä (=exä suhteen alussa). Toisaalta paskoja ne on ne toisenlaisetkin miehet, joten ihan sama.

Sit oon miettiny yhtä ystävyyssuhdetta, joka päätty vähän huonoissa merkeissä. Elikkä ilmeisesti olin sit ystäväkseni valinnu ihmisen, jonka kanssa arvot meni aika pahasti ristiin...

Ja sit on varmaan miljuuna asiaa, joita ei voi juuri jakaa muuten kenenkään kanssa. Vaikka se, kun mun vuoden takanen ihastus tuli vastaan ja mie punastuin kuin pikkutyttö. Paikkakin sattu oleen koulun käytävä.

Mut näissä merkeissä sit jatkan. Ei kirjuuttamis pakkoa, mutta jos ees kerran viikossa. Sillon kun on jotain ajankohtaista.