Harkittuani asiaa vastasin kuitenkin ja ehdotin, että käytäisiin syömässä. Tämä ihminen oli taas alkuillasta iloinen, juteltiin ja näin hänen jopa aidosti hymyilevän. Hän on yksinäinen, mutta yksinäisyys on itsevalittua. Hän oli tehnyt isoja muutoksia elämässään, mutta uutta suuntaan ei ollut. Tuli olo, että hän "ajaa asioita alas". Lopettaa, mutta ei aloita mitään uutta. Kaikki muutaman vuoden takaiset suunnitelmat olivat kadonneet jonnekin.
Illan jatkuessa hän totesi, että olisi valmis vaikka kuolemaan, kun on jo kokenut "kaiken". Jotenkin kommentti säikäytti. Minusta hän ei todellakaan voi sanoa niin. Hän on elänyt rankkaa elämää, paennut sitä, luonut omat pikku ympyränsä. Mutta minusta maailmalla olisi hänelle vielä paljon tarjottavaa. Kaunis ja älykäs nainen. Mutta jotenkin tuntuu, ettei hän vain "näe".
Hänen mielestään minä elän jotenkin outoa elämää, kun olen aktiivinen monilla elämän osa-alueilla, töissä, harrastuksissa ja myös yhteiskunnallisesti ainakin vähän kantaaottava. Hän kaipaili kovasti menneitä. Sitä, kun olimme kuningattaria, kaiken muun ylä- ja ulkopuolella. Kaipaan välillä itsekin sitä, mutta en kaipaa siihen liittyvää nöyryytystä ja sitä, että häpeä piti huuhtoa pois viinalla.
Myöhemmin illalla eräässä baarissa seuraamme liittyi nuori mies. Mies halusi puhua siitä, että samana päivänä hänen kaverinsa oli ollut todistamassa onnistunutta itsemurhaa. Nuori mies kertoi itkeneensä päivällä. ITKENEENSÄ! Tuntemattoman ihmisen kuolemaa, jota ei ollut edes nähnyt. Tajusin siinä hyvässä humalassa olevaa ystävääni kuunnellessa ja omia ajatuksia tutkaillessani, että kuinka kyyniseksi sitä on tullut. Edes kavereideni itsemurhat eivät ole saaneet minua kyyneliin. Kuinka sillä hetkellä kadehdin tuota nuortamiestä, ihminen, joka kykenee vielä tuntemaan, johon toisen ihmisen kuolema vaikuttaa noin voimakkaasti. Tunsin itseni äärimmäisen vanhaksi ja äärimmäisen kyyniseksi.
Juttu siirtyi itsemurhiin ja ystävänikin kertoi yrityksistään ja erityisesti viimeisestä yrityksestään, jonka jälkeen hän oli päättänyt, ettei enää yritä tappaa itseään. Nuorimies esitteli omien yritystensä jälkiä ranteistaan. Mietin, että tällainenko ihminen on.
Sanoin lähteväni kotiin. Ystäväni kanssa todettiin, että aina meillä ei ole asiat menneet, ihan kohdilleen, eivätkä tule menemään. Mutta silti voimme aina tavatessamme alkaa alusta. Ei tehdä sellaisia siltoja, joita ei voisi polttaa ja rakentaa uudelleen. Sovittiin, että soitellaan aamulla, mutta ei olla soiteltu. Seuraavan kerran taas nähdään muutaman kuukauden kuluttua.
Ystäväni "tragedia" on se, että hän näkee elämänsä yhdenlaisena kertomuksena. Hän ei suostu näkemään vaihtoehtoisia tarinoita, vaihtoehtoisia loppuja. Illuusioista luopuminen on raskasta. Tiedän, koska teen sitä joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti