Näin sitten eilen niitä tuttuja poikia ja mukavahan se ilta oli. Baarikin oli sellainen, että luiskahdin sinne 90-luvun nostalgioihin välittömästi. Fiilikseen ois tietenkin muutama olut mennyt, mutta toisaalta nautin fiiliksistä ehkä paremmin ilman.
Jutellessani siinä yhden entisen hellun kanssa tajusin muutamia arvokkaita asioita. Ensinnäkin sen, että silloin nuorempana en oikeastaan osannut arvostaa elämääni ja asemaani niissä sosiaalisissa ympyröissä. Minähän olin itseasiassa niissä porukoissa aika arvostettu ihminen. Toisekseen tajusin, että mitä se minäkin räpiköin ja mietin, etten ikinä löydä ketään. Jos ensimmäinen avioliitto ei olisi vieny itsetuntoani niin alas kuin vei, niin siihen asti liikuin ihan hemmetin hyvän näköisten, lahjakkaiden ja mukavien tyyppien kanssa. Lisäksi sellaiset mukavat lahjakkaat ja nyt ihan aikuiset miehet ovat edelleen (OK voivat olla edelleen) minusta kiinnostuneita. Rimaa ei tarvitse miesten suhteen siirtää muuta, kuin korkeintaan laittaa sille tasolle, missä se oli silloin ennen.
Tajusin myös muita asoita. En ole valinnut suhteitani rakkauden tai edes ihastuksen takia. Jos olisin, niin olisin aikanaan alkanut seurustella ensi rakkauteni kanssa ja olisimme varmaan edelleen yhdessä. Miehissä minua useimmiten houkutteli haaste. Tämä pätee molempiin puolisoihin. Ehkä olisi pitänyt tavoitella parisuhteelta jotain muuta, kuin haasteita. Vaikka sitä rakkautta.
Vaikka yritän väittää, ettei minulla ole enää itsetunto-ongelmia, niin on niitä. Eristän itseni mielessäni sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. En uskalla kohdata kaikkia asioita ja ihmisiä. Kyse on ehkä siitä, etten päästä ketään lähelleni. Asiaa pitää tutkiskella ja tehdä töitä itsetunnon kanssa.
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Turvaverkko
Zella Kirjoitti jokin aika sitten turvaverkoista ja siitä, kaipaako kukaan, jos jotain sattuu. Omalta osaltani turvaverkkokysymys tuli tänään ajankohtaiseksi ihan toisella tapaa.
Minulla on ystäviä ja kavereita, minulla on sukulaisia, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, mutta... On asioita, joista en voi puhua kenellekään. Tänään se tuntuu hyvin konkreettiselta. Nyt tietenkin blogin lukijat ihmettelevät, että kun olen täällä(kin) kertonut paljon asioita, että mitä ihmettä. Mutta on asioita, joissa tulee lukko vastaan. En vain pysty.
Pari vuotta sitten intin erään ihmisen kanssa asiasta "paras ystävä". Hän ei suostunut uskomaan, ettei minulla ole sitä jotakuta, jolle kerron kaiken. Ei ollut, eikä ole edelleenkään. Minä en romahda kenenkään edessä. Ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa jakaisin suruni tai pelkoni. Välillä tuntuu, että minulla on ihmisen muotoinen teräs kuori, joka toimii ja hoitaa asiat. Ihminen siellä sisällä on jo ajat sitten romahtanut. Tai romahtaisi, jos kuori antaisi myöten.
Pohdintojen ajankohtaisuuteen vaikuttaa sekin, että tänään ilmeisesti tapaan vanhoja tuttuja kotipaikkakunnalta. Eivät he minua tule tapaamaan, mutta eräs ystäväni on alkanut seurustella niiltä ajoilta tutun pojan (miehen) kanssa ja kun jengi kokoontuu tänne erääseen tapahtumaan, niin ystäväni pyysi minua mukaan. Mikäs siinä, mukavia poikia (miehiä) koko porukka. Tiedän, että he huolehtivat toisistaan ja ovat pitäneet yhtä varmaan lapsuudesta saakka. Porukan lojaalius kattoi niin tytöt, kuin pojat. En kuitenkaan kokenut itse koskaan kuuluvani jengiin. En varsinkaan sen jälkeen, kun minulle sanottiin, että kaikista tuntuu, että tulen liian hyvin toimeen itsekseni. Toisaalta tiedän ko. porukan antaneen selkään yhdelle pojalle, joka aikanaan puhui minusta rumasti. En tiennyt sitä silloin. Kuulin vasta vuosia jälkeen päin. Sääli, koska jos olisin sen tiennyt, asiat voisivat olla ehkä toisin.
Minä en päästä ketään lähelleni. Lähimmäksi koskaan pääsi varmaan ensimmäinen mieheni. Mutta mitä paremmin hän minuun tutustui, sitä vähemmän hän piti siitä, mitä näki ja lopulta erosimme. Ei siis varmaankaan ihme, etten joissain asioissa päästä ketään lähelle.
Viikatetta siteeratakseni:
Voiko siitä puhua
Kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa
Vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
http://www.youtube.com/watch?v=zEEgvYbjxrI
Minulla on ystäviä ja kavereita, minulla on sukulaisia, joihin pidän säännöllisesti yhteyttä, mutta... On asioita, joista en voi puhua kenellekään. Tänään se tuntuu hyvin konkreettiselta. Nyt tietenkin blogin lukijat ihmettelevät, että kun olen täällä(kin) kertonut paljon asioita, että mitä ihmettä. Mutta on asioita, joissa tulee lukko vastaan. En vain pysty.
Pari vuotta sitten intin erään ihmisen kanssa asiasta "paras ystävä". Hän ei suostunut uskomaan, ettei minulla ole sitä jotakuta, jolle kerron kaiken. Ei ollut, eikä ole edelleenkään. Minä en romahda kenenkään edessä. Ei ole sellaista ihmistä, jonka kanssa jakaisin suruni tai pelkoni. Välillä tuntuu, että minulla on ihmisen muotoinen teräs kuori, joka toimii ja hoitaa asiat. Ihminen siellä sisällä on jo ajat sitten romahtanut. Tai romahtaisi, jos kuori antaisi myöten.
Pohdintojen ajankohtaisuuteen vaikuttaa sekin, että tänään ilmeisesti tapaan vanhoja tuttuja kotipaikkakunnalta. Eivät he minua tule tapaamaan, mutta eräs ystäväni on alkanut seurustella niiltä ajoilta tutun pojan (miehen) kanssa ja kun jengi kokoontuu tänne erääseen tapahtumaan, niin ystäväni pyysi minua mukaan. Mikäs siinä, mukavia poikia (miehiä) koko porukka. Tiedän, että he huolehtivat toisistaan ja ovat pitäneet yhtä varmaan lapsuudesta saakka. Porukan lojaalius kattoi niin tytöt, kuin pojat. En kuitenkaan kokenut itse koskaan kuuluvani jengiin. En varsinkaan sen jälkeen, kun minulle sanottiin, että kaikista tuntuu, että tulen liian hyvin toimeen itsekseni. Toisaalta tiedän ko. porukan antaneen selkään yhdelle pojalle, joka aikanaan puhui minusta rumasti. En tiennyt sitä silloin. Kuulin vasta vuosia jälkeen päin. Sääli, koska jos olisin sen tiennyt, asiat voisivat olla ehkä toisin.
Minä en päästä ketään lähelleni. Lähimmäksi koskaan pääsi varmaan ensimmäinen mieheni. Mutta mitä paremmin hän minuun tutustui, sitä vähemmän hän piti siitä, mitä näki ja lopulta erosimme. Ei siis varmaankaan ihme, etten joissain asioissa päästä ketään lähelle.
Viikatetta siteeratakseni:
Voiko siitä puhua
Kun ei voi edes ajatella
Voiko siitä puhua
Muuten hymyillään ja toivotellaan hyvää jatkoa
Vaan illan tullen pelottaa
Ei ole ketään kelle soittaa
http://www.youtube.com/watch?v=zEEgvYbjxrI
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Päiväkirjoja
No luin sitten lisää suhteen aikaisia päiväkirjoja.
Tyypillinen sunnuntaimerkintä: "flunssassa ja kohmelossa, masentaa ja ahdistaa, meni sitten eilen riidaksi".
Pari irrationaalista riidan aiheita:
- Olin ottanut netistä tunnin pätkän Big Brotheria lupaa kysymättä (maksoin itse).
- Opiskelukaveri oli laittanus sähköpostin, jonka pyysi välittämään muille.
Pari merkintää merkintä vuodelta 2004. Ensin perjantaina: "Myöhemmällä junalla kotiin, kun tentissä meni pidempään. Hyvä hiilis tentin suhteen. Tentin jälkeinen rentoutusviski sai liian monta kaveria ja alettiin X:n kanssa riitelemään. Hän tulkitsi tönäisyni uhkaavaksi, seurauksena musta silmä ja tikit silmäkulmaan".
Aika tyypillinen tianne meidän suhteessa. Kyseessä oli opintoihin liittyen yksi vaikeimmista tenteistä ja sen teko alle kolmessa tunnissa (tentti aika kuusi tuntia) ei olisi varmasti onnistunut. Mutta X tulkitsi sellaisen tahalliseksi viivyttelyksi, että sain jäädä toiselle paikkakunnalle "vehtaamaan ukkojen kanssa".
Sitten sunnuntailta:
"Mustasilmä ja tikit, jurpii, tuntuu etten halua käydä missään. Yllättävää kyllä, ei ole morkkista, vaikka on välillä masentanut. Harmittaa etten pääse ensi viikolla uimaan haavan takia. Toivottavasti siihen ei jää arpea. X sanoi eilen jotain, joka toivottavasti auttaa minua hillitsemään itseäni jatkossa. Se sanoi, että se vittuilee , koska minä olen sille liian tärkeä ja se kokee olevansa minua huonompi... hassu mies."
Seuraavalla viikolla olin lenkillä ollessa "valittanut X:lle kaikesta", mikä sitten kadutti ja ostin hänelle lopulta jotain kivaa.
Siis hitto... ne tikit oli MINUN silmäkulmassa, eiköhän aiheesta nyt vähän ukkoa saisikin ripittää? Toisaalta seuraavana viikonloppuna ei merkintöjen mukaan riidelty, mikä siis oli niin merkittävä seikka, että piti erikseen mainita. Molemmat kotona, eikä tappelua.
Ainakin nuo merkinnät kertoivat paljon siitä, miksi en lähtenyt aikaisemmin. Elämä pyöri tenttikirjojen, viinan ja seksin ympärillä. Olin masentunut ja jatkuvasti jossain pikku flunssassa. Käytännössä joka viikko on merkintä kuumeilusta. Verenpaine heitteli ja ahdisti. Takerruin hyviin tai edes vähemmän huonoihin päiviin kuin viimeiseen oljenkorteen.
Riitojen kaava on aika selvä, usein mun hyvin menneiden opiskelujuttujen jälkeen. Käytännössä tapeltiin aina tenttien jälkeen. Myöhemmin riidat liitty töihin, olin esim. käynyt lounaalla työkavereiden kanssa. Ei voi kuin ihmetellä, miten olen opinnoista niinkin hyvin arvosanoin selvinnyt ja miten olen selvinnyt töistä.
Alkoholin käytön totaalinen lopettaminen sopii minulle. Noista päiväkirjoista päätellen olen juonut ihan oman osuuteni. Olen hyvin kiitollinen siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut ja erityisen kiitollinen siitä, että osa noista asioista on päiväkirjoissa ja voin lukea ja muistaa, jos haluan, mutta ne eivät kummittele joka päivä ajatuksissani. Tänään on kaunis päivä, eikä masenna yhtään. Olen jo joissain asioissa löytänyt tasapainon ja toisissa haen sitä vielä, mutta oikealla tiellä olen.
Tyypillinen sunnuntaimerkintä: "flunssassa ja kohmelossa, masentaa ja ahdistaa, meni sitten eilen riidaksi".
Pari irrationaalista riidan aiheita:
- Olin ottanut netistä tunnin pätkän Big Brotheria lupaa kysymättä (maksoin itse).
- Opiskelukaveri oli laittanus sähköpostin, jonka pyysi välittämään muille.
Pari merkintää merkintä vuodelta 2004. Ensin perjantaina: "Myöhemmällä junalla kotiin, kun tentissä meni pidempään. Hyvä hiilis tentin suhteen. Tentin jälkeinen rentoutusviski sai liian monta kaveria ja alettiin X:n kanssa riitelemään. Hän tulkitsi tönäisyni uhkaavaksi, seurauksena musta silmä ja tikit silmäkulmaan".
Aika tyypillinen tianne meidän suhteessa. Kyseessä oli opintoihin liittyen yksi vaikeimmista tenteistä ja sen teko alle kolmessa tunnissa (tentti aika kuusi tuntia) ei olisi varmasti onnistunut. Mutta X tulkitsi sellaisen tahalliseksi viivyttelyksi, että sain jäädä toiselle paikkakunnalle "vehtaamaan ukkojen kanssa".
Sitten sunnuntailta:
"Mustasilmä ja tikit, jurpii, tuntuu etten halua käydä missään. Yllättävää kyllä, ei ole morkkista, vaikka on välillä masentanut. Harmittaa etten pääse ensi viikolla uimaan haavan takia. Toivottavasti siihen ei jää arpea. X sanoi eilen jotain, joka toivottavasti auttaa minua hillitsemään itseäni jatkossa. Se sanoi, että se vittuilee , koska minä olen sille liian tärkeä ja se kokee olevansa minua huonompi... hassu mies."
Seuraavalla viikolla olin lenkillä ollessa "valittanut X:lle kaikesta", mikä sitten kadutti ja ostin hänelle lopulta jotain kivaa.
Siis hitto... ne tikit oli MINUN silmäkulmassa, eiköhän aiheesta nyt vähän ukkoa saisikin ripittää? Toisaalta seuraavana viikonloppuna ei merkintöjen mukaan riidelty, mikä siis oli niin merkittävä seikka, että piti erikseen mainita. Molemmat kotona, eikä tappelua.
Ainakin nuo merkinnät kertoivat paljon siitä, miksi en lähtenyt aikaisemmin. Elämä pyöri tenttikirjojen, viinan ja seksin ympärillä. Olin masentunut ja jatkuvasti jossain pikku flunssassa. Käytännössä joka viikko on merkintä kuumeilusta. Verenpaine heitteli ja ahdisti. Takerruin hyviin tai edes vähemmän huonoihin päiviin kuin viimeiseen oljenkorteen.
Riitojen kaava on aika selvä, usein mun hyvin menneiden opiskelujuttujen jälkeen. Käytännössä tapeltiin aina tenttien jälkeen. Myöhemmin riidat liitty töihin, olin esim. käynyt lounaalla työkavereiden kanssa. Ei voi kuin ihmetellä, miten olen opinnoista niinkin hyvin arvosanoin selvinnyt ja miten olen selvinnyt töistä.
Alkoholin käytön totaalinen lopettaminen sopii minulle. Noista päiväkirjoista päätellen olen juonut ihan oman osuuteni. Olen hyvin kiitollinen siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut ja erityisen kiitollinen siitä, että osa noista asioista on päiväkirjoissa ja voin lukea ja muistaa, jos haluan, mutta ne eivät kummittele joka päivä ajatuksissani. Tänään on kaunis päivä, eikä masenna yhtään. Olen jo joissain asioissa löytänyt tasapainon ja toisissa haen sitä vielä, mutta oikealla tiellä olen.
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Vanhoja juttuja
Sattuneesta syystä pengoin tänään vanhoja kuvia. Siivosin niistä pois exän kuvia ja sellaisia "en edes muista mikä bändi" keikkafotoja. Siis tämän jälkimmäisen exän kuvia. Ensimmäisestä ei juuri ole kuvia, kiitos sen toisen, joka ne hävitytti. Fiksusti kuitenkin jätin kuvia. Oma histosia on kuitenkin hyvä mustaa. Yllätyksiäkin löytyi. Löytyi mm. kuva ensirakkaudestani ja minusta jostain vuodelta 90. Sitten löytyi päiväkirjoja.
Lueskelin vanhoja päiväkirjoja mm. eron tienoilta ja edellisen eron ajalta. Lainaus päiväkirjasta 16.5.03 "Miehet ovat kertakäyttötavaraa, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Harva mies kiehtoo älyllisesti hetkeä pidempään. Sksi ehkä olin xxx kanssa niin pitkään." Tylyä tekstiä... Samassa kirjoituksessa kerroin olevani menossa tapaamaan miestä, josta tuli exä nro 2. Miksikö? Menin tapaamaan siksi, että ko tyyppi oli siinä porukassa, jossa liikuin aika tavoiteltu ja koska tykkään haasteista olin päättänyt, että nappaan sen siitä muiden edestä. No sain mitä halusin. Sain hänet myös rakastumaan itseeni, vaikka minulla ei ollut ajatuksena rakastua häneen, enkä oikeastaan rakastunutkaan. Jäin oman näppäryyteni nalkkiin. Ihastuin hänen ihailuunsa ja "rakkauteensa", joka ilmeni mm. mustasukkaisuutena. Ihastuin siihen mitä teimme yhdessä. Pahuuden pyörre imaisi mukaansa.
Mitä sittemmin tapahtui? Paljon... Samassa päiväkirjassa on muuten useita epätoivoisia merkintöjä sitten yhdessäolon ajalta. Veritahraisia hätätilatestamentteja. Viitauksia asioihin, joista en tuolloin kyennyt kirjoittamaan, enkä ehkä vieläkään. On vaikeaa tunnustaa kaikkea sitä, mitä on tehnyt ja kokenut. Päiväkirjan alussa olevat merkinnät ovat minulle merkityksellisiä. Käsittelen niissä maailmankatsomustani, uskonnollisia näkemyksiäni ja minäkuvaani. Loppuakohden olen hukannut sen kaiken uudelleen. Siinä missä alun kirjoittaja on vahva itseellinen nainen, joka saa mitä tahtoo, lopussa kirjoittaja on masentunut. Olin varannut lääkäriajan masennuksen ja ahdistuksen takia, mutta en halunnut puhua asioistani lääkärille, joten olin valittanut vain astmaa.
Päiväkirjasta huomasin halun kokea vielä jotain "rankempaa", kun ei ollut elämässä rakkautta, niin piti kokea "jotain" ja se "jokin" olikin sitten melkoista. Joskus kauan sitten naureskelin, kun kuulin puolitutista venkuloista, jotka tekivät murtokeikan, vain, ettei elämä olisi "keskiluokkaista hevonpaskaa". Eipä ne omat touhut juuri fiksummilta vaikuttaneet. Näin jälkikäteen tuntuu ihan hullulta sanoa, mutta päiväkirjojen perusteella olen ollut hyvin tietoinen siitä valinnasta, minkä tein. Olin varmaan edellisen eron ja isäni kuoleman jälkeen aika sekaisin. Kun en oikein tuntenut mitään, niin ihastuin ihmiseen, joka näytti tuntevan jotain ja sai minut tuntemaan raivoa ja vihaa. Keikkien typerien juttujen kautta tunsin olevani elossa.
Miten nyt? Olen oppinut nauttimaan pienistä tunteista. En enää kaipaa niitä suuria. Vähän sama, kuin vuosia viinaa kiskottuaan ja sen lopetettuaan on oppinut erottamaan veden ja veden maun toisistaan. Pienet vivahteet tekevät elämästä kaunista. Minä en halua enää hukata itseäni. Siksi varmastikin olen edelleen varovainen noissa uusissa jutuissa. Ehkä tässä on annettava vielä itselle aikaa parantua.
Lueskelin vanhoja päiväkirjoja mm. eron tienoilta ja edellisen eron ajalta. Lainaus päiväkirjasta 16.5.03 "Miehet ovat kertakäyttötavaraa, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Harva mies kiehtoo älyllisesti hetkeä pidempään. Sksi ehkä olin xxx kanssa niin pitkään." Tylyä tekstiä... Samassa kirjoituksessa kerroin olevani menossa tapaamaan miestä, josta tuli exä nro 2. Miksikö? Menin tapaamaan siksi, että ko tyyppi oli siinä porukassa, jossa liikuin aika tavoiteltu ja koska tykkään haasteista olin päättänyt, että nappaan sen siitä muiden edestä. No sain mitä halusin. Sain hänet myös rakastumaan itseeni, vaikka minulla ei ollut ajatuksena rakastua häneen, enkä oikeastaan rakastunutkaan. Jäin oman näppäryyteni nalkkiin. Ihastuin hänen ihailuunsa ja "rakkauteensa", joka ilmeni mm. mustasukkaisuutena. Ihastuin siihen mitä teimme yhdessä. Pahuuden pyörre imaisi mukaansa.
Mitä sittemmin tapahtui? Paljon... Samassa päiväkirjassa on muuten useita epätoivoisia merkintöjä sitten yhdessäolon ajalta. Veritahraisia hätätilatestamentteja. Viitauksia asioihin, joista en tuolloin kyennyt kirjoittamaan, enkä ehkä vieläkään. On vaikeaa tunnustaa kaikkea sitä, mitä on tehnyt ja kokenut. Päiväkirjan alussa olevat merkinnät ovat minulle merkityksellisiä. Käsittelen niissä maailmankatsomustani, uskonnollisia näkemyksiäni ja minäkuvaani. Loppuakohden olen hukannut sen kaiken uudelleen. Siinä missä alun kirjoittaja on vahva itseellinen nainen, joka saa mitä tahtoo, lopussa kirjoittaja on masentunut. Olin varannut lääkäriajan masennuksen ja ahdistuksen takia, mutta en halunnut puhua asioistani lääkärille, joten olin valittanut vain astmaa.
Päiväkirjasta huomasin halun kokea vielä jotain "rankempaa", kun ei ollut elämässä rakkautta, niin piti kokea "jotain" ja se "jokin" olikin sitten melkoista. Joskus kauan sitten naureskelin, kun kuulin puolitutista venkuloista, jotka tekivät murtokeikan, vain, ettei elämä olisi "keskiluokkaista hevonpaskaa". Eipä ne omat touhut juuri fiksummilta vaikuttaneet. Näin jälkikäteen tuntuu ihan hullulta sanoa, mutta päiväkirjojen perusteella olen ollut hyvin tietoinen siitä valinnasta, minkä tein. Olin varmaan edellisen eron ja isäni kuoleman jälkeen aika sekaisin. Kun en oikein tuntenut mitään, niin ihastuin ihmiseen, joka näytti tuntevan jotain ja sai minut tuntemaan raivoa ja vihaa. Keikkien typerien juttujen kautta tunsin olevani elossa.
Miten nyt? Olen oppinut nauttimaan pienistä tunteista. En enää kaipaa niitä suuria. Vähän sama, kuin vuosia viinaa kiskottuaan ja sen lopetettuaan on oppinut erottamaan veden ja veden maun toisistaan. Pienet vivahteet tekevät elämästä kaunista. Minä en halua enää hukata itseäni. Siksi varmastikin olen edelleen varovainen noissa uusissa jutuissa. Ehkä tässä on annettava vielä itselle aikaa parantua.
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Kohtaamisia
Eilen oli varsin aktiivinen päivä. Aamu alkoi joogatuokiolla (jep... kevät on, kun Reflection aloittaa uuden liikuntamuodon ja ruokavalion... ruokavalio ei ole vielä alkanut). Jatkui lenkillä, ystävien tapaamisella ja henkisen ryhmäni kokoontumisella. Ryhmässä vaihteeksi energiat olivat varsin korkealla tasolla. Lähtiessä tutui, että jalat vain hipaisivat välillä lattiaa. Eihän sellaisessa mielentilassa voi mennä nukkumaan. Vastapainona henkisille hommelille pitää muistaa maadoittaakkin itsensä. Siistä suuntasin keikalle. Tällä kertaa kyseessä oli ihan rock 'n roll keikka. Ei heviä. Ajatuksena oli katsella ihmisiä (hyvä on... miehiä...).
Keikalle mentyäni huomasin ensimmäisenä, että väkeä oli ihan säädyttömän vähän. Isolla klubilla oli lopulta ehkä satakunta ihmistä. Mutta mitäpä siitä, kun fiilis oli hyvä. Porukka tanssi ja bändikin oli kohtalaisessa vireessä. Huomasin olevani vähän väärin pukeutunut... Tytöillä oli kellomekot tai vähintään farkut ja ruutupaita. Muiden tanssiessa siirtelin siinä vaivautuneena jalkojani ja yritin olla välittämättä siitä, että tunsin itseni norsuksi keskellä kolibriparvea. Onneksi en sentään ollut vanhin... No jossain vaiheessa vain päätin olla välittämättä miltä näytän ja rentouduin. Mietin ystävääni, joka joraa ihan missä tahansa, vaikka ketään muuta ei olisi edes tanssimassa (ok kännissä ja siinä kellomekossa... mutta kuitenkin...). Rentouduin ja oli hauskaa. Jossain välissä kävin sitten vessassa ka katsoin peiliin... Hemmetin hyvän näköinen nainen siellä oli. Eikä nyt edes niin totaalisen väärissä kamppeissa.Tajusin, että se on ulkonäkökin suurimmaksi osaksi korvien välissä ja päätin olla sitten loppu illan kaunis.
Alkupäässä keikkaa kiinnitin huomiota kiinnostavan näköiseen mieheen, vaikutti aika selvältä, vaatteet poikkesivat yleisestä linjasta. Miten sen nyt sanoisi, vähän 50-lukua joo, mutta samalla enemmän sellaset mettä kelpoiset vaatteet. Vetoaa minuun vanhana eränaisena. Ja keesi... Sivut siis ajeltu ja päällä tukkaa, joka tosin ei ollut punkisti pystyssä, vaan sillan 50-luvun tyylisesti (tämä EI ole tyyli blogi, joten please älkää tarttuko siihen, etten osaa selittää asiaa). Hyvä kroppa, siis hoikka ja lihaksikas. Ikää näytti olevan enemmän, kuin suurimmalla osalla porukkaa, siis jotain 40 ja 50 välillä. Mutta siis lyhyesti sen näköinen tyyppi, jonka ajattelin lähtevän sieltä sellaisen kellomekkotytön kanssa.
Loppukeikasta mies tuli tanssimaan siihen lähistölle ja lopulta tanssittiin yhdessä. Minulla oli suhtautumisongelma... ei ole tapahtunut ihan äskön ja tarkemmin ajatellen ei koskaan sitten haman nuoruuden (=kerran 19 vuotiaana) selvin päin. Mutta oli mukavaa, huomasin flirttailevani, mitä sitäkään en ole ihan äsken harrastanut.
Jossain välissä mies esittäytyi, sanoi olevansa lähikunnasta. Ei tunkenut iholle. Keikan lopuksi mies pyysi puhelinnumeroa... siis ei yrittänyt saatille, ei kaljalle, eikä varsinkaan yrittänyt tunkea yökylään. Sanoi, että olen hienon tuntuinen ihminen ja ehdotti numeroiden vaihtamista. Sanoi siihen, että ymmärtää kyllä, jos en anna numeroa, siis jos minulla on joku tms. No eihän mulla ketään ole. Mutta en antanut numeroa. Enkä ymmärrä miksi.
Ehkä keesi toi mieleen ekxän, ehkä ko. mies tuntui liian "mieheltä". Ystävääni (miespuolinen) lainatakseni "useimmat miehet ovat munattomia luusereita" ja tämä ei selvästikään siltä vaikuttanut, joten kai se sitten pelotti. Ja kohtelias käytös, kun en ole sellaiseen tottunut. Humman "kruunasi" se, kun takkia narikasta ottaessani yksi edellämainitun kaltainen yksilö, jota joskus tapailin tuli minulle piruilemaan "luulin, että oot sellainen hevi tyttö". Ihmettelen vain, että miksi ihmisen pitää tulla edelleen tavatessaan piruilemaan. Tai siis OK. kyseessä on se, että edellisellä kerralla, kun tavattiin niin, että hänkin oli selvin päin, niin hän työnsi hänellä lainassa olleet kirjat minulle ja häipyi paikalta mitään sanomatta, Sen jälkeen jos ollaan tavattu, niin on ollutkin kännissä ja aina piruillut tyyliin, että "olet vähän tutun näköinen". No hänelle oon varmaan taas yksi "paska-akka", kun sen kirjan palautuksen jälkeen, kun sen viimeisen selvän tapaamisen jälkeen blokkasin hänet mm. mesestä. Mutta asiat olisi voinut hoitaa miehekkäästi ja vaikka sanoa, että "oli hauska tutustua, hyvää jatkoa" silloin viimeisellä tapaamisella, niin ois ehkä voinut jonkinlaiset välit säilyttääkkin.
Noihin kahteen edelliseen täysin liittymätön kolmas kohtaaminen oli enemmän häkellyttävä. Olin ystäväni kanssa lounaalla ja juteltiin niitä näitä mm. henkisestä kehityksestä, siihen liittyvästä kirjallisuudesta ja ajatuksistamme kuoleman jälkeisestä elämästä. Siihen tuli sitten naapuripöydästä mies, joka hyvin kohteliaasti sanoi että "sattui kuulemaan juttelumme" ja halusi hetkeksi liittyä keskusteluun. Jännä tilanne. Huomasin, että ehkä sittenkin uskallan puhua niistä asioista muillekin, kuin vain hyville ystävilleni.
Mutta siis jänniä kohtaamisia ja ainakin tuo ekaksi kuvaamani ja viimeiseksi kuvaamani kohottivat itsetuntoa. Tapaaminen sen entisen "hoidon", vai voiko sanoa edes niin, käytiin pari kertaa treffeillä, kanssa ei ollut niin mieltä kohottava, mutta toisaalta sekin selkiytti. En pidä negatiivisista ihmisistä, enkä ihmisistä, jotka harrastavat syyllistämistä. Olen optimisti ja arvostan sitä muissakin. Pidän kohteliaisuudesta ja hyvistä käytöstavoista. Asia, jonka muistin siinä narikka tapaamisessa... Ko. henkilö ei todellakaan kunnioita toisen reviiriä, vaan tuppaa aina liian lähelle. Miksi siis en antanut numeroa mukavalle, hyvä käytöksiselle miehelle, jolla oli naururyppyjä silmäkulmissa? En tiedä. Ehkä en ollut siihen valmis. Taitaa olla paras lopettaa yksin olosta ruikuttaminen.
Keikalle mentyäni huomasin ensimmäisenä, että väkeä oli ihan säädyttömän vähän. Isolla klubilla oli lopulta ehkä satakunta ihmistä. Mutta mitäpä siitä, kun fiilis oli hyvä. Porukka tanssi ja bändikin oli kohtalaisessa vireessä. Huomasin olevani vähän väärin pukeutunut... Tytöillä oli kellomekot tai vähintään farkut ja ruutupaita. Muiden tanssiessa siirtelin siinä vaivautuneena jalkojani ja yritin olla välittämättä siitä, että tunsin itseni norsuksi keskellä kolibriparvea. Onneksi en sentään ollut vanhin... No jossain vaiheessa vain päätin olla välittämättä miltä näytän ja rentouduin. Mietin ystävääni, joka joraa ihan missä tahansa, vaikka ketään muuta ei olisi edes tanssimassa (ok kännissä ja siinä kellomekossa... mutta kuitenkin...). Rentouduin ja oli hauskaa. Jossain välissä kävin sitten vessassa ka katsoin peiliin... Hemmetin hyvän näköinen nainen siellä oli. Eikä nyt edes niin totaalisen väärissä kamppeissa.Tajusin, että se on ulkonäkökin suurimmaksi osaksi korvien välissä ja päätin olla sitten loppu illan kaunis.
Alkupäässä keikkaa kiinnitin huomiota kiinnostavan näköiseen mieheen, vaikutti aika selvältä, vaatteet poikkesivat yleisestä linjasta. Miten sen nyt sanoisi, vähän 50-lukua joo, mutta samalla enemmän sellaset mettä kelpoiset vaatteet. Vetoaa minuun vanhana eränaisena. Ja keesi... Sivut siis ajeltu ja päällä tukkaa, joka tosin ei ollut punkisti pystyssä, vaan sillan 50-luvun tyylisesti (tämä EI ole tyyli blogi, joten please älkää tarttuko siihen, etten osaa selittää asiaa). Hyvä kroppa, siis hoikka ja lihaksikas. Ikää näytti olevan enemmän, kuin suurimmalla osalla porukkaa, siis jotain 40 ja 50 välillä. Mutta siis lyhyesti sen näköinen tyyppi, jonka ajattelin lähtevän sieltä sellaisen kellomekkotytön kanssa.
Loppukeikasta mies tuli tanssimaan siihen lähistölle ja lopulta tanssittiin yhdessä. Minulla oli suhtautumisongelma... ei ole tapahtunut ihan äskön ja tarkemmin ajatellen ei koskaan sitten haman nuoruuden (=kerran 19 vuotiaana) selvin päin. Mutta oli mukavaa, huomasin flirttailevani, mitä sitäkään en ole ihan äsken harrastanut.
Jossain välissä mies esittäytyi, sanoi olevansa lähikunnasta. Ei tunkenut iholle. Keikan lopuksi mies pyysi puhelinnumeroa... siis ei yrittänyt saatille, ei kaljalle, eikä varsinkaan yrittänyt tunkea yökylään. Sanoi, että olen hienon tuntuinen ihminen ja ehdotti numeroiden vaihtamista. Sanoi siihen, että ymmärtää kyllä, jos en anna numeroa, siis jos minulla on joku tms. No eihän mulla ketään ole. Mutta en antanut numeroa. Enkä ymmärrä miksi.
Ehkä keesi toi mieleen ekxän, ehkä ko. mies tuntui liian "mieheltä". Ystävääni (miespuolinen) lainatakseni "useimmat miehet ovat munattomia luusereita" ja tämä ei selvästikään siltä vaikuttanut, joten kai se sitten pelotti. Ja kohtelias käytös, kun en ole sellaiseen tottunut. Humman "kruunasi" se, kun takkia narikasta ottaessani yksi edellämainitun kaltainen yksilö, jota joskus tapailin tuli minulle piruilemaan "luulin, että oot sellainen hevi tyttö". Ihmettelen vain, että miksi ihmisen pitää tulla edelleen tavatessaan piruilemaan. Tai siis OK. kyseessä on se, että edellisellä kerralla, kun tavattiin niin, että hänkin oli selvin päin, niin hän työnsi hänellä lainassa olleet kirjat minulle ja häipyi paikalta mitään sanomatta, Sen jälkeen jos ollaan tavattu, niin on ollutkin kännissä ja aina piruillut tyyliin, että "olet vähän tutun näköinen". No hänelle oon varmaan taas yksi "paska-akka", kun sen kirjan palautuksen jälkeen, kun sen viimeisen selvän tapaamisen jälkeen blokkasin hänet mm. mesestä. Mutta asiat olisi voinut hoitaa miehekkäästi ja vaikka sanoa, että "oli hauska tutustua, hyvää jatkoa" silloin viimeisellä tapaamisella, niin ois ehkä voinut jonkinlaiset välit säilyttääkkin.
Noihin kahteen edelliseen täysin liittymätön kolmas kohtaaminen oli enemmän häkellyttävä. Olin ystäväni kanssa lounaalla ja juteltiin niitä näitä mm. henkisestä kehityksestä, siihen liittyvästä kirjallisuudesta ja ajatuksistamme kuoleman jälkeisestä elämästä. Siihen tuli sitten naapuripöydästä mies, joka hyvin kohteliaasti sanoi että "sattui kuulemaan juttelumme" ja halusi hetkeksi liittyä keskusteluun. Jännä tilanne. Huomasin, että ehkä sittenkin uskallan puhua niistä asioista muillekin, kuin vain hyville ystävilleni.
Mutta siis jänniä kohtaamisia ja ainakin tuo ekaksi kuvaamani ja viimeiseksi kuvaamani kohottivat itsetuntoa. Tapaaminen sen entisen "hoidon", vai voiko sanoa edes niin, käytiin pari kertaa treffeillä, kanssa ei ollut niin mieltä kohottava, mutta toisaalta sekin selkiytti. En pidä negatiivisista ihmisistä, enkä ihmisistä, jotka harrastavat syyllistämistä. Olen optimisti ja arvostan sitä muissakin. Pidän kohteliaisuudesta ja hyvistä käytöstavoista. Asia, jonka muistin siinä narikka tapaamisessa... Ko. henkilö ei todellakaan kunnioita toisen reviiriä, vaan tuppaa aina liian lähelle. Miksi siis en antanut numeroa mukavalle, hyvä käytöksiselle miehelle, jolla oli naururyppyjä silmäkulmissa? En tiedä. Ehkä en ollut siihen valmis. Taitaa olla paras lopettaa yksin olosta ruikuttaminen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)