Juuri kun eilen löin hanskat tiskiin ja päätin olla haahuilematta, niin tänään taas sain vähän lisätoivoa. Elikkä minulla on sittenkin mahiksia sen aiemmin kertomani muutoksen suhteen. Loppuviikosta saa lisätietoa. Päivällä, kun uutinen tuli, niin tuntui, ettei päässä veri kierrä, jännitti niin. Nyt vasta tajusin, kuinka älyttömän paljon minä sitä muutosta haluan. Toivoa sopii, että olen muidenkin mielestä niin hyvä, kuin kuvittelen olevani :)
Toisaalta tämä JOS-elämänvaihe ahdistaa, mutta toisaalta se on myös mukavaa.
maanantai 12. joulukuuta 2011
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Tyhjyys
Valehtelisin, jos sanoisin viime viikkojen olleen jotenkin helppoja. Eivät ole olleet. Töissä kaikki kaatuu päälle ja ei voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä otin vastaan ylimääräisiä velvoitteita. Tai oikeastaan tiedän. Ajattelin, että ylimääräiset vastuulliset tehtävät saisivat minut tuntemaan itseni tarpeelliseksi. Tosiasiassa saan pääasiassa paskaa niskaani, mutta itsepähän läksin hommaan, joten mitäpä sitä itkemään.
Monta muutakin asiaa olen aloittanut tämän syksyn aikana täyttääkseni elämääni, yrittänyt löytää paikkaani maailmassa, mutta eipä sitä tunnu löytyvän. Viime viikolla hammaslääkärissä ollessani tuijottelin kattoon kiinitettyä aforismi kylttiä, yksi aforismeista oli "murheet voi kantaa yksinään, mutta onneen tarvitaan kaksi". Kiitti vaan siitäkin lohdutuksesta. Valitettavan totta se on, pienet onnenhetket haipuvat todella nopeasti jonnekin kaukaisuuteen, jos ei ole ketään kenen kanssa ne jakaisi.
Minun ongelmani on se, etten halua olla häiriöksi. En soita kavereille, kun tietyn pisteen jälkeen ei enää jaksa aina olla se, joka ottaa yhteyttä. Minulla on myös usein tunne, että "häiritsen" ihmisiä. En halua tehdä itsestäni numeroa. Menneisyyteni takia olen joka porukassa "uusi", eli on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka tunnen pitkältä ajalta. Heidän kanssaan tuota häirintä ongelmaa ei ole. Valitettavasti heistä useimmat eivät asu samalla paikkakunnalla.
Olen ihminen, joka tietää, miten tavoitteisiin päästään ja miten unelmat toteutetaan. Ongelma vain on se, ettei minulla ole unelmia, eikä haaveita. Minä en tiedä mitä minä haluan tai tiedän, eli en halua yhtään mitään. Miten ihminen voi oppia haluamaan asioita ja uneksimaan asioista? Buddalaisten mukaan halusta irtipäästäminen on jotenkin ihailtavaa. Voi olla, mutta sen jälkeen eläminen on pelkkä taakka. Tavoitteet ja unelmat kuuluvat elämään ja antavat elämälle tarkoituksen. Keinotekoiset tavoitteet eivät siinä auta, tämä on jo nähty esim. opiskelujen ja muiden kanssa moneen kertaan.
Viime aikoina olen alkanut pohtia onko ongelma siinä, etten uskalla uneksia. Että unelmani olisivat niin erilaisia, tai "vääriä", ettei minulla ole siihen rohkeutta. Olisi helppoa uneksia vähän paremmasta työstä/asunnosta/autosta/rakkaudesta/hoikkuudesta mutta ne eivät ole minun unelmieni aiheita. Elämä on ollut niin turbulenttia aikanaan, että nyt haluan takertua siihen turvallisuuten, mikä minulla on. En halua liikaa keikuttaa tätä kiikkerää paattiani.
Niin ja mitä siihen minun mahdolliseen elämänmuutos kaavailuuni tulee, niin ilmeisesti se meni mönkään. Mikäs siinä, pettymyksiinkin on totuttava. Harmi että sen asian suhteen heräsin vähän liian myöhään, enkä osannut satsata asiaan tarpeeksi.
Monta muutakin asiaa olen aloittanut tämän syksyn aikana täyttääkseni elämääni, yrittänyt löytää paikkaani maailmassa, mutta eipä sitä tunnu löytyvän. Viime viikolla hammaslääkärissä ollessani tuijottelin kattoon kiinitettyä aforismi kylttiä, yksi aforismeista oli "murheet voi kantaa yksinään, mutta onneen tarvitaan kaksi". Kiitti vaan siitäkin lohdutuksesta. Valitettavan totta se on, pienet onnenhetket haipuvat todella nopeasti jonnekin kaukaisuuteen, jos ei ole ketään kenen kanssa ne jakaisi.
Minun ongelmani on se, etten halua olla häiriöksi. En soita kavereille, kun tietyn pisteen jälkeen ei enää jaksa aina olla se, joka ottaa yhteyttä. Minulla on myös usein tunne, että "häiritsen" ihmisiä. En halua tehdä itsestäni numeroa. Menneisyyteni takia olen joka porukassa "uusi", eli on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka tunnen pitkältä ajalta. Heidän kanssaan tuota häirintä ongelmaa ei ole. Valitettavasti heistä useimmat eivät asu samalla paikkakunnalla.
Olen ihminen, joka tietää, miten tavoitteisiin päästään ja miten unelmat toteutetaan. Ongelma vain on se, ettei minulla ole unelmia, eikä haaveita. Minä en tiedä mitä minä haluan tai tiedän, eli en halua yhtään mitään. Miten ihminen voi oppia haluamaan asioita ja uneksimaan asioista? Buddalaisten mukaan halusta irtipäästäminen on jotenkin ihailtavaa. Voi olla, mutta sen jälkeen eläminen on pelkkä taakka. Tavoitteet ja unelmat kuuluvat elämään ja antavat elämälle tarkoituksen. Keinotekoiset tavoitteet eivät siinä auta, tämä on jo nähty esim. opiskelujen ja muiden kanssa moneen kertaan.
Viime aikoina olen alkanut pohtia onko ongelma siinä, etten uskalla uneksia. Että unelmani olisivat niin erilaisia, tai "vääriä", ettei minulla ole siihen rohkeutta. Olisi helppoa uneksia vähän paremmasta työstä/asunnosta/autosta/rakkaudesta/hoikkuudesta mutta ne eivät ole minun unelmieni aiheita. Elämä on ollut niin turbulenttia aikanaan, että nyt haluan takertua siihen turvallisuuten, mikä minulla on. En halua liikaa keikuttaa tätä kiikkerää paattiani.
Niin ja mitä siihen minun mahdolliseen elämänmuutos kaavailuuni tulee, niin ilmeisesti se meni mönkään. Mikäs siinä, pettymyksiinkin on totuttava. Harmi että sen asian suhteen heräsin vähän liian myöhään, enkä osannut satsata asiaan tarpeeksi.
tiistai 6. joulukuuta 2011
Hyvää itsenäisyyspäivää (vähän erilainen postaus)
Ihan tässä tuota juhlimista seuratessani tuli mieleen, että, kuinka moni muistaa, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917, ei 1940, ei 1944. Veteraanit taistelivat itsenäisyyden puolesta, mutta Suomi oli itsenäinen jo ennen sotia, muistaako kukaan? Entä muistaako kukaan että vuonna 1917 ja 1918 täällä teurastettiin aika paljon jengiä, mutta ei venäläisiä, vaan toisia suomalaisia, ihan vaan koska sattuivat olemaan eri mieltä, kuin toiset suomalaiset? Oli oikein kunnon lahtajaiset silloin uuden itsenäisyyden kunniaksi. On vitun hienoa, että meillä oli ne sotavuodet, varmaan lahdattaisiin täällä vieläkin toisiamme, jos ei ois tullu uhkaa ulkoapäin.
Tämä asia on minulle itselleni läheinen, koska toinen isoisäni oli niitä, jonka perheestä iso osa joutui Siperiaan ja itsekin oli vankileirillä vain siksi, että mielipide oli poliittisesti "väärä" taisi tosin itsekin muutaman tyypin ampua ihan vain yleisessä härdellissä. Vasta sotavuodet toivat hänelle taas ihmisarvon, kun puolusti itsenäisyyttä siinä, missä "kunnon ihmiset". Toinen isoisä taas oli sitä jengiä, joka siinä sisällissodassa oli voittajia, elikkä oli varmasti pikkupaikkakunnalla lahtaamassa niitä toisia. Sota aikaan sitten liian vanhana päärintamalle lahtasi lännsirajalla karkureita (kuinka moni edes tiesi, että Suomella oli sotien aikaan miehiä myös länsirajalla? ei kukaan? arvasin...).
Suomen itsenäistyminen ei ollut mikään helppo prosessi. Sisäinen hajaannus oli repivää ja ilman ulkoista vihollista voi olla, ettei oltaisi näin(kään) yhtenäinen kansakunta, kuin ollaan. Valitettavasti näyttää, että taas ollaan hajaantumassa. Tuntuu, että kaikilta puuttuu ymmärrystä, niin niiltä, jotka väittävät itseään suvaitsevaisiksi, että niillä, jotka avoimesti myöntävät ennakkoluulonsa.
Ei siitä niin kauaa ole, kun "kommareiden" lapset ei saaneet leikkiä "porvareiden" lasten kanssa ja päin vastoin. Nyt sitten yhdet kieltää lasta leikkimästä "mamujen", toinen "homojen" ja kolmas "persujen" kakaroiden kanssa. Mikä ihme siinä on, ettei ihminen kykene olemaan edes yhtä sukupolvea edes lievästi suvaitsevainen? Tarvitaanko aina joku ulkoinen vihollinen yhdistämään porukka ja jos sitä ei ole, niin sitten tapellaan keskenään?
Itsenäisyys on hieno asia, silloin kun se tarkoittaa vapautta. Jos kuitenkin aletaan erottelemaan, kenelle se vapaus kuuluu ja kenelle ei, niin koko itsenäisyys vesittyy. Itsenäisyys tarkoittaa vastuuta. Suomi itsenäistyi, koska täällä ajateltiin, että asiat pystytään hoitamaan täällä itse paremmin, kuin ison keskusvallan alla. Pienemmässä jengissä on helpompaa hoitaa yhteisiä asioita, niin että ketään ei sorreta. Jos siinä pienemmässä valtiossa taas aletaan jotain ihmisiä sortamaan, niin ollaanko silloin yhtään parempia, kuin se iso valtio, josta erkaannuttiin? Kun ei ole vara maailmassa siihen, että jokainen nököttäisi keskellä omaa saartaan, niin jossain kohtaa asioita pitää oppia hoitamaan yhteiseksi hyväksi. Siis oikeasti YHTEISEKSI. Ei vain niiden hyväksi, jotka ajattelevat "oikein".
Tämä asia on minulle itselleni läheinen, koska toinen isoisäni oli niitä, jonka perheestä iso osa joutui Siperiaan ja itsekin oli vankileirillä vain siksi, että mielipide oli poliittisesti "väärä" taisi tosin itsekin muutaman tyypin ampua ihan vain yleisessä härdellissä. Vasta sotavuodet toivat hänelle taas ihmisarvon, kun puolusti itsenäisyyttä siinä, missä "kunnon ihmiset". Toinen isoisä taas oli sitä jengiä, joka siinä sisällissodassa oli voittajia, elikkä oli varmasti pikkupaikkakunnalla lahtaamassa niitä toisia. Sota aikaan sitten liian vanhana päärintamalle lahtasi lännsirajalla karkureita (kuinka moni edes tiesi, että Suomella oli sotien aikaan miehiä myös länsirajalla? ei kukaan? arvasin...).
Suomen itsenäistyminen ei ollut mikään helppo prosessi. Sisäinen hajaannus oli repivää ja ilman ulkoista vihollista voi olla, ettei oltaisi näin(kään) yhtenäinen kansakunta, kuin ollaan. Valitettavasti näyttää, että taas ollaan hajaantumassa. Tuntuu, että kaikilta puuttuu ymmärrystä, niin niiltä, jotka väittävät itseään suvaitsevaisiksi, että niillä, jotka avoimesti myöntävät ennakkoluulonsa.
Ei siitä niin kauaa ole, kun "kommareiden" lapset ei saaneet leikkiä "porvareiden" lasten kanssa ja päin vastoin. Nyt sitten yhdet kieltää lasta leikkimästä "mamujen", toinen "homojen" ja kolmas "persujen" kakaroiden kanssa. Mikä ihme siinä on, ettei ihminen kykene olemaan edes yhtä sukupolvea edes lievästi suvaitsevainen? Tarvitaanko aina joku ulkoinen vihollinen yhdistämään porukka ja jos sitä ei ole, niin sitten tapellaan keskenään?
Itsenäisyys on hieno asia, silloin kun se tarkoittaa vapautta. Jos kuitenkin aletaan erottelemaan, kenelle se vapaus kuuluu ja kenelle ei, niin koko itsenäisyys vesittyy. Itsenäisyys tarkoittaa vastuuta. Suomi itsenäistyi, koska täällä ajateltiin, että asiat pystytään hoitamaan täällä itse paremmin, kuin ison keskusvallan alla. Pienemmässä jengissä on helpompaa hoitaa yhteisiä asioita, niin että ketään ei sorreta. Jos siinä pienemmässä valtiossa taas aletaan jotain ihmisiä sortamaan, niin ollaanko silloin yhtään parempia, kuin se iso valtio, josta erkaannuttiin? Kun ei ole vara maailmassa siihen, että jokainen nököttäisi keskellä omaa saartaan, niin jossain kohtaa asioita pitää oppia hoitamaan yhteiseksi hyväksi. Siis oikeasti YHTEISEKSI. Ei vain niiden hyväksi, jotka ajattelevat "oikein".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)