perjantai 5. elokuuta 2011

Maailman paras pikku jalka

Kävin tänään Abhyanga -hieronnassa. Hieronta on vähän kuin aromaterapiahierontaa, mutta perustuu Ayurvedaan (tai miten asia muitoillaankin). Intialainen aromaterapiahieronta? Hieronta on syhteellisen kevyttä, mutta ainakin nesteet tuntuvat lähteneen liikkeelle. Kokemus oli upea. Joka raaja, selkä, vatsa, rinta, niska ja pää käytiin lävitse. Kun raajan hieronta lopetettiin, lopun kononaisvaltainen hierontaliike "saatteli" raajan otsikon mukaiseen tunteeseen. Jalka tuntui hetken maailman parhaalta, samoin toinen vuorollaan ja kädet ja niin edelleen.

Minulla on vankka usko siihen, ettei ihmisen henkeä ja ruumista voi erottaa. Henki voi paeta ruumiissa pieneen osaan, mutta ruumiin hoitaminen hoitaa myös mieltä. Siksi en istukaan terapiossa keskustelemassa psykoanalyytikkojen kanssa, vaan käyn fyysisissä hoidoissa. Opettelen tuntemaan kosketuksen ja olemaan samalla läsnä. Siihen auttaa tuollaiset hieronnat, kosmetologit ja kampaajat. Kampaajalla käyntikin on siis minulle jotain muuta, kuin pelkkä ulkonäöllinen seikka. Moniin vuosiin en juuri kampaajalla asioinutkaan, kun toisen kosketus ei tuntunut mukavalta, nyt on eri asia.

Eilisen Rosenin ja tämän päivän hieronnan jälkeen voisin todeta, että olen kohdellut ja antanut muiden kohdella ruumistani varsin tylysti. Ne fyysiset vammat, joista on jäänyt arpia, ovat olleet niitä kaikkein pienmimpiä. Yritän opetella kuuntelemaan itseäni, niin fyysisesti, kuin henkisesti. Mitä minä haluan, mitä en halua, mistä pidän ja mistä en pidä. Melkoista opettelua, mutta vähitellen edistyn tässä :)

torstai 4. elokuuta 2011

Peloista

Tänään terapian jälkeen tunteet ovat olleet pinnassa. Nukuin parin tunnin päiväunet ja syonyt olen taas enemmän, kuin alkuviikosta yhteensä. Terapiakerrat alkavat olla koko ajan voimakkaampia kokemuksia ja vievät enemmän energiaa. Samalla on päästy yhä syvemmälle käsiteltäviin asioihin.

Tänään puhuttiin pelosta, siitä, kuinka se kerääntyy eri puolille ruumista. Kuinka pallean "turvatyyny" edelleen "väistää" kosketusta. Pelko on minulle heikkoutta. En halua pelätä. Mutta samalla pelko on terve, fyysinen reagointitapa, joka todennäköisesti on pitänyt minut hengissä. Ehkä kyse on siitäkin, että olen alkanut tajuta, kuinka pahassa vaarassa olen ollut. Ei sillä, että se paskiainen olisi tahallaan minut kyennyt tappamaan, mutta vahingossa kyllä.

Se, etten silloin kyennyt asettamaan rajoja fyysiselle koskemattomuudelleni, on siirtänyt rajat paljon syvemmälle. Tajusin, että jos ihminen koskettaa ihoani, hän ei vielä kosketa minua, saatan kadota kosketuksen alta hyvinkin kauas. Siksi onkin hyvä, että olen tullut entistä tietoisemmaksi fyysisestä reviiristä, saatan jopa ajatella, että joku tulee liian lähelle ja huomata ahdistuvani siitä.

Olen itkenyt tänään paljon. Liikutun pienestäkin asiasta. Ihmettelen jossain tv-ohjelmassa esille tulevaa puolisoiden tai perheen keskinäistä rakkautta, enkä kykene ymmärtämään sitä. Minun maailmassani perheen rakkaus on hiljaista tukea, eikä siitä puhuta. Parisuhteen rakkaus on vain naamio, jonka taakse pahuus ja hyväksikäyttö piiloutuu.

Kaiken vihan ja inhon jälkeen tänään onnistuin myöntämään, että pahinta tässä on se, että päästin sen ihmisen niin lähelle, lähemmäksi, kuin koskaan ketään ja hän petti luottamukseni totaalisesti ja moninkertaisesti

Enemmän kuin koskaan minulla on tunne, että asiat kääntyvät parempaan ja ainakin kaikkein pahimmat vauriot saan korjattua. Ainakin niin, ettei se ihminen tuhoa elämääni enää yhtään enempää.

tiistai 2. elokuuta 2011

Muutoksia

Tapasin eilen exän lapset ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Vanhempi on jo täysi-ikäinen ja ainoa syy, miksi on käynyt isänsä luona on se, ettei ole halunnut päästää nuorempaa sinne yksin. Nyt nuorempikin kieltäytyy menemästä isänsä luo, ainakaan yksin. En edes tajunnut, kuinka ikävä minulla oli lapsia ollut. Jos suhdetta isään ei oteta huomioon, niin lapsilla menee hyvin. Mikäs siinä, ovat perineet isänsä älyn ja äitinsä mukavan luonteen. Onneksi lähiperhe on tasapainoinen ja hyvinvoiva.

Lasten äidin kanssa jutteleminen teki hyvää. Tuntui hyvältä, että on olemassa ihminen, joka on käynyt läpi samoja asioita, ja päässyt niistä yli.

Jotenkin jokin lukko tuntuu avautuneen sisälläni. Se, että voitin pelkoni ja menin heitä tapaamaan oli minulle iso voitto. Illalla kotona tunsin, kuinka exän ote minusta taas hieman löystyi. Minun ei tarvitse järjestellä elämääni sen ihmisen mukaan, eikä irrottaa paljoja menneisyydestäni hänen takiaan. Vähän ehjempi, vähän kokonaisempi taas :)