Vähän eiliseen kirjoitukseen liittyen, jatketaan samoilla linjoilla.
Kaippa se on myönnettävä, että tässä on jonkinlaisesta masennuksesta kyse. Tarvitaanko hoitoa... no sitä en osaa sanoa. On näistä ennenkin selvitty. Kirjoitetaan enemmän.
Tuossa vastauksessani Kimmon kommenttiin mainitsin yllättävästä itkuisuudesta. Ihmiseksi, joka ei itke "koskaan" minua on itkettänyt harvinaisen paljon. Itkenyt en kuitenkaan juuri ole. Mieleen on noussut muiston riekaleita lapsuudesta ja molemmista avioliitoista. Eilen illalla kävin melkein molemmat liitot (tai tietyt osat niiden hyvistä puolista) läpi pienoiskoossaan.
Osittain voisin selittää tätä tämänhetkistä olotilaa silläkin, että taas yhdet opinnot ovat loppusuoralla. Olen varmaan koko ikäni tehnyt työn ja ihmissuhteiden ohella jotain opiskelun tynkää ja nyt sitten ei ensi viikon jälkeen enää olekaan mitään (paitsi pari töihin liittyvää kurssia, mutta niitä ei lasketa, kun niistä ei tule tutkintoa tai pätevyyttä).
Tavoitteita, unelmia, niitä minulta puuttuu. Vielä jokin aika sitten en nähnyt asiaa ongelmana, mutta ongelmahan se on. On vaikeaa kokea elämä mielekkääksi, kun ei oikeastaan halua mitään. Tai "haluaa", mutta ne ovat enemmän sellaisia "haluan, ettei tuota tapahdu" tyylisiä asioita, joissa ei oikeastaan ole mitään tavoittelemista.
Olen yrittänyt keksiä asioita, joita haluaisin. Räpellellyt lehtileikkeitä "aarrekrttaa" varten ja lueskellut naistenlehdistä elämänkertajuttuja. Mutta ei ole tullut mitään mieleen. Olen mukana aika monensorttisessa yhdistys yms. toiminnassa, mutta se on vain elämän täytettä. Yritystä tehdä itsensä tarpeelliseksi ja kuulua johonkin.
Mutta kärsivällisyys ja se, että oikeasti katselee ympärilleen. Eipä tähän muuta ratkaisua ole. Kaippa ne tavoitteet siitä kirkastuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti