Uppoavasta aluksesta rotilla on tapana häippästä ensimmäisenä. Paristakin entisestä työpaikasta olen häippässyt, kun homma on alkanut kusta. Yhden osalta noita huonoja signaaleja ei luuri muut edes tunnistaneet. Nyt töissä homma alkaa mennä huonoon suuntaan. Oman työpaikkani suhteen en ole huolissani, mutta enemmän siitä, mitä työ tulee jatkossa sisältämään. Eilen laitettu työhakemus ei siis ollutkaan mikään huono idea.
Mitä enemmän olen eilen ja tänään asiaa makustellut, sitä paremmalta ajatus alkaa tuntua. Uusi työ tarjoaisi uusia haasteita, maiseman vaihdos tekisi hyvää mm. eilen mainitemieni takaumien takia, joita tämä kaupunki on täynnä. Lisäksi siellä, minne olisin lähdössä minulla on useampiakin hyviä ystäviä.
Tämä rotta siis jättää uppoavan laivan tai itseasiassa lähteä riippumatta siitä, uppoaako laiva vai ei. Siis riippuen siitä, saanko paikan vai en. Toisaalta työpaikkoja kyllä aukeaa jatkossakin. Olen melkolailla täpinöissäni tästä. Asunto on tietenkin ongelma, mutta asiat nyt tuppaavat järjestymään.
Mitä sitten yksinäisyyteen tulee. Mitähän se minäkin inisen? Suurta rakkautta ei elämässä ole, eikä parisuhdetta, mutta ystäviä kyllä. Siis ihan oikeita ystäviä. Jos nyt ei ihan joka ilta olekaan jotakuta, jota voisi nähdä, niin useamman kerran viikossa kuitenkin näen jotain kavereistani. Viime viikollakin perjantai taisi olla ainoa ilta, jolloin ei ollut mitään ohjelmaa, johon olisi liittynyt tuttuja ja silloinkin kävin päivällä kaupungilla lounaalla ystävän kanssa.
Kimmon mainitsema yksinäisyys parisuhteessa on myös tuttua, enkä nyt tarkoita tuota viimeisintä liittoa, jossa en saanut puhua ede puhelimessa ilman kontrollia. Ensimmäisessä avioliitossa olimme molemmat aika yksinäisiä. Kummallakin oli aika vähän omia kavereita. Minä tosin aina järkkäsin joitain pariskunta tapaamisia jne. mutta sitten muutto uudelle paikkakunnalle heitti meidät keskelle totaalista yksinäisyyttä. Siihen asti, kun mies oli tuolla paikkakunnalla yksin, hänellä oli ystävyyssuhteita opiskelukavereihinsa. Syystä tai toisesta nämä suhteet katkesivat, kun minä tulin sinne. Hän ei ollut myöskään kovin innostunut esittelemään minua ystävilleen. Joitain "pariskuntakavereita" oli, mutta niistä tuttavuuksista kertonee paljon se, etten ole ollut ko. ihmisten kanssa missään tekemisissä eron jälkeen.
Minulla on myös perhe. Ei mitenkään läheinen, mutta olemassa. Rakas täti, sisarukset ja sisarusten lapset. Ja vielä liuta serkkuja, serkkujen lapsia. Ihmisiä, jotka ovat ja tulevat aina olemaan osa elämääni ja minä heidän elämäänsä, vaikka ei niin aktiivisesti tavatakaan. Ihmisiä, jotka tietävät kuka minä olen ja mistä tulen. Vähän kuin lapsuudesta ja nuoruudesta olevat muutamat ystävyyssuhteet.
Elikkä kuten olen usein sanonut, omasta selviämisestäni. Mikäs on selvitessä, kun on olemassa terveet ja laajat juuret. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja sisaruksilla alkaa olla jo ikää. Silti kuulun johonkin ja tulen varmaankin aina kuulumaan. Sellaisessa tilanteessa on helppo ottaa riskejä elämässä ja lähteä seikkailemaan. Toivottavasti ensi vuosi tuo minulle uuden seikkaiulun uudessa kaupungissa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti