Post-studium angustia

Taas on yksi todistus plakkarissa ja heti ahdistaa. Kaksi ja puoli vuotta samassa työpaikassa ja viimeisimmät opinnot saatu loppuun. Tässäkö tämä elämä (taas) on? Opiskelu on jotenkin niin kiinteä osa elämää, että nyt meinaa kädet täristä, kun seuraava opiskelusuunnitelma on vasta ensi syksylle. Toivottavasti työpaikka juttu tärppää, niin siitä saisi elämään jännitystä joksikin aikaa. Toisaalta nyt töissä on ollut niin vivahteikasta jaa haasteellista, että sielläkin on ollut ihan hauskaa. Työn luonteen takia ihmiset kaatavat kaikkea paskaa päälleni, mutta en hommaan alkanut ottaakseni sen henkilökohtaisesti. Niin oudolta, kun se kuulostaakin, niin otin homman vastaan siksi, ettei siinä voi miellyttää kaikkia. On siis pakko kyetä tekemään asioita niin kuin itse parhaaksi näkee. Rankkaa se kyllä on, mutta kiehtovaa.

Yksi työkaveri sanoi, ettei osaa kuvitella minua vihaisena. Aika jännää. Toisaalta jos suutun ja menetän malttini, niin se ei ole kaunista katseltavaa. Joten on ehkä parempi, että se puoli pidetään töissä poissa näkyvistä.

Viikonloppuna siivosin kaapit ja valokuvakovalevyltä kuvia. Siis kuvia minun ja exän yhteiseltä taipaleelta. Tuli houkutus laitella kuvia tanne blogiinkin. Ei niin, että ihmisiä tunnistaisi, mutta ehkä joitain yksityiskohtia tms. Tuskin kuitenkaan niitä vanhoja kuvia tänne alan laitella, huolimatta siitä, että mukana oli muutama oikeasti hyvä kuva. Hemmetin paljon niitä siirtyi kuitenkin bittiavaruuteen. Hyvä niin.

Ystävyys? Tunteminen?

Nyt viikonloppuna sain yllättävän tekstiviestin. Eräs ihminen halusi tavata, oli käymässä kaupungissa. Tämä samainen ihminen oli kesällä sanonut, ettei pidä minusta. Sama ihminen välillä tuntui hukkuvan negatiivisuuteen. Sama ihminen ei kykene ymmärtämään juomattomuuttani. Poistin ensin viestin ja ajattelin antaa asian olla.

Harkittuani asiaa vastasin kuitenkin ja ehdotin, että käytäisiin syömässä. Tämä ihminen oli taas alkuillasta iloinen, juteltiin ja näin hänen jopa aidosti hymyilevän. Hän on yksinäinen, mutta yksinäisyys on itsevalittua. Hän oli tehnyt isoja muutoksia elämässään, mutta uutta suuntaan ei ollut. Tuli olo, että hän "ajaa asioita alas". Lopettaa, mutta ei aloita mitään uutta. Kaikki muutaman vuoden takaiset suunnitelmat olivat kadonneet jonnekin.

Illan jatkuessa hän totesi, että olisi valmis vaikka kuolemaan, kun on jo kokenut "kaiken". Jotenkin kommentti säikäytti. Minusta hän ei todellakaan voi sanoa niin. Hän on elänyt rankkaa elämää, paennut sitä, luonut omat pikku ympyränsä. Mutta minusta maailmalla olisi hänelle vielä paljon tarjottavaa. Kaunis ja älykäs nainen. Mutta jotenkin tuntuu, ettei hän vain "näe".

Hänen mielestään minä elän jotenkin outoa elämää, kun olen aktiivinen monilla elämän osa-alueilla, töissä, harrastuksissa ja myös yhteiskunnallisesti ainakin vähän kantaaottava. Hän kaipaili kovasti menneitä. Sitä, kun olimme kuningattaria, kaiken muun ylä- ja ulkopuolella. Kaipaan välillä itsekin sitä, mutta en kaipaa siihen liittyvää nöyryytystä ja sitä, että häpeä piti huuhtoa pois viinalla.

Myöhemmin illalla eräässä baarissa seuraamme liittyi nuori mies. Mies halusi puhua siitä, että samana päivänä hänen kaverinsa oli ollut todistamassa onnistunutta itsemurhaa. Nuori mies kertoi itkeneensä päivällä. ITKENEENSÄ! Tuntemattoman ihmisen kuolemaa, jota ei ollut edes nähnyt. Tajusin siinä hyvässä humalassa olevaa ystävääni kuunnellessa ja omia ajatuksia tutkaillessani, että kuinka kyyniseksi sitä on tullut. Edes kavereideni itsemurhat eivät ole saaneet minua kyyneliin. Kuinka sillä hetkellä kadehdin tuota nuortamiestä, ihminen, joka kykenee vielä tuntemaan, johon toisen ihmisen kuolema vaikuttaa noin voimakkaasti. Tunsin itseni äärimmäisen vanhaksi ja äärimmäisen kyyniseksi.

Juttu siirtyi itsemurhiin ja ystävänikin kertoi yrityksistään ja erityisesti viimeisestä yrityksestään, jonka jälkeen hän oli päättänyt, ettei enää yritä tappaa itseään. Nuorimies esitteli omien yritystensä jälkiä ranteistaan. Mietin, että tällainenko ihminen on.

Sanoin lähteväni kotiin. Ystäväni kanssa todettiin, että aina meillä ei ole asiat menneet, ihan kohdilleen, eivätkä tule menemään. Mutta silti voimme aina tavatessamme alkaa alusta. Ei tehdä sellaisia siltoja, joita ei voisi polttaa ja rakentaa uudelleen. Sovittiin, että soitellaan aamulla, mutta ei olla soiteltu. Seuraavan kerran taas nähdään muutaman kuukauden kuluttua.

Ystäväni "tragedia" on se, että hän näkee elämänsä yhdenlaisena kertomuksena. Hän ei suostu näkemään vaihtoehtoisia tarinoita, vaihtoehtoisia loppuja. Illuusioista luopuminen on raskasta. Tiedän, koska teen sitä joka päivä.

Feeling like a rat...

Uppoavasta aluksesta rotilla on tapana häippästä ensimmäisenä. Paristakin entisestä työpaikasta olen häippässyt, kun homma on alkanut kusta. Yhden osalta noita huonoja signaaleja ei luuri muut edes tunnistaneet. Nyt töissä homma alkaa mennä huonoon suuntaan. Oman työpaikkani suhteen en ole huolissani, mutta enemmän siitä, mitä työ tulee jatkossa sisältämään. Eilen laitettu työhakemus ei siis ollutkaan mikään huono idea.

Mitä enemmän olen eilen ja tänään asiaa makustellut, sitä paremmalta ajatus alkaa tuntua. Uusi työ tarjoaisi uusia haasteita, maiseman vaihdos tekisi hyvää mm. eilen mainitemieni takaumien takia, joita tämä kaupunki on täynnä. Lisäksi siellä, minne olisin lähdössä minulla on useampiakin hyviä ystäviä.

Tämä rotta siis jättää uppoavan laivan tai itseasiassa lähteä riippumatta siitä, uppoaako laiva vai ei. Siis riippuen siitä, saanko paikan vai en. Toisaalta työpaikkoja kyllä aukeaa jatkossakin. Olen melkolailla täpinöissäni tästä. Asunto on tietenkin ongelma, mutta asiat nyt tuppaavat järjestymään.

Mitä sitten yksinäisyyteen tulee. Mitähän se minäkin inisen? Suurta rakkautta ei elämässä ole, eikä parisuhdetta, mutta ystäviä kyllä. Siis ihan oikeita ystäviä. Jos nyt ei ihan joka ilta olekaan jotakuta, jota voisi nähdä, niin useamman kerran viikossa kuitenkin näen jotain kavereistani. Viime viikollakin perjantai taisi olla ainoa ilta, jolloin ei ollut mitään ohjelmaa, johon olisi liittynyt tuttuja ja silloinkin kävin päivällä kaupungilla lounaalla ystävän kanssa.

Kimmon mainitsema yksinäisyys parisuhteessa on myös tuttua, enkä nyt tarkoita tuota viimeisintä liittoa, jossa en saanut puhua ede puhelimessa ilman kontrollia. Ensimmäisessä avioliitossa olimme molemmat aika yksinäisiä. Kummallakin oli aika vähän omia kavereita. Minä tosin aina järkkäsin joitain pariskunta tapaamisia jne. mutta sitten muutto uudelle paikkakunnalle heitti meidät keskelle totaalista yksinäisyyttä. Siihen asti, kun mies oli tuolla paikkakunnalla yksin, hänellä oli ystävyyssuhteita opiskelukavereihinsa. Syystä tai toisesta nämä suhteet katkesivat, kun minä tulin sinne. Hän ei ollut myöskään kovin innostunut esittelemään minua ystävilleen. Joitain "pariskuntakavereita" oli, mutta niistä tuttavuuksista kertonee paljon se, etten ole ollut ko. ihmisten kanssa missään tekemisissä eron jälkeen.

Minulla on myös perhe. Ei mitenkään läheinen, mutta olemassa. Rakas täti, sisarukset ja sisarusten lapset. Ja vielä liuta serkkuja, serkkujen lapsia. Ihmisiä, jotka ovat ja tulevat aina olemaan osa elämääni ja minä heidän elämäänsä, vaikka ei niin aktiivisesti tavatakaan. Ihmisiä, jotka tietävät kuka minä olen ja mistä tulen. Vähän kuin lapsuudesta ja nuoruudesta olevat muutamat ystävyyssuhteet.

Elikkä kuten olen usein sanonut, omasta selviämisestäni. Mikäs on selvitessä, kun on olemassa terveet ja laajat juuret. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja sisaruksilla alkaa olla jo ikää. Silti kuulun johonkin ja tulen varmaankin aina kuulumaan. Sellaisessa tilanteessa on helppo ottaa riskejä elämässä ja lähteä seikkailemaan. Toivottavasti ensi vuosi tuo minulle uuden seikkaiulun uudessa kaupungissa :)

Takaumia ja ahdistusta

Vähän eiliseen kirjoitukseen liittyen, jatketaan samoilla linjoilla.

Kaippa se on myönnettävä, että tässä on jonkinlaisesta masennuksesta kyse. Tarvitaanko hoitoa... no sitä en osaa sanoa. On näistä ennenkin selvitty. Kirjoitetaan enemmän.

Tuossa vastauksessani Kimmon kommenttiin mainitsin yllättävästä itkuisuudesta. Ihmiseksi, joka ei itke "koskaan" minua on itkettänyt harvinaisen paljon. Itkenyt en kuitenkaan juuri ole. Mieleen on noussut muiston riekaleita lapsuudesta ja molemmista avioliitoista. Eilen illalla kävin melkein molemmat liitot (tai tietyt osat niiden hyvistä puolista) läpi pienoiskoossaan.

Osittain voisin selittää tätä tämänhetkistä olotilaa silläkin, että taas yhdet opinnot ovat loppusuoralla. Olen varmaan koko ikäni tehnyt työn ja ihmissuhteiden ohella jotain opiskelun tynkää ja nyt sitten ei ensi viikon jälkeen enää olekaan mitään (paitsi pari töihin liittyvää kurssia, mutta niitä ei lasketa, kun niistä ei tule tutkintoa tai pätevyyttä).

Tavoitteita, unelmia, niitä minulta puuttuu. Vielä jokin aika sitten en nähnyt asiaa ongelmana, mutta ongelmahan se on. On vaikeaa kokea elämä mielekkääksi, kun ei oikeastaan halua mitään. Tai "haluaa", mutta ne ovat enemmän sellaisia "haluan, ettei tuota tapahdu" tyylisiä asioita, joissa ei oikeastaan ole mitään tavoittelemista.

Olen yrittänyt keksiä asioita, joita haluaisin. Räpellellyt lehtileikkeitä "aarrekrttaa" varten ja lueskellut naistenlehdistä elämänkertajuttuja. Mutta ei ole tullut mitään mieleen. Olen mukana aika monensorttisessa yhdistys yms. toiminnassa, mutta se on vain elämän täytettä. Yritystä tehdä itsensä tarpeelliseksi ja kuulua johonkin.

Mutta kärsivällisyys ja se, että oikeasti katselee ympärilleen. Eipä tähän muuta ratkaisua ole. Kaippa ne tavoitteet siitä kirkastuvat.

Rakkaudesta ja yksinäisyydestä

Edellisessä kirjoituksessa taisi jo tulla selväksi suhtautumiseni miehiin. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa rakaudesta ja yksinäisyydestä. Minulle rakkaus on jotain, joka tapahtuu toisille ihmisille. En edes muista koska olisin itse rakastanut, vielä vähemmän muistan sitä miltä tuntuu olla rakastettu.

Eräs ihminen totesi, että elämässäni on täytynyt olla paljon rakkautta, kun olen ollut kaksi kertaa naimisissakin. Eipä olisi voinut paljon enemmän erehtyä. Toinen avioliitto ja koko suhde oli molemmin puolin outoa pakkomiellettä. Mies lumoutui ja minä sokaistuin hänen ihailustaan. Ensimmäisessä avioliitossa taas olin kyllä rakastunut ja rakastin, mutta vastarakkautta en saanut. Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen, että "olisihan se pitänyt arvata", mies ei halunnut puhua rakkaudesta.

Kotona ei koskaan puhuttu rakkaudesta. Vanhempani määrittelivät itsekin liittonsa bisnes suhteeksi. Isä hankki rahan, äiti hoisi lapset ja kodin. He tulivat hyvin toimeen keskenään ja tasapainottivat toisiaan ihmisinä, mutta... No esimerkkinä kerrottakoon vaikka tarina siitä, kuinka kuuntelin salaa kaverini kanssa, kun äitimme juttelivat keskenään. Kaverini äiti oli aika humalassa. Oma äitinikin oli jonkin verran ottanut. Kaverin äiti vuodatti pitkät pätkät siitä, kuinka ihania lapsia hänellä on ja kuinka hän lapsiaan rakastaa ja rakastaa puolisoaankin, vaikka se on joskus niin vaikeaa. Oma äitini oli hiljaa, tuki ja välillä vähän lohduttikin ystäväänsä tämän tunteikkaassa vuodatuksessa. Ei kuitenkaan itse sanonut mitään, ei lapsista, eikä miehestä. Jälkeenpäin oltiin molemmat vähän nolona kaverini äidin puheista. Näin jälkikäteen olen kateellinen.

Tuleva joulu ahdistaa. Se ei varmaan ahdistaisi, jos en olisi näin läpikotaisin jouluihminen. Mitä hemmettiä minä teen? Yksin kotona? Sukulaisten nurkissa? Siinäpä ne vaihtoehdot. Kumpikaan ei houkuttele. Ei varsinkaan sukulaiset. Siskoissa ei ole mitään vikaa, mutta siskojen miehissä kyllä. Veljen porukka taas on sellainen, että en oikein osaa ajatellakaan olevani tervetullut. Jos joisin , niin varmaan viettäisin jouluaaton baarissa ja vetäisin pääni täyteen, eksyisin jonnekin tallille moottoripyösäporukoiden kanssa... Mutta se ei nyt taida olla vaihtoehto.

Ystäväni suunnittelee lapsen hankkimista keinohedelmöityksellä. Kun ei ole miestä kuvioissa, niin se on hänelle ainoa vaihtoehto. Syyksi hän sanoi sen, että hän haluaa jakaa omaa rakkauttaan ja saada lapsen ehdotonta rakkautta osakseen. Niimpä. Tuo keskustelu pani itsenikin miettimään asioita. Ehkä haluttomuuteni lapsien suhteen johtuukin kyvyttömyydestä rakastaa ja olla rakastettu? Korjaisiko lapsi asian? Tähän asti olen nähnyt lapsen vain ja ainoastaan hyvään parisuhteeseen kuuluvana elementtinä. Mutta voisiko lapsi ehkä sittenkin tuoda elämääni jotain, mitä siitä puuttuu?

Tosiasia on se, että elämäni suunta ja tarkoitus on totaalisen hukassa. Mietin syytä siihen, miksi en juo, eikä minulla ole siihen yhtään hyvää syytä. Ihan samahan se olisi juoda vaikka itsensä hengiltä. Mitä väliä? Paitsi ettei nyt juuri huvita. Mutta entä jos jossain vaiheessa huvittaa? Ankkureita elämään ei juuri ole. Muutama ihminen saattaisi vähän surra poistumistani, mutta ei kovin moni. Vertaan omaa tilannettani hoitokodissa asuvaan tätiini. Hänellä sentään on yksi poika ja yksi lapsenlapsi. Hyvähän ystävilläni on väittää, että onhan minulla sisarusten lapset... Niin on tädillänikin, mutta me kaikki olemme aika kaukana. Ja mitäpä ne, joilla on oma perhe, tädistään välittäisivät.

Alamaissa? Kyllä.

Loppuun vielä linkki sarjissuosikkiini "Mustaan hevoseen": Sarjis

Miehistä

Mikäpäs olisi parempi päivä kirjoittaa miehistä, kuin isäinpäivä. Nyt sitten kannattaa lopettaa lukeminen heti alkuunsa, jos oletat tekstin olevan kaunista. Se ei sitä ole, kuin korkeintaan välillä ja vahingossa.

Vierailin eilen tätini luona. Täti on se sama, joka reilu vuosi sitten sai aivoinfarktin ja välillä jo lopullisen kuolemantuomionkin, eli letkuty vaan irti ja mommo kuoppaan. Mutta eipäs vainkaan. Teräsmuori pyörittelee nykyisin hoitokodissa rullatuoliaan varsin näppärästi ja kirvaa, kun ei ole juttukavereita. Samalla on kuitenkin onnellinen, että nyt saa asua omassa pienessä huoneessaan, jossa on vessa ja pikkuruinen keittiökin.

Mutta miksi tätini kirvoittaa minut kirjoittamaan miehistä? Tätini oli aikanaan naimisissa alkoholistin kanssa. Mies oli muusikko ja viina maistui. Itse muistan tädin miehen pääasiassa hauskana tapauksena, mutta myöhemmin äidiltä ja siskoilta kuullut jutut ovat panneet ajattelemaan toisin. Ja ihmetyttihän minuakin pienenä se, miksi tädin mies ei oikein tuntunut tekevän mitään töitä, vaikka täti teki useampaakin työtä.

Täti jäi aikanaan, leskeksi. Siitä taitaa olla aikaa jo ainakin 20 vuotta, ellei enemmänkin. Vireä ja elämäniloinen täti löysi rinnalleen uuden miehen. Ikäihmiset eivät muuttaneet yksiin, mutta matkustelivat ja mökkeilivät yhdessä, yli kymmenen vuotta. Kaikki loppui tädin aivoinfarktiin. Mies otti sen raskaasti, pari kuukautta kävi katsomassa, mutta sitten hommasi jostain päivätansseista uuden heilan. Ei kuulema halunnut saattaa toista naista hautaan. Nyt siis täti, on taas yksin. Tädin ainoa toive olisi, että hänen yli 50 vuotias poikansa olisi jonain päivänä "oikea mies". Poika kun on osin seuraillut isänsä jalanjälkiä ja tuuria naisten kanssa voisi kuvailla huonoksi.

Rapaus oli vain yksi esimerkki siitä, miksi minusta miehet ovat epäluotettavia, ka se on miesten geeneissä tai jotain. Oma ensimmäinen mieheni häipyi, kun olisin tarvinut häntä eniten. Kyllästyi kipuiluun ja itseni etsimiseen. Toisesta nyt ei kannata puhuakaan. Vanhomman siskoni mies on nyt vanhoilla päivillään heittäytynyt alistavaksi ja mustasukkaiseksi, toisen siskoni mies petti ja jätti, kolmas siskoni on nyt taas onnellisesti naimisissa, saman miehen kanssa, jonka kanssa on ollut 30-vuotta, mutta väliin mahtuu pätkä, jolloin hän mietti itsemurhaa, kun mies viihtyi enemmän muiden naisten kanssa.

Isäinpäivänä sitten olisi luonnollista pohtia omaa isää. Isää, joka melkein kymmenen vuotta salasi äidiltä, että hänellä oli lapsi jonkun muun naisen kanssa. Isä, josta pienenä kysyin, että kuka tuo mies on, joka välillä täällä käy kylässä. Isä, joka ensimmäisissä häissäni sanoi, että minut oli tehty pelastamaan hänen ja äidin avioliitto ja sen myös tein. Isä, jolle minä olin edustustytär, jota kuskattiin kaikissa tilaisuuksissa kauniin vaimon kanssa keräämässä huomiota. Nuorekkaan näköinen vaimo ja pieni tyttö nostivat isän imagoa. Minun kanssani äiti kävi helposti 10-15 vuotta nuoremmasta. Vanhemmista sisaruksista ei niissä tilaisuuksissa juuri puhuttu.

Toisaalta isän kanssa käytiin kahdestaan kalalla, tehtiin metsäreissuja ja laulettiin. Isää en yhtä kertaa lukuun ottamatta muista nähneeni humalassa ja vain pari kertaa hän huusi minulle. Isä oli tavattoman älykäs, hyvä neuvottelija ja sosiaalisesti äärimmäisen lahjakas. Hän tuli toimeen hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Mutta tyttären luottamusta miehiin elämänkumppanina isä ei kasvattanut. Isä toi rahan kotiin ja äiti hoisi kakien muun. Missään asiassa ei voinut ajatella, että isä hoitaisi sen.

Kumpikin aviomiehistäni on ollut isättömiä, ensimmäisen isä joi itsensä hengiltä ja toisen isä häippäsi sen kummempia kommentoimatta. Että eivätpä hekään kunnollisen isän mallia mistään olleet saaneet.

Summa summarum. Turha varmaan inistä ja kaivata hyvää ihmissuhdetta, kun luottamuksessa on sellainen miehen mentävä aukko. Minä nyt en vaan luota miehiin. En kyllä kovin paljoa naisiinkaan. Jokainen ihmissuhcde on minulle riskilaskelma, joihinkin luotan enemmän, joihinkin vähemmän. Sen tiedän, että jos maailma joskus kaatuu päälle ja kaikki menee päin persettä, niin ainoa ihminen, johon voin luottaa olen minä itse. Kukaan ei kaipaa, eikä kukaan tule sairaalaan katsomaan.

Pahoja muistoja ja tuntemuksia

Tänään on pahoja muistoja menneestä putkahdellut sieltä täältä. Luennolla, luennoitsija viittaa työhönsä terapeuttina ja katsoo suoraan silmiin, kun puhuu siitä, ettei raiskatuksi joutuminenkaan välttämättä tarkoita elämän loppumista. Luennon aihe ei siis ollut seksuaalisuus, vaan ihan vain yleensä asioista selviäminen, mutta piti vain ottaa tosi rankka esimerkki...

Exän itsestään usein netissä eri yhteyksissä käyttämä kuva pomppaa esiin yllättäen. Facebookissa, kylläkin toisessa yhteydessä ja ihan muun ihmisen toimesta.

Samainen luennoitsija heittää päivän päätteeksi kommentin, että näitä keskustelumenetelmiähän voitte sitten kokeilla illalla kotona. Katsotaan työkaverin kanssa toisiamme, hänkin on yksinäinen ihminen ja mietitään, että kukillekkos tässä pitää alkaa puhumaan.

Joinain päivinä vain kaikki tuo mieleen pahoja asioita. Muistoja tai ahdistusta. Vaikka viime aikoina olen yrittänyt asiaa työstää ja mielestäni onnistunutkin aika hyvin. Mutta kun ei vaan tunnu toimivan. Tai no, sanotaan, että prosessissa olen päässyt eteenpäin, mutta just tänään on tullut takapakkia.

Askartelua

Väkertelin blogin ulkonäköä uusiksi ja mietin, että jatkossa voisin tuolta mittaamattomasta valokuva-arkistostani aina jonkun kuvan kirjoitukseen yhdistää. Ihan en ole tyytyväinen näihin asetuksiin, mutta tässä vähitellen hioessa...Ratkaisut on jo mielessä, pitää vain koodailla kuntoon.

Muuten kuulumisia.

Harvinaisen seesteinen olo (flunssasta?) Jotenkin kaikista työ ja muista jutuista huolimatta on sellainen olo, että tässäpä tätä mennään ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tänään olen menossa reikikurssille, jotta ei hömpän harrastaminen unohtuisi :)

Miesrintamalta... joku vanhempi amerikkalainen leskimies oli rakastunut, kun oli törmännyt kuvaani etsiskellessään facebookista entistä koulukaveriaan (sukunimeni on aika harvinainen). Että tällaista, ei ihan sitä, mitä on tilattu, mutta jospas sekin asia tässä täsmentyisi.