Rakkaudesta ja yksinäisyydestä

Edellisessä kirjoituksessa taisi jo tulla selväksi suhtautumiseni miehiin. Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa rakaudesta ja yksinäisyydestä. Minulle rakkaus on jotain, joka tapahtuu toisille ihmisille. En edes muista koska olisin itse rakastanut, vielä vähemmän muistan sitä miltä tuntuu olla rakastettu.

Eräs ihminen totesi, että elämässäni on täytynyt olla paljon rakkautta, kun olen ollut kaksi kertaa naimisissakin. Eipä olisi voinut paljon enemmän erehtyä. Toinen avioliitto ja koko suhde oli molemmin puolin outoa pakkomiellettä. Mies lumoutui ja minä sokaistuin hänen ihailustaan. Ensimmäisessä avioliitossa taas olin kyllä rakastunut ja rakastin, mutta vastarakkautta en saanut. Näin jälkikäteen ajatellen tulee mieleen, että "olisihan se pitänyt arvata", mies ei halunnut puhua rakkaudesta.

Kotona ei koskaan puhuttu rakkaudesta. Vanhempani määrittelivät itsekin liittonsa bisnes suhteeksi. Isä hankki rahan, äiti hoisi lapset ja kodin. He tulivat hyvin toimeen keskenään ja tasapainottivat toisiaan ihmisinä, mutta... No esimerkkinä kerrottakoon vaikka tarina siitä, kuinka kuuntelin salaa kaverini kanssa, kun äitimme juttelivat keskenään. Kaverini äiti oli aika humalassa. Oma äitinikin oli jonkin verran ottanut. Kaverin äiti vuodatti pitkät pätkät siitä, kuinka ihania lapsia hänellä on ja kuinka hän lapsiaan rakastaa ja rakastaa puolisoaankin, vaikka se on joskus niin vaikeaa. Oma äitini oli hiljaa, tuki ja välillä vähän lohduttikin ystäväänsä tämän tunteikkaassa vuodatuksessa. Ei kuitenkaan itse sanonut mitään, ei lapsista, eikä miehestä. Jälkeenpäin oltiin molemmat vähän nolona kaverini äidin puheista. Näin jälkikäteen olen kateellinen.

Tuleva joulu ahdistaa. Se ei varmaan ahdistaisi, jos en olisi näin läpikotaisin jouluihminen. Mitä hemmettiä minä teen? Yksin kotona? Sukulaisten nurkissa? Siinäpä ne vaihtoehdot. Kumpikaan ei houkuttele. Ei varsinkaan sukulaiset. Siskoissa ei ole mitään vikaa, mutta siskojen miehissä kyllä. Veljen porukka taas on sellainen, että en oikein osaa ajatellakaan olevani tervetullut. Jos joisin , niin varmaan viettäisin jouluaaton baarissa ja vetäisin pääni täyteen, eksyisin jonnekin tallille moottoripyösäporukoiden kanssa... Mutta se ei nyt taida olla vaihtoehto.

Ystäväni suunnittelee lapsen hankkimista keinohedelmöityksellä. Kun ei ole miestä kuvioissa, niin se on hänelle ainoa vaihtoehto. Syyksi hän sanoi sen, että hän haluaa jakaa omaa rakkauttaan ja saada lapsen ehdotonta rakkautta osakseen. Niimpä. Tuo keskustelu pani itsenikin miettimään asioita. Ehkä haluttomuuteni lapsien suhteen johtuukin kyvyttömyydestä rakastaa ja olla rakastettu? Korjaisiko lapsi asian? Tähän asti olen nähnyt lapsen vain ja ainoastaan hyvään parisuhteeseen kuuluvana elementtinä. Mutta voisiko lapsi ehkä sittenkin tuoda elämääni jotain, mitä siitä puuttuu?

Tosiasia on se, että elämäni suunta ja tarkoitus on totaalisen hukassa. Mietin syytä siihen, miksi en juo, eikä minulla ole siihen yhtään hyvää syytä. Ihan samahan se olisi juoda vaikka itsensä hengiltä. Mitä väliä? Paitsi ettei nyt juuri huvita. Mutta entä jos jossain vaiheessa huvittaa? Ankkureita elämään ei juuri ole. Muutama ihminen saattaisi vähän surra poistumistani, mutta ei kovin moni. Vertaan omaa tilannettani hoitokodissa asuvaan tätiini. Hänellä sentään on yksi poika ja yksi lapsenlapsi. Hyvähän ystävilläni on väittää, että onhan minulla sisarusten lapset... Niin on tädillänikin, mutta me kaikki olemme aika kaukana. Ja mitäpä ne, joilla on oma perhe, tädistään välittäisivät.

Alamaissa? Kyllä.

Loppuun vielä linkki sarjissuosikkiini "Mustaan hevoseen": Sarjis